Asuminen, toimijuus, taide

Taidehistorian professorin juhlaluento 25.5.2011

Suomalainen asuminen mullistui 1900-luvun kuluessa ja etenkin toisen maailmansodan jälkeisen jälleenrakentamisen ja sitä seuranneen lähiörakentamisen myötä. Suomeen rakennettiin 1950-luvun puolivälistä 1970-luvun loppuun satoja tuhansia asuntoja kaupunkikeskustojen ulkopuolelle uusille asuinalueille. Näitä metsien ja peltojen keskelle kohonneita kerrostalovaltaisia, väljästi rakennettuja alueita nimitettiin lähiöiksi. Ilmiö on sinänsä yleiseurooppalainen. Kiivaimmillaan lähiörakentaminen oli maalta- ja maastamuuton suurina vuosina 1965–1975, jolloin Suomeen rakennettiin 500 000 uutta asuntoa, ja 200 000 ihmistä vaihtoi kotia vuosittain. Vuonna 1975 pelkästään pääkaupunkiseudun uusissa lähiöissä asui puoli miljoonaa ihmistä. Suomi kaupungistui ja modernisoitui lähiöistymällä.

Asumisen muutos oli samanaikaista yhteiskunnan rakenteiden, talouden ja rakennustuotannon muutosten kanssa. Se näkyi maisemassa ja arjen yksityiskohdissa. Uusien asuntojen kylpyammeet, tilajärjestys, uudenlaiset huonekalut ja asumisen tavat koskettivat ajattelutapoja, sosiaalisia suhteita, tilan käyttöä ja siinä liikkumista.

Samanaikaisesti lähiörakentamisen kanssa Suomesta tuli modernin arkkitehtuurin esimerkkimaa. Modernista arkkitehtuurista ja muotoilusta tuli toisen maailmansodan jälkeen kansallinen vientituote ja Suomen kuva ulospäin, ja ne kuvattiin myyttiseksi sankaritarinaksi 1950-luvulta lähtien. Lähiöideologia väljästä luonnonläheisestä asumisesta, naapuruudesta ja luonnon keskellä asuvista nykyaikaisista perheistä kiteytyi Tapiolassa. Lähiöitä rakennettaessa uskottiin vahvasti, että asuinympäristöllä voitaisiin luoda uudenlaisia ihmisiä ja parempi yhteiskunta. Runsas lehtikirjoittelu sekä Tapiolan ulkomaita myöten saama laaja julkisuus tekivät lähiöaatteesta 1950-luvulla eräänlaisen valtakunnanideologian.

Lähiörakentaminen oli modernin sodanjälkeisen kaupunkitilan ja hyvinvointivaltion luomisen ytimessä. Silti modernisoitumisen tutkimisessa on kansainvälisestikin keskitytty kaupunkiin, katuihin, kahviloihin ja julkisiin tiloihin ja lähiöiden metsiköt, pihat, hiekkalaatikot ja ostoskeskukset on sivuutettu. Arkkitehtuurin tutkimuksessa lähiöitä on tarkastelu pääosin asemakaavoituksen, yhdyskuntasuunnittelun ja rakennustuotannon näkökulmista.

1950-luvulla ja 1960-luvun alussa lähiöt symboloivat uutta elämänmuotoa ja niistä kirjoitettiin innostuneesti. Vuonna 1958 Helsingin Sanomat otsikoi: “Tapiola on kyennyt mullistamaan käsityksemme rakentamisesta. Maailmankuulu puutarhakaupunki 5-vuotias.”  (HS 1958.) Ensimmäisestä kokonaan elementtitekniikalla rakennetusta Pihlajamäestä kirjoitettiin kolme vuotta myöhemmin: “Pihlajamäen näköalakaupunki kohoaa tekniikan vauhdilla. 7 000 helsinkiläistä saa uuden asunnon.”  (HS 19.6.1961.) 1960-luvun puolivälin jälkeen modernien lähiöiden ylistys vaimeni ja optimismi kääntyi kritiikiksi. 1975 Helsingin Sanomissa kirjoitettiin lähiöelämän yksitoikkoisuudesta:

“Lähiöasumisen ankeus näkyy iltapäivän joutilaisuudessa. Pysäköintipaikat ovat tyhjinä. Asunnot myös. Vihreä leski astelee papiljotit päässä kauppaan. Saman hän tekee huomenna, ensi viikolla ja tammikuussa. Loputtomiin, niin hänestä itsestään ainakin tuntuu.” (HS 1.11.1975.)

Kontulaan 1960-luvulla lapsena muuttanut mies taas kirjoittaa pääkaupunkiseudun lähiöistä 1990-luvun puolivälissä kerätyssä muistitietoaineistossa seuraavasti:

“Kesäinen lähiö piirtyi mieleen joissain näkymissä, tunnelmissa ja hajuissa. Kuumuutta ja pölyä. Likaisia ja hikisiä poikia pelaamassa jalkapalloa. Sateen jälkeen kostean asfaltin kaupunkilainen tuoksu, kun tultiin maalta kotiin. Kellareita, porttikäytäviä, tasakattoja, rappukäytäviä, parkkitasanteita, betonia. Mutta myöskin puistikoita, nurmikoita ja tiheä metsä, jota ei ollut vielä muutettu puistoksi. Välillä puikahdettiin ulos metsästä suoraan rakennustelineiden ja lautakasojen keskelle, betonimyllyjen nostattamaan pölyyn.”  (HKA, HS 79.)

Eri paikkoihin koottu muistitietoaineisto (muun muassa Helsingin kaupunginarkisto (HKA); Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kansanrunousarkisto (SKS)) nostaa esiin monenlaisia kysymyksiä rakennetusta ja visuaalisesta ympäristöstä, taidehistorian ja visuaalisen kulttuurin tutkimuskohteista ja tavoista tutkia niitä. Se kiinnittää huomion maiseman moniaistiseen havaitsemiseen, aistimellisuuden ja visuaalisuuden suhteisiin sekä ympäristön käytössä ja siinä liikkumisessa muodostuviin merkityksiin.

Olen tutkimuksessani analysoinut pääkaupunkiseudun 1950–1970-luvun lähiöitä elettyinä tiloina ensinnäkin taidehistoriallisen arkkitehtuurintutkimuksen keinoin rakennettuna tilana. Toiseksi olen analysoinut erilaisia keskusteluja lähiöistä ja sitä, miten lähiöitä on mediakeskustelussa, kaunokirjallisuudessa, elokuvissa ja tutkimuksissa esitetty. Kolmanneksi olen käyttänyt lähiöstä 1990-luvun puolivälistä 2000-luvun alkuun kerättyä muistitietoaineista.

Kun kolme näkökulmaa yhdistää, lähiöistä piirtyy moniulotteinen kuva. Rakennukset, maiseman pinnanmuodostus, kulkuväylät ja enemmän tai vähemmän muokattu luonto muodostavat fyysisen ja visuaalisen lähiötilan. Suomalaisessa taidehistoriassa on vahva juonne, esimerkiksi Henrik Liliuksen ja Riitta Nikulan tutkimuksissa, tarkastella rakennustaidetta laaja-alaisesti arkisena, rakennettuna ympäristönä. Näkökulmani jatkaa tätä perinnettä tuomalla mukaan tilan käyttäjät ja asukkaat ja sen myötä kokemuksellisen, eletyn ulottuvuuden.  Lähiökritiikki kuvasi lähiöt 1960-luvun lopulta lähtien vieraantuneen elämänmuodon tunnuksina, ankeina ja ikävystyttävinä asuinpaikkoina. 1950-luvun lopun kirjoitukset lähiöiden uudesta uljaasta asuinympäristöstä kääntyivät maassa ja maalta muuton vuosina sosiaalisten ongelmien retoriikaksi. Lähiöt muuttuivat “meidän” paikoista” “toisten” paikoiksi. Ulkopuolisten asiantuntijoiden näkökulmasta lähiöistä puuttuivat sosiaaliset suhteet ja elämä niissä “on pelkkää asumista”. Esimerkiksi Jaakko Pakkasvirran elokuvassa Vihreä leski (1968) päähenkilö Rouva Lehmusto esitetään sivustakatsojana oman elämänsä suhteen ja hänen elämästään kerrotaan kaikkitietävän sosiologin äänellä.

