Ahrenberg ja rakennusmuistomerkit

Anna Ripatti; Jac. Ahrenberg ja historian perintö. Restaurointisuunnitelmat Viipurin ja Turun linnoihin 1800-luvun lopussa. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 118, Helsinki 2011 (285 s.).

Väitöskirjan aiheena ovat arkkitehti Johan Jacob (Jac.) Ahrenbergin (1847–1914) restaurointisuunnitelmat Viipurin ja Turun linnoihin. Kumpaakaan niistä ei toteutettu. Ripatti on sitonut nämä Ahrenbergin työt laajaan ja monipuoliseen kontekstiin ja käsitellyt aihetta perinpohjaisesti. Taidokkaasti problematisoitu väitöskirja tuo merkittäviä lisiä mm. suomalaisten kansallisuusliikkeiden ja nationalismin tutkimukseen. Se kattaa suuren osan rakennussuojelun ja restauroinnin sekä museoittemme varhaisesta historiasta. Lisäksi se täydentää monilla aloilla aktiivisen, mutta aina vähän erikoisena pidetyn Jac. Ahrenbergin ammatti- ja henkilökuvaa.

 Viipurin linnan korjaus- ja restaurointisuunnittelun vaiheita tarkastellaan 1870-luvulta vuoteen 1895 ja Turun linnan restaurointisuunnitelmia vuodesta 1881 vuoteen 1909. Analyysi ei rajoitu Ahrenbergin restaurointisuunnitelmiin, vaan ulottuu niiden valtakunnalliseen ja paikalliseen kontekstiin, linnojen poliittiseen ja kansalliseen asemaan, eri toimijoiden tavoitteisiin ja linnojen synnyttämiin mielikuviin. Lukujen väliotsikot kertovat käsittelyn monipuolisuudesta. Viipurin linnan, tuon ”isänmaan harmaantuneen soturin” yhteydessä kysytään kenen perinnöstä sen kohdalla oli kysymys, pohditaan linnan hyödyllistä käyttöä, monumentin poliittisuutta ja kilpailevia muistoja. Viipurin linnan tarkastelulle tuo oman lisänsä se, että linna oli koko käsitellyn ajan Venäjän sotilasviranomaisten hallinnassa esilinnassa sijainnutta lääninvankilaa lukuun ottamatta. Samalla se oli Viipurin kaupungin merkittävin historiallinen monumentti, jonka kaupunki pyrki saamaan omaan käyttöönsä ja kunnostettavaksi. Linna pysyi kuitenkin Venäjän omistuksessa ja tämän takia myös Ahrenbergin restaurointisuunnitelma jäi toteuttamatta. Linna restauroitiin 1890-luvulla venäläisten toimesta.

Varastona ja vankilana käytetty Turun linna nousi jo 1800-luvun puolivälissä kansallisen monumentin asemaan, mm. Topeliuksen kertomuksessa Turun linnan tonttu-ukko vuodelta 1849. Ripatti kuvaa myös ansiokkaasti, miten linna tuli ajankohtaiseksi sen historiaa koskeneiden näytelmien, romaanien, runojen ja tutkielmien ansiosta. Hufvudstadsbladetissa ehdotettiin 1865, että Turun linnasta tehtäisiin koko kansakunnan yhteinen kansallismuseo. Myöhemmin restaurointisuunnitelmat liittyivät läheisesti Turun kaupungin historiallisen museon perustamiseen. Ahrenbergin kaksi peräkkäistä restaurointisuunnitelmaa  vuosilta 1890 ja 1899 tähtäsivät linnan arkkitehtuurin merkittävään parantamiseen. Ahrenberg otti mallia Gripsholmin ja Kalmarin linnojen restauroinneista, mutta sovitti myös Suomen keskiajan kirkkojen maalauksia linnan sisätiloihin pyrkien, kuten Ripatti muotoilee, esittämään Turun linnan ”ruotsalais-suomalaisena” monumenttina.

Väitöskirja liittyy muutamiin suomalaisiin ja varsinkin viimeaikaisiin ruotsalaisiin ja ranskalaisiin tutkimuksiin, joissa on tarkasteltu 1800-luvun rakennussuojelu- ja restaurointitoimintaa. Samalla se jatkaa Suomessa 1980-luvulta voimistunutta tutkimussuuntaa, jonka kohteena on 1880- ja 1890-lukujen aiemmin väheksytty arkkitehtuuri. Lisäksi se liittyy osaltaan meillä ja muualla viime vuosina suosittuun nationalismin tutkimukseen ja siinä erityisesti kysymykseen ”kansakunnan rakentamisesta”. Tämän tutkimussuunnan innostajia ovat olleet mm. Matti Klingen monet julkaisut, varsinkin kokoelma Bernadotten ja Leninin välissä (1975), Raoul Palmgrenin Suuri linja (1976) ja ulkomaisista Eric Hobsbawmin toimittama ja osaksi kirjoittama kokoomateos The Invention of Tradition (1983). Kaksi ensimmäistä ovat tukeneet käsitystä läpi 1800-luvun jatkuneesta linjasta, vaikka kirjoittajat eivät ole sitä välttämättä tarkoittaneet. Hobsbawnin kirjoitukset ovat tuoneet mukaan intentionaalisuuden niin kansallisten perinteiden keksimisessä kuin kansakunnan muodostamisessakin. Anna Ripatti mainitsee myös Klingen ja Hobsbawmin edellä mainitut teokset, mutta turvautuu lähtökohtanaan muuten uudempaan kansainväliseen nationalismi-kirjallisuuteen, kuten luvusta ”Näkökulma ja käsitteet” selviää.

Suomessa kuten muuallakin kansakunnan rakentaminen oli pienen sivistyneistön hanke. Sen vaiheet on parhaiten todettavissa juhlapuheista ja kirjoituksista. Se, miten muita tekoja tai taide- tai arkkitehtuuriteoksia nähdään tämän prosessin osana, on tietenkin tulkinnanvaraista. Luvussa ”Kansallisen perinnön rakentaminen” Ripatti selvittää sitä, miten rakennukset ja erilaiset muistomerkit on omaksuttu kansalliseksi kulttuuriperinnöksi ja miten antikvaarit ja arkkitehdit osallistuivat kansakunnan rakentamisen ja määrittämisen projektiin. Luvussa tuodaan esiin käsite ”suuri suku” kansakunnan metaforana sekä käsite ”rakennettu menneisyys” mm. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen ja Muinaistieteellisen toimikunnan työn kohteena. Keskeinen kysymys 1800-luvulla oli se, minkälaisena tämä menneisyys oli nähtävä. Restauroinneissa, ja varsinkin Jac. Ahrenbergin restauroinneissa kuvaa menneisyydestä paranneltiin samaan tapaan kuin Ruotsissa ja Ranskassa tehtiin linnarestaurointien yhteydessä. Luvussa käsitellään erinomaisesti myös suomalaisten suhdetta Ruotsin ajan perintöön. Tämä suhde oli 1800-luvun lopulla kielitaistelun politisoima. Kiihkeimmät suomenmieliset eivät katsoneet linnojen kuuluvan suomalaiseen taidehistoriaan, mutta osaksi Topeliuksen monien kirjoitusten ansiosta niistä tuli säilytettävää kansallista kulttuuriperintöä. Anna Ripatin sanoin (s. 53):

Negatiivisista mielikuvista huolimatta kansanvalistuksen ja kansakunnan yhteisen identiteetin puolesta ponnistellut eliitti käytti Ruotsin ajan rakennuksia ja muita muinaismuistoja todisteina kansakunnan pitkästä historiasta, luomiskyvystä ja elinvoimaisuudesta. Niiden vaalimisen ajateltiin osoittavan kansakunnan sivistystasoa.

Käsiteltävät restaurointisuunnitelmat  ja niiden vaiheet on konstruoitu monen arkiston kuva-, asiakirja- ja piirustusaineistosta sekä sanomalehtien ja yksityiskirjeiden avulla. Väitöskirjan kolmannessa ja neljännessä luvussa restaurointisuunnitelmia analysoidaan tyhjentävästi. Laajaan lähdeaineistoon pohjautuvat luvut on varustettu runsailla viitteillä sitaatteineen. Lukuja täydentävät myös huolellisesti dokumentoidut liitteet, joissa käydään kronologisesti läpi linnojen monivaiheiset restaurointihankkeet.  On ihailtava sitä sitkeyttä ja kylmäverisyyttä, joiden avulla Anna Ripatti on käsitellyt laajaa lähdeaineistoaan ja saanut väitöskirjansa kuitenkin erinomaisen kiinnostavaan ja luettavaan muotoon. Kirja tulee tarjoamaan monen eri alan tutkijoille paljon ideoita ja suoranaisia lähdetietoja. Voi vain toivoa, että he puolestaan paljastavat löytöjensä lähteet.

Väitöskirja tarjoaa runsaasti yhtymäkohtia nykyaikaan. Yhä edelleen on vaikea löytää sopiva käyttö rakennukselle joka halutaan säilyttää. Aivan samoin kuin Viipurissa ja Turussa museo- ja nähtävyyskäyttöä ajatellaan usein ensimmäiseksi. Museot eivät juuri koskaan ole tuottavia laitoksia eikä niistä siksi ole turvaamaan rakennusten säilymistä. Kulttuuriperintöön onkin suhtauduttava toisin. Sen on perintöä,  joka on vain pakko, kävijämääriä tai rahoja laskematta, säilyttää seuraaville sukupolville. Ripatti tuo esiin joukon mielenkiintoisia 1800-luvun käsitteitä, jotka liittyvät tähän ajatteluun. Kuten Ripatti kirjoittaa, patrimonium-käsitteellä tarkoitettiin roomalaisessa oikeudessa eräiden tulkintojen mukaan niitä isältä pojalle siirtyviä kalleuksia, perittyä omaisuutta, joiden arvoa ei voinut rahassa mitata, vaan jonka arvo oli sukupolvelta toiselle välittymisessä ja säilymisessä. Tällaisena se tarkoittaa nimenomaan ajattelutapaa, joka vielä 1800-luvun Suomessakin oli Ripatin mukaan tunnistettavissa. Isien perinnön tuhlaaminen oli kunniatonta. Väitöskirjassa viitataan myös neljänteen käskyyn, jonka merkityksen on omassa väitöskirjassaan tuonut esiin Leena Valkeapää. Ilmeisesti myös sen merkitys ajattelun ja tekojen taustalla oli 1800-luvulla huomattavasti suurempi kuin nykyään.

Ritva Wäre on taidehistorian dosentti (HY), joka on työskennellyt Museovirastossa ja Helsingin yliopistossa, viimeksi Suomen kansallismuseon ylijohtajana vuoteen 2009.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>