Aimo Reitala in memoriam

Aimo Reitala. Kuva: Hanne Reitala.

Taidehistorian professori Aimo Reitala kuoli pitkällisen sairauden murtamana Helsingissä 30.12.2012. Hän oli vankka 1800- ja 1900-luvun kotimaisen kuvataiteen asiantuntija, joka tunnettiin paitsi ammattipiireissä myös suuremman yleisön parissa erityisesti maisemamaalaukseen ja muuhun Suomi-kuvaan liittyvistä kirjoistaan ja luennoistaan. Hänet muistetaan Turun yliopiston ensimmäisenä taidehistorian professorina, joka teki merkittävän työn oppialan vakiinnuttamisessa yliopistoon. Hän oli myös vuonna 1974 rekisteröidyn Taidehistorian seuran perustajajäsen ja ensimmäinen puheenjohtaja ja toimitti ja taittoi Taidehistoriallisten tutkimusten viisi ensimmäistä numeroa.

Reitala syntyi 26.9.1931 Tampereella mutta kävi koulunsa Turussa, jonne tuntui palaavan mielellään professoriksi. Hänet kutsuttiin loppukeväästä 1986 tiedekunnassa vapautuneeseen henkilökohtaisen ylimääräisen professorin virkaan, kun Turun yliopiston taiteiden tutkimuksen yksikköä haluttiin monipuolistaa ja vahvistaa. Hänen alma materinsa oli Helsingin yliopisto, mistä hän oli valmistunut filosofian kandidaatiksi vuonna 1956, lisensiaatiksi seuraavana vuonna sekä tohtoriksi vuonna 1968. Taidehistorian dosentuurit hänellä oli Helsingin ja Tampereen yliopistoissa, ja ennen Turun yliopiston professuuria hän ehti opettaa useita vuosia myös Teknillisessä korkeakoulussa sekä toimia Suomen Akatemian vanhempana tutkijana. Hän myös hoiti 1980-luvun alussa kaksi lukuvuotta professorin tointa Helsingin yliopistossa. Hän jäi eläkkeelle Turun yliopistosta vuonna 1997.

Tämän lisäksi Reitala muistetaan monien seurojen aktiivijäsenenä, joka ei väheksynyt yhteiskunnallista vaikuttamista. Turun aikana hän toimi muun muassa Turun Piirustuskoulun säätiön ja Turun taidemuseota hallinnoivan Turun Taideyhdistyksen hallituksissa. Hän paitsi ajoi tarmokkaasti oppiaineensa kehittämistä yliopistohallinnossa asettui käytettäväksi laitosjohtajan ja varadekaanin tehtäviin. Esteettiselle luonteenlaadulleen tyypillisesti hän kantoi huolta Turun yliopiston visuaalisesta ilmeestä ja avusti mielellään taidehankinnoissa ja taiteen ripustamisessakin.

Tutkimusintressit

Väitöskirja, yli 400-sivuinen monografia Victor Westerholmista (1967), samoin kuin myöhempi, sivumääräisesti hieman suppeampi kirja Werner Holmbergista (1986), perustuivat huomattavan laajaan empiiriseen työhön niin kuin Reitalan sukupolvessa oli tavallista. Taiteilijamonografian klassiseen elämä ja teokset -malliin kuului seikkaperäinen teosluettelo, catalogue raisonné. Reitala oli konossööritaidehistorioitsija, joka antoi asiantuntemustaan taidekaupan ja poliisinkin käyttöön ja pyrki perehdyttämään oppilaitaan aitouden toteamiseen niin teknisen taidehistorian kuin esteettisen herkkyyden kehittämisen keinoin. Nämä taidot eivät kuitenkaan saaneet syrjäyttää aate- ja sosiaalihistoriallista kontekstualisointia, ja varsinkin Reitalan opetuksessa rakentui mielenkiintoinen jännitekenttä teoskeskeisen taiteentuntijuuden ja taiteenteon ehtoja kriittisesti tarkastelevan taidesosiologian välille. Düsseldorfin koulukunnan maalareiden aihepiiri ja tyyli näyttäytyivät – hovien vastapainoksi – nousevan teollisuusporvariston mahdollistamina, ja esimerkiksi Westerholmin taiteilijuuteen sisältyi myös paikallisen turkulaisen taide-elämän ylläpitäjän ja kehittäjän rooli. Taiteen institutionaalinen kenttä ja tukijärjestelmien poliittis-taloudelliset kytkökset kuuluivat ikonografian ohella Reitalan mielenkiinnon kohteisiin läpi hänen tutkijanuransa, ja hän luetutti oppilaillaan esimerkiksi marxilaisittain orientoituneen, ”akateemisen realismin” rehabilitointiin vihkiytyneen Albert Boimen tutkimuksia ranskalaisen taidejärjestelmän reunaehdoista.