Asukkaiden omat kertomukset taas kuvaavat lähiöt moninaisina, keskenään ristiriitaisiakin merkityksiä sisältävinä asuinpaikkoina ja kotiseutuina. Kirjoittajat painottivat lähiöiden sosiaalisia verkostoja ja asumisen kokemuksellisia ja aktiivisia ulottuvuuksia. Asukkaiden kertomukset ovat jännitteisessä suhteessa lähiökritiikkiin ja antavat radikaalisti toisenlaisen vaikutelman lähiöistä kuin ulkopuolisten asiantuntijoiden kirjoitukset.  Asiantuntijatietoa korostava kriittinen tarkastelukulma asetti lähiöasukkaat uhrin asemaan ja passiivisiksi oman elämänsä suhteen, sen sijaan, että heitä olisi tarkasteltu subjekteina ja aktiivisina toimijoina.

Kriittiset lähiökirjoitukset ovat luettavissa reaktioina lähiöiden aiempaan ylistykseen. Ne ilmentävät pettymystä, kun lähiöihin ladatut valtavat odotukset uuden arkkitehtuurin tuottamasta yhteisöllisyydestä eivät näyttäneet toteutuvan. Asukkaiden kertomukset sen sijaan korostavat lähiöelämän kokemuksellisia puolia. Ne ovat eräänlaisia vastakertomuksia kirjoituksille nukkumalähiöiden vieraantuneista, onnettomista asukkaista. Kirjoittajat palaavat kertomuksissa usein vastavalmistuneiden lähiöiden elämäntäyteisiin alkuvuosiin. Samankaltaiset tarinat toistuvat olipa lähiöön muutettu 1950-luvulla tai 1970-luvun alussa. Kertomuksissa luodaan kuva hyvästä menneisyydestä sekä henkilökohtaisen että lähiöiden historian osalta. Lähiöt näyttäytyvät niissä hyvinä, parempina tai ainakin yhtä hyvinä asuinpaikkoina kuin kaupunki tai maaseutu.

Kertomuksissa kuvataan toistuvasti taivaallisen, nykyajan mukavuuksin varustetun asunnon herättämiä ruumiissa asti tuntuvia ilon ja onnen tunteita ja kerrotaan keskeneräisestä ympäristöstä ja uusille alueille vasta vähitellen tulevista palveluista. On kuitenkin hämmästyttävää – ja visuaalisen ympäristön tutkimuksen näkökulmasta aluksi jopa pienoinen pettymys – miten vähän niissä kuvataan arkkitehtuuria tai edes ympäristön visuaalisia piirteitä. Silti kertomuksissa kirjoitetaan rakennetun ympäristön merkityksistä ja estetiikasta paljonkin!

Asukkaiden kirjoituksissa lähiötila elää ja hengittää aistivoimaisesti. Kirjoituksissa kuuluu lähiöiden äänimaisema ja pihan “äiti, tuu ikkunaan” huudot ja tuoksuu vastaleikattu nurmikko.  Soukkaan 9-vuotiaana 1969 muuttanut nainen kirjoittaa:

“Muistan aina miltä rakenteilla oleva kerrostalo ’tuoksui’ eri vaiheissaan. Ensin oli kallioon räjäytetty vetinen kuoppa johon tehtiin laudoituksia ja sementtivalut, sitten paikalle tuotiin elementit joista sateessa lähti aivan oma ’kellarimainen’ hajunsa, ja viimeisessä vaiheessa olivat erilaiset maalinkäryt. Pihalla tuoksuivat lisäksi uusi multa ja asfaltti.” (HKA, HS Espoo 42.)

