• Johanna VakkariTämän TAHITI-verkkolehden ensimmäisen numeron myötä suomalaiselle taidehistorian yhteisölle avautuu mahdollisuus käydä keskustelua säännöllisesti ilmestyvällä oman alan tieteellisellä foorumilla. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, kyseessä on Suomen ensimmäinen taidehistorian alan oma tieteellinen lehti. Taidehistorian seura on kyllä julkaisut Taidehistoriallisia tutkimuksia -sarjaa jo vuosikymmeniä, mutta se on luonteeltaan pikemmin vuosikirja kuin lehti ja koostuu kokoomateosten lisäksi monografioista sekä juhla- ja väitöskirjoista. TAHITI-lehden perustamisen mahdollisti Koneen Säätiön tieteellisille verkkolehdille suunnattu apuraha, jonka Taidehistorian seura sai vuonna 2010.

    Mahdollisuus äidinkielen käyttöön on tärkeä asia tieteellisen argumentoinnin kehittymiselle, ja siksi TAHITI-lehti keskittyy suomen- ja ruotsinkielisten tekstien julkaisemiseen. Tämän hetken tiedemaailmassa välttämätön kansainvälistyminen johtaa meidät yhä useammin kirjoittamaan vierailla kielillä – erityisesti englanniksi – mutta kotimaisilla kielillä kirjoittamista ei tulisi laiminlyödä. On tärkeää kirjoittaa taidehistoriasta myös kaikille taiteen ja taidehistorian eri alueista kiinnostuneille suomalaisille. Uskon, että jokainen kykenee kirjoittamaan nyansoiduimmin sillä kielellä, jolla ajattelee, ja suurelle osalle meistä se on juuri äidinkieli. Koska äidinkieleemme sisältyy myös tieteen kieli, sitä on vaalittava ja kehitettävä yhtälailla kuin mitä tahansa muuta kielen osa-aluetta. Uudet ja osittain vanhatkin käsitteet tarvitsevat äidinkieliset vastineensa, sillä muuten niitä on vaikeaa sisäistää. Suomenkielisenä minulla on kokemusta ennen muuta taidehistorian sanaston suomentamiseen liittyvistä ongelmista – eivätkä ne ole aivan yksinkertaisia. Tästä syystä monia historiallisestikin keskeisiä termejä kuten esimerkiksi attribuointi, on ollut mahdotonta suomentaa yhdellä sanalla. Sen voi kyllä ilmaista suomeksi: teoksen määritteleminen tietyn taiteilijan tuotantoon kuuluvaksi tai lyhyemmin ja samalla epämääräisemmin: tekijän määritteleminen. Silti jotain jää puuttumaan, sillä nämä suomennokset eivät tunnu sulkevan sisäänsä sitä kokonaista tutkimusmetodiikkaa ja taidehistorian suuntausta, jota sana attribuointi heijastaa. Uudet tutkimusalueet ja -menetelmät sekä uudenlaiset teoreettiset lähestymistavat tuovat mukanaan myös uutta kieltä ja sanastoa. Uskon, että TAHITI-verkkolehti voi kaiken muun ohella olla myös se paikka, jossa kieli kehittyy.

    Lehden ensimmäisen numeron keskeiseksi teemaksi muodostui taidehistorian alan näkyvyys tai oikeammin näkymättömyys. Tuntuu siltä, ettei alamme ole profiloitunut kunnolla, vaikka sillä on jo yli satavuotinen akateeminen historia ja vielä pidempi antikvaarinen perinne. Tilanteeseen on ehkä vaikuttanut myös taidehistorian alan laajuus. Kuvataiteen, arkkitehtuurin, taidekäsityön ja muotoilun tutkimuksessa on paljon eroja paitsi aineistojen myös metodien suhteen. Uudet tutkimussuuntaukset laajentavat näitä eroja entisestään. Meidän kannattaa kuitenkin korostaa yhteistä perustaamme ja tarkastella eroja oppialan rikkautena. Opettaja- ja opiskelijaluvuin mitattuna taidehistoria on suomalaisessa yliopistomaailmassa suhteellisen pieni oppiala, mutta se vaikuttaa merkittävään osaan maamme kulttuurielämästä. Lähes kaikki taidemuseoissa ja monet kulttuurihistoriallisissakin museoissa työskentelevät henkilöt ovat opiskelleet taidehistoriaa, samoin kriitikot – olipa heidän kohteenaan kuvataide, arkkitehtuuri tai muotoilu. Alallamme opiskelleita ihmisiä työskentelee myös konservaattoreina, kustantamoissa, kulttuurihallinnossa ja mitä moninaisimmissa muissa tehtävissä. Meillä on vaikutusvaltaa, mutta miksi taidehistoria sanana ja professiona kertoo suomalaisille varsin vähän? Olemmeko harmaa eminenssi, joka vaikuttaa taustalla, mutta ei tule päivänvaloon?

    Harmaus ja näkymättömyys eivät kuitenkaan ole koko totuus. Taidehistorian koulutuksen saaneet henkilöt ovat usein julkisuudessa – mutta eivät suinkaan aina taidehistorioitsijoina tai taiteentuntijoina. Yleisesti ei ehkä mielletä sitäkään, että maamme hienoja ja suosittuja taidemuseoita hoitavat taidehistorioitsijat, tai sitä kuinka merkittävä asema heillä on kulttuuriympäristön vaalimisessa ja rakennussuojelussa. Laajalle lukijakunnalle alaa on tehty tunnetuksi myös tietokirjoin ja näyttelyluetteloin, joiden merkitys taidehistoriallisen tietämyksen edistäjänä on äärimmäisen tärkeä.

    TAHITI-verkkolehti on saanut nimensä 1960-luvun TAideHIstoriaa TIeteenä painottavien nuorten tutkijain piiriltä, joka kokoontui keskustelemaan alan teoreettisista ja metodisista kysymyksistä. Lehden temaattisena edeltäjänä voidaan pitää myös Taidehistorian seuran ja Rakennustaiteen seuran yhdessä vuonna 2000 perustamaa Taiteentutkija-verkkolehteä, jota ei kuitenkaan ole julkaistu säännöllisesti. Taidehistorian seura käyttää TAHITI-nimeä myös taidehistorian päivistä, joita on järjestetty vuodesta 2007 alkaen puolentoista vuoden välein. Seuraava konferenssi, TAHITI 4 – Empiria in Art History on Ateneumin taidemuseossa 14. ja 15. lokakuuta 2011.

    Kiitän Koneen Säätiötä saamastamme merkittävästä apurahasta. Lisäksi kiitän lehden toimituskuntaa eli taidehistorian seuran hallitusta ja erityisesti sihteeriämme ja lehden päätoimittajaa Pinja Metsärantaa väsymättömästä työstä, jota jokaisen uuden julkaisun perustaminen vaatii. Suuret kiitokset myös kaikille kirjoittajille ja referee-lukijoille sekä kolumnisteillemme Riitta Nikulalle ja Asko Mäkelälle, joista kumpikin esiintyy tässä ensimmäisessä numerossa, mutta myöhemmin he kirjoittavat vuorotellen. Verkkosivustomme toteutuksen on tehnyt Ari Palo ja TAHITI-logo on graafisen suunnittelijan Kai Rentolan käsialaa.

    Helsingissä 28.9.2011

    Johanna Vakkari