Myyttinen Bernt Notke

Tångeberg, Peter 2009. Wahrheit und Mythos. Bernt Notke und die Stockholmer St.-Georgs-Gruppe. Studien zu einem Hauptwerk niederländischer Bildschnitzerei. Ostfildern: Thorbecke, 171 sivua.

Ruotsalaisen taidekonservaattori ja taidehistorioitsija Peter Tångebergin tutkimus Bernt Notkesta ja Tukholman Suurkirkon Pyhä Yrjänä ja lohikäärme -veistoksesta kuuluu kiinnostavimpiin pohjoismaisiin taidehistorian kaanonia ja sen muodostamisen perusteita uudella tavoin arvioiviin julkaisuihin kuluvalla vuosikymmenellä.

Tångebergilla on perusteellinen asiantuntemus länsi- ja pohjoiseurooppalaisesta myöhäiskeskiajan kuvataiteesta. Hän analysoi tutkimuskohdettaan aiheiden, tekniikan ja tyylin sekä materiaalitutkimuksen kautta avautuvien laajojen kulttuuriyhteyksien kautta. Näin pohjoiseurooppalaisten avainteosten ja mestaritekijöiden kansainvälisestä liikkuvuudesta hahmottuu suppeaa lyypekkiläispiiriä avarampi keskiajan kaupallisten ja kulttuurikontaktien verkosto. Tähän viitekehykseen ja vankkaan lähdetyöskentelyyn ankkuroiden Tångeberg lähestyy Bernt Notkelle attribuoituja teoksia ja etenkin pääkohdettaan: Tukholman Pyhä Yrjänä -veistosta. Tuloksena on sävykäs kuva tekijyyskonstruktion rakenteista ja motiiveista sekä perusteltu esitys monumentaaliveistoksen antwerpeniläisestä alkuperästä.

Ylipäätään oletukset keskiajan veistosten valmistuspaikoista ovat muuttuneet viimeaikaisessa tutkimuksessa. 1900-luvun pohjoiseurooppalaisen taidehistorian vaalima Lyypekki-keskeinen konsepti on murentunut. Esimerkiksi Elina Räsänen toi vuonna 2009 julkaistussa väitöskirjassaan esiin uustulkintoja Suomessa säilyneiden ruotsalais- ja saksalaisvalmisteisina pidettyjen teosten osalta. Hän nosti Tukholman seudun ja Uplannin työpajat entistä vahvemmin esille. Kaiken kaikkiaan Räsänen arvioi aineistonsa runsaasta neljästäkymmenestä veistoksesta parinkymmenen olevan peräisin Ruotsin valtakunnan ulkopuolelta. Lopuista puolet on peräisin kotimaisista työpajoista, ja toinen puoli on Ruotsissa valmistettuja. Näin ollen Räsänen luokittelee osan aikaisemmin kotimaisten veistäjien teoksina pidetyistä pohjoismaisiksi.

Monet tekijät ovat mahdollistaneet Tukholman Suurkirkon Pyhän Yrjänän tutkimisen erityistapauksena. Monumentaalinen veistos on kiistatta myöhäiskeskiajan veistotaiteen pääteos Pohjois-Euroopassa. Sille on vaikeaa löytää vertailukohteeksi taiteelliselta laadultaan ja tekniseltä toteutukseltaan vastaavia teoksia.  Lähimpiä löyhästi vertailuun soveltuvia teoksia on etsittävä länsieurooppalaisesta materiaalista. Tosin esimerkiksi Benelux-maissa on säilynyt vain pieni osa keskiaikaisista veistoksista, sillä reformaation kylkiäisenä noussut ikonoklasmi ja myöhemmät levottomuudet kalvinistisen ja reformoidun opin omaksuneella alueella tuhosivat paljon katolisen keskiajan kuvataidetta.

Tångebergin tutkimuksen inspiraation ydin ja alkupiste on taidehistorian kirjoituksessa johtavaksi pohjoissaksalaiseksi mestarinimeksi konstruoitu Bernt Notke. Tångeberg kuvaa kiihkottomasti Pyhään Yrjänän ja Notken taidehistoriallisen tutkimushistorian ja tämän ohessa Notken oeuvren täydennysten, muutosten ja kommentointien jatkumon. Katsaus osoittaa miten hauraan rakenteen tyylihistoriallisesti operoiva tai rajattujen materiaalisten tekijöiden vertaileva empiirinen tutkimus luo ilman perusteellista teknistä, historiallista ja lähdekriittistä tutkimusta.

Adolph Goldschmidt toi 1800-luvun lopulla tutkimuksen tietoisuuteen maalari- ja urakoitsijanimen Bernt Notke. Mestariveistäjän myytin rakentaminen alkoi todenteolla, kun nuori ruotsalainen taidehistorioitsija Johnny Roosval 1900-luvun alussa kiinnostui Notken taiteilijapersoonallisuudesta löydettyään nimen lyypekkiläisestä myöhäiskeskiajan lähteessä. Tästä käynnistyi taidehistoriallinen konstruointiprosessi, jonka tuloksena muodostui hanakasti omaksuttu tekijyyshahmotelma lyypekkiläisestä mestarista ja hänen työpajastaan. Vuonna 1906 Roosval julkaisi tutkimuksen Tukholman Pyhä Yrjänä -veistoksesta, jonka hän attribuoi Notkelle. Näin 1900-luvun pohjoiseurooppalainen taidehistoria oli saanut mestarinimen ja attribuointimallin, jolla Notkea mieluusti soviteltiin laadukkaimpien keskiaikaisten veistosten tekijäksi. Työpajakäytännöllä perusteltiin myös heikkolaatuisten, avustajien tekeminä pidettyjen teosten kuuluminen mestarinimen alaisuuteen ja johtavan lyypekkiläisverstaan tuotantoon.

Harvalukuisiin myöhäiskeskiajan taiteen mestariteoksiin on ladattu niin nationalistisia kuin poliittisiakin merkityksiä kulloisenkin tulkitsijan motiiveista käsin. Tutkija on intentioineen sidoksissa ideologiseen viiteympäristöönsä. Vahvimmin Notke-tutkimuksessa nämä kytkökset kuvastuvat Walter Paatzin (1939 ja 1944) kansallissosialismin ajan suursaksalaisissa unelmissa ja sitä myöten ajatuksessa vakiinnuttaa Bernt Notken nimi johtavana suursaksalaisena universaalinerona Itämeren piirissä. Sotaakäyvälle Kolmannelle valtakunnalle Pyhä Yrjänä sankarimonumenttina oli mieluisa teema. Roosval oli tulkinnut Pyhän Yrjänän Sten Sturen Brunkebergin taistelun voiton monumentiksi. Kansallissosialistinen taidehistorioitsija johti tulkinnan vielä pitemmälle ja näki monumentin Sturen taistelun tuoksinassa antaman lahjoituslupauksen (Kampfesnot) täyttymäksi.

Missään keskiajan lähteessä ei osoiteta Notkea luovaksi taiteilijaksi. Roosval muovasi Lyypekin maalarikillan jäsenistöstä löytämästään nimestä veistäjän. Vasta 1900-luvun loppupuolella dokumenttien uusi kriittinen tulkinta toi tekijyyskonstruktioon uusia aineksia. Tanskalainen Erik Moltke (1970 ja 1982) liitti oleellisen Notke-lähteen Lyypekin tuomiokirkon triumfikrusifiksin viimeistelytöihin eli käytännössä pohjustamiseen ja viimeistelyvaiheisiin veistotyön jälkeen. Mikään tässäkään dokumentissa ei kytke Bernt Notkea veistotyöhön. Käytettävissä olevat lähteet kuvaavat Notken pintaviimeistelyn ammattilaiseksi, siis käytännössä puuveistoksen pinnalle levitetyn pohjustemassauksen ja värityksen toteuttajaksi.

Moltken tavoin saksalaiset Eike Oellermann (1996) ja Kerstin Petermann (2000) päätyivät tutkimuksissaan toteamaan, ettei Notke veistänyt, vaan hän oli taulumaalari ja pintamassan maalaaja ja taiturimainen vierasmateriaalien, kuten erilaisten kiviupotusten ja metalliosien soveltaja. Näin saksalaistutkijat nostivat plastisen pintatyöstämisen tason ja muut viimeistelyvaiheessa käytetyt keinot määrittäviksi tekijöiksi Notkelle luettavien teosten tarkastelussa. Näin jälleen luotiin uusi konstruktio oeuvreä määrittävistä kriteereistä.

Notkelle  attribuoidaan nykyisin kolme teoskokonaisuutta, joiden tilaukseen tai vaiheisiin voidaan kytkeä todisteeksi  mm. maksukuitteja. Teokset ovat Lyypekin tuomiokirkon triumfikrusifiksi (1477), Århusin tuomiokirkon alttarikaappi (1479) ja Tallinnan Pyhän Hengen kirkon alttarikaappi (1483). Tosin teosten toisistaan eroavat piirteet saavat Tångebergin edelleen epäilemään tätäkin päätelmää. Tångeberg liittää kirjalliset todisteet kuvaan Notkesta urakoitsijayrittäjänä, mikä selittää hänen nimensä toistumisen tilauksiin ja toimituksiin kytkeytyvissä lähteissä.

Tångeberg katsoo kohdettaan tarkasti ja nostaa vertailumateriaalin merkityksen tinkimättömästi havaintojensa tueksi. Pyhän Yrjänä -veistoskokonaisuudessa aiheen käsittely ja esikuva-aineisto samoin kuin teknisten ja koristeellisten yksityiskohtien piirteet johtavat vertailumateriaalin perustalta suuntaamaan katseen Itämerta edemmäs, eteläalankomaalaiseen taidekulttuuriin. Burgundilaismuodin piirteet tulevat vahvasti näkyviin esimerkiksi prinsessan hahmossa. Lähdetutkimuksen löydöt tukevat Tångebergin empiirisiä havaintoja. Jo 1600-luvun alussa ruotsalainen historioitsija Johannes Messenius kirjoitti Pyhä Yrjänä -veistoksen tulleen Antwerpenistä. Niin ikään Sten Stureen liittyvät lähteet osoittavat, että monumentti tilattiin aikansa laadukkainta veistotuotantoa edustaneesta Antwerpenistä. Sten Sturen tavoitteena oli saada Tukholmaan niin loistokas teos, ettei sille olisi vertaa koko Rooman valtakunnassa. Veistoksen koko ja lohikäärmeeseen käytetyt hirvensarvet on nähty tuontioletuksen vastaisina. On kuitenkin muistettava, että suuria alttarikaappeja laivattiin Ruotsiin Brysselin ja Antwerpenin taidemarkkinoilta. Hirvieläimiä eli myös Länsi-Euroopassa, joten sarvimateriaalin saatavuudella ei voi perustella teoksen valmistuspaikkaa.

Tångebergin tutkimus on esimerkki siitä, miten syvällisiä tuloksia taidehistoriallisen koulutuksen saanut tutkija-konservaattori saavuttaa käyttäessään kaikkia asiantuntemuksensa osa-alueita. Osaltaan Tångebergin työ liittyy taidehistoriaan uudelleen voimakkaasti palanneeseen empiiriseen tutkimukseen. Se myös vahvistaa käsitystä tieteidenvälisen tutkimuksen tärkeydestä. Tällainen teknologisesti profiloituva erikoisasiantuntijuus on saanut kansainvälisissä yhteyksissä jossain määrin kiistanalaisen nimikkeen technical art history. Tyylihistoriallisten piirteiden oivaltavan taidehistoriallisen luennan lisäksi tarvitaan konservaattoriasiantuntemusta materiaalien ja tekniikan tutkimukseen. Teknologinen kehitys mahdollistaa entistä monipuolisemman dokumentoinnin ja vertailuaineistojen tilastollisen ja tekniseen analyysin.

Hanna Pirinen on dosentti ja yliassistentti Jyväskylän yliopistossa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>