Reitala osallistui 1960- ja 1970-luvuilla ajankohtaiseen realismikeskusteluun analyyseilla suomalaisesta 1800-luvun realismista ja naturalismista. Hän kirjoitti muun muassa Johan Knutsonista (1973), Karl Emanuel Janssonista (1976) ja Juho Rissasesta (1973) sekä tärkeän kaksiosaisen artikkelin ”Näkökulmia todellisuuteen. Kolme realismin merkkiteosta Suomen 1800-luvun taiteessa” (Taide 4&6/1974). Kokoavia yleisartikkeleita ilmestyi myöhemmin muun muassa Suomen kulttuurihistoria – ja Ars Suomen taide -sarjoissa (1982, 1989–1990), joiden toimituskuntiin hän kuului. Reitalan mielenkiinto siirtyi 1980-luvulla yhä painokkaammin kansallisen ideologian visuaalisiin ilmentymiin 1800-luvulta 1900-luvun alkupuoliskolle saakka. Näihin olivat tavallaan kuuluneet hänen aiemmin tutkimansa ihanteelliset maisemaplanssit ja -maalaukset ja realistiset kansankuvauksetkin.

Reitala piti arvossa hyvää suomen kieltä ja pyrki esittämään tutkimustuloksensa tieteellistä jargonia välttäen. Hän saikin valtion tiedonjulkistamispalkinnon kirjasta Suomi-neito (1983) sekä Suomen Taideyhdistyksen taidekirjallisuuspalkinnon Holmberg-kirjasta (1986). Karismaattisen professorin tapa painottaa originaaliteosten merkitystä sai monet taidehistorian opiskelijat noloina poistamaan taidejulisteet seiniltään, mutta kansallista henkilöitymää kartoittava erityistutkimus otti tarkastelun kohteiksi myös painokuvien ja pilakuvien kaltaisia, alun perinkin monistettavia kuvia niiden aatehistoriallisen merkityksen perusteella. Kuva-aiheiden ja symbolien vaellushistoria (Erwin Panofsky, Rudolf Wittkower) ja ikonografinen painovoima (Jan Białostocki) kuuluivat Reitalan keskeisiin tulkinta-avaimiin.

Professorina Reitala suhtautui kiinnostuneesti ja avarakatseisesti uusin teoreettisiin lähestymistapoihin vaikkei olisi itse niiden kehittämiseen osallistunutkaan. Hän kannusti oppilaita perehtymään yhtä hyvin semiotiikkaan kuin feministiseen tutkimukseen. Reitalan oma aktiivinen mielenkiinto ulottui modernismiin, postmodernismiin ja uusin taiteen alueisiin, ja pian Turkuun saapumisensa jälkeen hän kutsui nykytaidekentän toimijoita samoin kuin valokuvatutkijoita ja -taiteilijoita luennoimaan pitkille erikoisluentosarjoille. Tämä laaja-alaisuus oli merkillepantavaa tilanteessa, jossa nykytaiteen tutkimus ei vielä ollut vakiintunut akateemiseen taidehistoriaan. Reitala kokikin profiilikseen uudemman profaanin kuvataiteen tutkimuksen, johon hän tuolloisessa tilanteessa pitkälti laski 1800-luvun taiteenkin. Hän oli opiskeluaikoinaan kirjoittanut taidekritiikkiä ja hänellä oli monia taiteilijaystäviä, joista Lauri Ahlgrén vieraili oppiaineessa opettamassakin. Turussa opettaessaan Reitala mielellään painotti Turun modernismia, johon hän oli nuoruusvuosinaan ehtinyt henkilökohtaisesti tutustua korkealle arvostamansa taidemaalari Otto Mäkilän hahmossa.

Reitala onnistui yhdentoista professuurivuotensa aikana juurruttamaan Turun yliopistoon vahvan uudemman suomalaisen kuvataiteen tutkimusperinteen. Kotimaisen taiteen tutkijana hän myös painotti lämpimästi Suomen ”naapurimaiden” taiteen tuntemusta ja piti yllä kontakteja niin ruotsalaisiin kuin neuvostoliittolaisiinkin tutkijoihin. Hän myös julkaisi artikkeleita Suomen ja Venäjän kuvataidesuhteista (1979, 1984, 1993). Lähialueiden taidehistoria niveltyy edelleen Turun yliopistossa osaksi Suomen taiteen opetusta. Reitalan perintö elää edelleen, vaikka nuorimmat sukupolvet eivät surullista kyllä saaneet hänen viimeisiä elinvuosiaan hankaloittaneen sairauden takia mahdollisuutta tutustua häneen muuten kuin hänen kirjallisen tuotantonsa välityksellä. Me kaikki Aimon tunteneet muistelemme häntä lämmöllä.

Tutta Palin on dosentti ja akatemiatutkija Turun yliopiston taidehistorian oppiaineessa, mistä hän valmistui filosofian kandidaatiksi (1990) ja lisensiaatiksi (1992) sekä tohtoroitui vuonna 2004. Hän on tutkinut erityisesti 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkupuolen kotimaista maalaustaidetta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>