Asfaltti on leikatun ruohon ohella uusien lähiöiden keskeinen luontohaju ja ympäristön elementti.  Lähiötila on paitsi katsottavaa myös ja ennen kaikkea aineellista ja aistittavaa – kosketeltavaa, haistettavaa, kuultavaa – tilaa. Sekä kertomuksissa että lähiökeskustelussa lähiöasumiseen kiinnittyy tunteiden kirjo ilosta, onnesta ja ylpeydestä ikävyyden, onnettomuuden ja jopa häpeän tunteisiin.

Erilaisten aineistojen ja tulokulmien ristivalotuksessa lähiöiden asuinympäristö, kuten ympäristö ja maisema laajemminkin, näyttäytyy tutkijan eteen levittäytyvän staattisen kaksiulotteisen kuvan tai geometrisen, kolmiulotteisen tilan lisäksi – ja sijaan – moniulotteisena elettynä ja aistittuna tilana, joka muotoutuu ympäristön ja asukkaiden ajallis-paikallisissa kohtaamisissa, toiminnassa ja tekemisissä. Lähestymistapa painottaa tilan ja käyttäjien suhteita, asukkaiden toimijuutta ja aktiivisuutta sekä nostaa esiin rakennetun ympäristön muutkin kuin visuaaliset ominaisuudet. Asuinympäristön merkitysten muotoutuminen onkin monikerroksinen prosessi, jossa ympäröivän maiseman aistiminen, katsominen ja kokeminen ovat olennaisia.

Asukkaiden kertomuksissa maisema on ennen kaikkea ympäristö, jota käytetään ja koetaan moniaistisesti. Visuaaliset havainnot kietoutuvat muihin aistimuksiin ja rakennetun ympäristön konkreettiseen aineellisuuteen. Samalla painottuu asukkaiden, toimijoiden, rooli lähiötilan merkitysten muotoutumisessa.

Kodin eettisiä ja poliittisia merkityksiä feministisesti tarkastelleen Iris Marion Youngin mukaan kodin merkitykset muotoutuvat tekemisissä, liikkumisessa, toistuvissa rutiineissa.  Youngin ajatusta laajemmin soveltaen voi ajatella, että ympäristön merkitykset muotoutuvat sen käytössä ja siinä liikkumisessa ja kiinnittyvät esineisiin ja kulkureitteihin sekä niihin liittyviin muistoihin, tunteisiin ja sosiaalisiin suhteisiin.

Samaa on korostanut myös ranskalainen kulttuurintutkija Michel de Certeau erottaessaan toisistaan merkitykset, jotka muotoutuvat kun kaupunkia katsotaan etäältä panoraamamaisemana, merkityksistä, jotka muotoutuvat katutasolla ympäristön käytössä ja siinä liikuttaessa. Ylhäältä katsottu maisema levittäytyy katsojan eteen katseella hallittavaksi kuvaksi. Katutasolla liikkuminen taas korostaa ympäristön jokapäiväisessä käytössä muotoutuvia merkityksiä, joissa ruumiillisuudella, aineellisuudella, aistimuksilla ja satunnaisilla havainnoilla ja kohtaamisilla on keskeinen sija.  Näitä ympäristön ja havaitsemisen tapoja ei voi kuitenkaan selkeästi erottaa toisistaan vaan tilan käytössä ne sekoittuvat toisiinsa.

Tarkkaavaisen katsomisen lisäksi ympäristön hahmottaminen ja eläminen on myös ei-tietoista ja ruumiillista. Se tapahtuu moniaistisesti, eri aistien vuorovaikutuksessa. Ajatus ympäristön moniaistisista merkityksistä ei ole uusia asia. Esimerkiksi Walter Benjamin kirjoitti 1936, että tapa, tottumus ja rutiinit määrittävä arkkitehtuurin käyttöä ja merkitysten muotoutumista vähintään yhtä paljon tai jopa enemmän kuin tarkkaavainen katselu ja huomiokyky. Hänen mukaansa ympäristöä havainnoidaan sekä taktiilisesti, koskettamalla, liikkumalla ja käyttämällä sitä että katselemalla. Tämä erottelu vuorostaan muistuttaa mieliin wieniläisen taidehistorioitsijan Alois Rieglin 1900-luvun alussa tekemän erotteluun haptisiin ja optisiin havaitsemisen tapoihin. Riegl erotti toisistaan haptisen, kosketusaistiin ja läheisyyteen perustuvan havaitsemisen optisesta, näkemiseen ja etäisyyteen perustuvasta yleiskatsauksenomaisesta havaitsemista.  Erottelua on hyödyntänyt muun muassa ranskalainen filosofi Gilles Deleuze, joka on luonnon ja kulttuurin vuorovaikutusta korostaneen feministisen teorian suunnan ohella vaikuttanut humanistisen tutkimuksen niin sanottuun uusmaterialistisen suuntaukseen. Taiteen tutkimuksessa tämä on tarkoittanut taideteosten ja tilojen materiaalisten, moniaististen ja affektiivisten piirteiden tarkastelua sekä teosten lähestymistä prosesseina.

Asukkaiden kertomuksissa lähiöympäristö muotoutuu tekemisen ja käyttämisen kautta.  Liikkuvaa kuvaa ja tilateoksia tutkineen Kaja Silvermanin (1996) mukaan ihminen aistii itsensä tilassa ja kokee sen fyysisesti ruumiin liikkeillään ja asennoillaan. Maisema ja ympäristö painuu muistoina ruumiiseen, lihaksiin ja liikkeisiin. Pihlajamäessä 1960-luvulla varttunut nainen aloittaa kertomuksensa:

“Kävelin lapsuuteni maisemaan. ’Tuossa on se kuusi, jonka alle tein lumikuopan ja kuvittelin eksyneeni Pohjoisnavalle. (—) Mutta näin maiseman muuttuneen. Tuossa on metsä, jonka läpi oikaistiin ostarille – nyt siinä on talo toisensa vieressä.’” (HKA, HS 41.)

Asukkaiden kertomuksissa maiseman katsominen, aistiminen ja liikkuminen kietoutuvat elimellisesti toisiinsa.

Lähiöiden korkeista tornitaloista avautuivat huikaisevat näköalat yli metsien ja kaupungin. Jotkut lähiöt, kuten Pihlajamäki ja Kontula, hahmottuivat arkkitehtien piirustuspöydillä maisemaan leviävinä graafisina kuvioina, jotka näkyivät parhaiten lentokoneesta.

Maiseman katsominen etäältä, katseella haltuun otettavana panoraamana on ollut maisemamaalausperinteen keskeinen tapa kuvata maisemaa. Mutta, kuten maisemamaalausta tutkinut kollegani Ville Lukkarinen (2004) on kirjoittanut, laajojen näkymien lisäksi taiteilijat ovat kuvanneet maisemaa myös maiseman sisällä ollen, sitä aistien ja yksityiskohtiin keskittyen.

Saksalainen taidemaalari ja graafikko Albrecht Dürer matkasi 1494–95 Saksasta Venetsiaan ja maalasi Etelä-Tirolissa useita akvarelleja. Niistä osa kuvaa laajempia maisemanäkymiä, mutta osa tarkentaa luonnosmaisesti yksityiskohtiin.  Maisema muuttuu ympäristöksi, jonka keskellä maalari ja katsoja liikkuvat ja jota he aistivat vastaavasti kuin asukkaat kertomuksissaan elävät lähiöympäristöään – jos näin rohkea rinnastus sallitaan.

Maisema ympäröi ihmisiä, eivätkä he siinä liikkuessaan ainoastaan yksipuolisesti ja yksiulotteisesti katso maisemaa tietystä kulmasta, kuten Hanna Johansson (2005) on kirjoittanut Lauri Anttilan kävelyjen myötävaikutuksella syntyneistä teoksista. Johanssonin mukaan Anttila esittää teoksissaan maiseman moniaistisuutta ja sen näkymättömiä piirteitä, kuten lämpötilaa ja lämmön ja värin vastaavuutta. Näitä seikkoja korosti jo Aimo Reitala vuonna 1986 pohtiessaan, miten Werner Holmberg on kuvannut hämäläisten maisemien lämpöä, kosteutta, jopa tuoksuja.

Tutkimusalueena taidehistoria on jo lähtökohtaisesti keskittynyt nähdyn ja visuaalisen tutkimiseen.  Sen lisäksi sen perinteeseen on alusta alkaen kuulunut monenlainen materiaalien ja tekniikoiden tuntemus. Viime aikoina taidehistoriassa on enenevästi pohdittu teosten moniaistisuutta ja esimerkiksi katsomisen ja kosketuksen, etäisyyden ja läheisyyden suhteita sekä näköaistin ensisijaisuutta länsimaisessa perinteessämme. Tähän ovat kutsuneet sekä monimuotoistuvat taideteokset että muuttuvat tutkimusasetelmat.  Riikka Stewen pohtii teoksessa Esineiden maailma (2004), miten näkö- ja kosketusaistimukset kytkeytyvät toisiinsa 1600-luvun asetelmien tarkastelussa. Niissä hienostuneet illusionistiset keinot yhdistyvät esineiden aineellisuuden lähes käsin kosketeltavaan esittämiseen. Asetelmien todentuntu syntyy siitä, että voisimme koskettaa näkemämme.

Palaan lähiöihin:

Asukkaiden kertomuksissa maisema ja asuinympäristö aistittuna, visuaalisena ja ruumiillisena kokemuksena määrittävät syvällisesti paikkaan kuulumista ja kotiseututunnetta. Muistin ja ruumiillisesti koetun tilan välillä vallitsee vahva yhteys. Jo klassisen retoriikan muistitekniikat hyödynsivät tilan ja muistin suhdetta sekä tilassa liikkumista. Elokuussa 2010 kuollut historioitsija Tony Judt palasi sairaalavuoteensa liikkumattomuudessa sanelemassaan esseesarjassa (2010) toistuvasti yhteen sielunmaisemaansa, muistojensa vuoristomajaan Sveitsin Alpeille, matkusti junilla ja liikkui tilassa ja ajassa.

Lähiöasukkaat palaavat kertomuksissaan henkilökohtaisille ja lähiösukupolvien muistinpaikoille – metsiköihin, joutomaihin, pihoille, hiekkalaatikoille, luistinradoille, hylättyihin taloihin. Nykyinen ja mennyt maisema limittyvät toisiinsa ja poissaoleva tulee hetkellisesti läsnä olevaksi, kun nykyisen maiseman läpi näkyvät, tuoksuvat ja kuuluvat ruumiilliset ja emotionaaliset muistumat menneistä tiloista. Metsäisen maiseman ja uuden arkkitehtuurin yhdistelmää voi pitää eräänlaisena lähiösukupolvien moniaistisena sielunmaisemana. Lähiöistä on tullut niissä varttuneille sukupolville merkityksiltään kerrostuneita kotiseutuja.

Esittämäni lähestymistapa merkitsee rakennusten ja rakennetun ympäristön tarkastelua merkityksiltään muuttuvina prosesseina pikemminkin kuin suunnittelijoiden aikaan saamina merkityksiltään kiinteinä lopputuloksina. Rakennettu tila – tai yksittäinen rakennus – ei ole kerralla valmis ja samanlaisena olemassa oleva vaan pikemminkin muuttuva. Rakennusten merkitykset muotoutuvat, muuntuvat ja kehkeytyvät ajan myötä. Asukkaat ja toimijat antavat rakennetulle ympäristölle omia merkityksiään ja osallistuvat näin sen luomiseen moniulotteisena tilana. Merkitysten muotoutuminen jatkuu: 2010-luvulla lähiöasukkaat kertoisivat ehkä toisenlaisia tarinoita kuin runsaat 10 vuotta sitten.

Lähiöt ovat esimerkki siitä, miten kiinnostavia tutkimuskysymyksiä löytyy sieltä, mitä on pidetty jollain tavalla marginaalisena, itsestään selvänä, arkisena tai esteettisesti vähemmän kiinnostavana. Kuten edeltäjäni Riitta Konttinen totesi jäähyväisluennossaan, tutkimuksen on taipumus kasautua tiettyihin esimerkiksi esteettiseltä kannalta kiinnostavimpina pidettyihin asioihin. Lähiöt eivät ole olleet tällaisia, vaikka määrällisesti ne ovat merkittävä Suomen sodan jälkeisen rakentamisen ja maiseman uudelleen jäsentämisen kohde. Lähiöt on sijoitettu kaupungin ja kulttuurin reunalle ja niitä on lähestytty ulkopuolisen toiseuttavan katseen kautta. Vuoden 1975 sanomalehtiartikkelisarjan otsikot “Mitä on elää pääkaupunkiseudun äärimmäisissä nurkissa?” (HS 26.10.1975) ja “Olen kuullut on kaupunki tuolla” (9.11.1975) ovat kuvaavia. Toisesta suunnasta katsottuna lähiöt ovat modernisoitumistarinan keskiössä. Ne avaavatkin tutkimuskysymysten kirjon, joista olen tässä voinut nostaa esiin vain kapean kaistaleen.

Uudenlaiset kohteet aiheuttavat eräänlaisen kaksoisliikkeen: ne venyttävät tutkimusalueen rajoja sekä uudenlaisten kohteiden että kysymyksenasettelujen kautta. Muuttunut tutkimusalue vuorostaan nostaa uusia kohteita tarkastelun piiriin. Tutkimus perustuu aina tietynlaisten kohteiden ja näkökulmien valikoimiseen kiinnostaviksi ja tärkeiksi ja toisten unohtamiseen. Tutkijana olen viihtynyt marginaalisten aiheiden parissa. Kun 1980-luvun lopulla aloin tutkia sodanjälkeisiä rintamamiestaloja, ne eivät ahtaasti ottaen olleet taidehistoriaa, vaan marginaalisena pidetty ilmiö. Pian tutkimukseni ilmestymisen jälkeen alkoi rintamamiestalojen arvonpalautus ja nousivat sodanjälkeisen suomalaisen hyvinvointivaltion tunnuksiksi. Rintamamiestaloja esiteltiin lehdissä ja niistä kirjoitettiin romaaneja.

Lähiöiden tutkiminen on yksi osoitus taidehistorian tutkimusalueen laajenemisesta visuaalisen ja materiaalisen kulttuurin ja niiden merkitysten tutkimiseen.  Erottelu korkeaan ja matalaan on aikoja sitten hämärtynyt eikä tutkimuskohdetta enää ymmärretä suppean esteettisesti. Luolamaalausten löytyminen 1900-luvun alussa osoitti, että ihmisillä on ollut kuvallista kulttuuria ainakin 25 000 vuotta ja sai miettimään sekä noiden kuvien merkitystä että taiteen kaanonia. Kävelin kuukausi sitten Lounais-Ranskassa sijaitsevissa Peche Merlen pimeissä ja kosteissa luolissa ja pohdin ihmisiä, jotka tuhansia vuosia sitten laskeutuivat luoliin soihtu kädessään, kuvasivat eläin- ja ihmishahmoja, maalasivat kädenjälkensä tai painoivat jalanjälkensä kalkkikiveen.

Uudet lähestymistavat vaativat keskustelukumppaneita taidehistorian ja visuaalisen kulttuurin tutkimuksen ulkopuolelta. Vaikka taidehistoria, monien muiden tieteenalojen tavoin, on muodostanut oman ja usein liiankin sulkeutuneen, itseensä kääntyneen tutkimusalueen, parhaimmillaan se on ollut keskustelussa muiden tutkimusalueiden kanssa. Oppialojen tieteellisyyttä on usein rakennettu eriyttämällä niitä toisistaan ja varjelemalla luotujen alojen rajoja ja puhtautta. Kysymyksenasettelujen kannalta sekoittuminen ja vieraista lähestymistavoista saastuminen vievät kuitenkin tutkimusta eteenpäin enemmän kuin tieteenalojen rajojen varjelu. Tutkimusongelmat ja -kysymykset ohjaavat silloin keskustelukumppaneiden kutsumista. Samalla on hyvä tunnistaa ja tunnustaa paikantuneisuutensa, näkökulmansa ja tutkimusperinteensä eli nähdä se paikka, mistä itse näkee feministisen tieteenfilosofian klassikko Donna Harawayta (1991) lainatakseni.  Esimerkiksi lähiökritiikki toi esiin monia tärkeitä lähiöasumisen piirteitä, mutta se tavoitti vain osan lähiöasumisen todellisuutta. Yhteisöllisyyttä ja naapuruutta etsittiin väärästä paikasta, sosiaalisten ongelmien retoriikan läpi, eikä lähiöiden moninaisia naisten ja lasten kautta rakentuvia sosiaalisia verkostoja tunnistettu. Kyse oli sekä näkökulmasta että kysymyksenasetteluista. Kun etsittiin onnettomia asukkaita, niitä myös löydettiin. Tämän lisäksi kritiikki katsoi lähiöelämää rakenteiden tasolla, kun asukkaiden kertomukset lähestyivät sitä ohikiitävien kokemusten kautta.

Visuaalisten ilmiöiden tai rakennetun tilan analyysi ei ole enää taidehistorioitsijoiden yksinoikeus – jos koskaan on ollutkaan – vaan keskusteluun osallistuu monen eri alan tutkijoita. Samalla kiihtyvällä vauhdilla kuvallistuva maailmamme tarvitsee ihmisiä, jotka pystyvät katsomaan ja erittelemään kuvia ja visuaalista.

Tällä hetkellä taidehistoriassa, kuten muussakin humanistis-yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa on käynnissä eräänlainen empirian paluu. Empiria ei kuitenkaan ole neutraali ja sellaisenaan olemassa, vaan kuten kontekstikin, tutkija valitsee empirian ja kehystää sen merkityksillä – sen lisäksi että tutkija joskus myös luo empiriansa esimerkiksi haastatteluin ja kirjoituskilpailuin. Kontekstin lailla empiria on tutkijan jälkikäteinen konstruktio ja tutkimusprosessissa tuotettu. Tutkijan tulkintastrategia määrittää sen luomista. Kysymys on siitä, miten tutkija kehystää tutkimuksena, millaiseen vuoropuheluun hän asettuu ja keitä kutsuu keskusteluun.

Kirsi Saarikangas on taidehistorian professori Helsingin yliopistossa

Kirjallisuus:

de Certeau, Michel 1980. L’invention du quotidien 1. arts de faire. Paris: Gallimard.

Haraway, Donna 1991. Simians, Cyborgs, and Women: The Reinvention of Nature. London: Free Association Books.

Johansson, Hanna 2005.  Maataidetta jäljittämässä. Luonnon ja läsnäolon kirjoitusta suomalaisessa nykytaiteessa 1970–1995. Helsinki: Like.

Judt, Tony 2010. The Memory Chalet.  The Penguin Press: New York.

Lukkarinen, Ville – Waenerberg, Annika 2004. Suomi-kuvasta mielenmaisemaan. Kansallismaisemat 1800- ja 1900-luvun vaihteen maalaustaiteessa. Helsinki: SKS.

Reitala, Aimo 1986. Werner Holmbergin taide. Helsinki: Otava.

Silverman, Kaja 1996. The Threshold of the Visible World. New York: Routledge.

Stewen, Riikka 2004. Esineiden maailma. Teoksessa Esineiden maailma. Helsinki: Suomen taideyhdistys, 6–27.

Young, Iris Marion 1997. Intersecting Voices: Dilemmas of Gender, Political Philosophy, and Policy. Princeton, Princeton University Press.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>