• Mitä on taidehistorian perustutkimus?

    Perustutkimus kuuluu tiedepolitiikan keskeiseen sanastoon. Perustutkimukseen viitataan niin tieteenalojen ja niiden toimintojen esittelyissä kuin yleisemmin tieteen tilasta käydyissä akateemisissa, poliittisissa ja yhteiskunnallisissa keskusteluissa. Tiedepoliittisesta retoriikasta syntyy helposti mielikuva, että perustutkimuksen käsitteen sisällöistä ollaan tieteenaloilla yksimielisiä ja kaikki tietävät, mitä perustutkimuksella oikein tarkoitetaan. Perustutkimuksen vastapariksi tiedepoliittisissa keskusteluissa hahmottuu soveltavan tutkimuksen käsite, jota sitäkin käytetään ongelmitta – ja sen rooli tuntuu olevan kovin erilainen eri tieteenaloilla.

    Millaisiin tutkimuksen tekemisen lähtökohtiin perus- ja soveltavan tutkimuksen käsitteet kiinnittyvät? Perustutkimus määritellään usein tutkimukseksi, jonka pyrkimyksenä on tieteenalan perustavanlaatuisen uuden tiedon tuottaminen. Sen lähtökohtana on tieteenalan empirian tarkastelu ja siihen liittyvän tiedon koonti ja teoretisointi. