• Museoista ja arvoista

    Johanna VakkariMuseoalan alkuvuoden uutiset ovat varmasti aiheuttaneet monille unettomia öitä. Museoviraston määrärahojen leikkaukset ihmetyttävät ja huolestuttavat. Oman maan kulttuuriperinnön säilyttämisen luulisi olevan kaikille yhteinen ja tärkeä asia. Suomessa säilytettävää aineellista kulttuuriperintöä on määrällisesti huomattavasti vähemmän kuin monissa muissa Euroopan maissa, esimerkiksi Kreikassa, Italiassa tai Espanjassa, joiden kulttuurisia kerroksia ja säilyneitä monumentteja on näkyvissä antiikin ajoista lähtien, ja arkeologisesta näkökulmasta aineisto laajenee vielä paljon kauemmaksi. Oma kulttuurihistoriamme ei määrästään huolimatta ole yhtään sen vähemmän tärkeää kuin Keski- tai Etelä-Euroopan. Globaalisti ajatellen kaikki laiminlyönnit, joita lyhytnäköisistä säästöistä seuraa, vaikuttavat koko maapallon kulttuurihistorian säilymiseen. Ilman paikallisuutta ei synny globaalia. Monissa muissa maissa yksityisen rahoituksen osuus kulttuuriperinnön säilyttämisessä on paljon suurempi kuin Suomessa. Vaikka meillä päävastuun asiasta kantaakin valtio, myös jokainen yksityinen potentiaalinen rahoittaja voisi miettiä, mihin todella haluaa historian kulussa vaikuttaa. Tuki olisi arvokasta ja tervetullutta muissakin kuin Guggenheim-Helsingin kaltaisissa suunnitelmissa.

    Museovirasto ei ole ainoa museoalan instituutti, jonka tilanne on herättänyt huolta. Kun Guggenheim-projektia on viety eteenpäin, samalla Helsingin taidemuseota näytetään ajavan alaspäin. Kysehän on suurelta osin samoista määrärahoista. On hienoa, että kuvataiteeseen halutaan suunnata niin paljon varoja kuin mihin osa Helsingin kaupungin päättäjistä on nyt ilmoittanut olevansa valmis. Uusien museoiden perustaminen rikastuttaisi Helsingin ja koko Suomen taide-elämää, jos vain olemassa olevat samalla säilytettäisiin ja niitä kehitettäisiin. Olisi ollut huomattavasti rakentavampaa puhua avoimesti erilaisista kehittämismahdollisuuksista, joista Guggenheim olisi voinut olla yksi. Helsingin taidemuseon ja suunnitellun Guggenheim-Helsingin funktiot vaikuttavat tyystin erilaisilta. Viimeksi mainittu ei korvaisi sitä moninaista tehtäväkenttää, joka Helsingin taidemuseolla on. Kunnollisella taloudellisella panostuksella Helsingin taidemuseosta voisi muodostaa aivan uudenlaisen kuvataiteen tulevaisuutta luotaavan museon, josta ajan myötä kehittyisi sekä toimenkuvaltaan että kokoelmiltaan kansainvälisesti ainutlaatuinen. Uudenlaisessa Helsingin taidemuseossa, olisipa sen nimi sitten mikä tahansa, sisältöjen, näyttelyiden ja tapahtumien tuottaminen voisi tapahtua Suomessa kotimaisten ja ulkomaisten asiantuntijoiden yhteistyössä sen sijaan että ne ostettaisiin valmiina muualta. Suomalaisten museoalan ja taidekentän toimijoiden osaamista, uutta luovaa ajattelua ja yhteyksiä kansainväliseen taidemaailmaan ei ole syytä vähätellä. Vaikuttavan uuden museorakennuksen saa aikaan myös ilman Guggenheimin kallista nimeä.

    Myös Valtion Taidemuseon kaventunut budjetti ja museon säätiöittäminen herättävät mietteitä. Vielä ei ole näkyvissä, mitä muutoksia esimerkiksi eri museoiden, Kiasman, Ateneumin ja Sinebrychoffin välisiin painotuksiin on tulossa. Jokainen kolmesta museosta on tärkeä. Vanhan taiteen tutkijana olen ollut tekemisissä erityisesti Sinebrychoffin taidemuseon kanssa, joka on Suomen ainoa vanhaan eurooppalaiseen taiteeseen keskittynyt museo. Se on myös harvinaislaatuinen kotimuseo, jossa on esillä monien suomalaisten keräilijöiden lahjoittamia teoksia. Vaikka kokoelma ei ole aukoton, se tarjoaa maassamme ainoan mahdollisuuden saada jonkinlainen kokonaiskäsitys länsimaisen taiteen historiasta 1300-luvulta 1800-luvulle. Ekologisestikin ajatellen on hyvä, että tällaista kulttuurintuntemusta on saatavissa muutenkin kuin matkustamalla ulkomaille. Olisi toivottavaa, että museon ainutlaatuisuudella Suomen kontekstissa olisi painoarvoa. Sinebrychoffin taidemuseosta voisi kehittää sen jo olemassa olevien perinteiden ja toiminnan pohjalta aktiivisen ja innovatiivisen, ulospäin suuntautuneen tieteiden ja taiteiden välisen toimintaympäristön, jossa vanhan taiteen, erityisesti suomalaisissa kokoelmissa olevien teosten, tutkimus voisi kukoistaa, jolla olisi hyvät kansainväliset yhteydet ja joka tarjoaisi näyttelyineen, luentoineen ja kursseineen yleisölle uudenlaisia elämyksiä.

    Suomen museokenttä on monipuolisuudessaan rikas, mutta valitettavan monet keskeisistäkin museoista joutuvat toimimaan täysin alimitoitetulla budjetilla. Asiaan pitäisi saada muutos. Kuten Asko Mäkelä totesi mielipidekirjoituksessaan (HS 13.3.), ”rahaa pitää riittää myös toimintaan ja sisällön tuottamiseen”. Tärkeä osa museoiden tehtäväkentästä on kokoelmien kartuttaminen, johon on viime vuosina ollut yhä vähemmän mahdollisuuksia. Määrärahojen tuntuva lisääminen ja niiden suuntaaminen siten, että museot ja muut kulttuurilaitokset voisivat toimia innovatiivisesti, on edellytyksenä myös sille matkailijoita houkuttelevalle Suomelle, josta nyt haaveillaan.

    TAHITI-lehden maaliskuun numeron tieteellisissä artikkeleissa kulttuuriarvoja sivuavat omien keskenään hyvin erilaisten tutkimusaineistojensa pohjalta Maarit Mannila ja Minna Valjakka. Merkitysten havaitsemiseen puolestaan kiinnittää kolumnissaan huomionsa Riitta Nikula. Bo Ossian Lindbergin haastattelussa taas nousee esiin huoli siitä, kuinka kykenemme nykyisillä resursseilla antamaan riittävän laadukasta taidehistorian opetusta. Kiitän kaikkia lehden kirjoittajia ja referee-lukijoita.

    Helsingissä 10.3.2012
    Johanna Vakkari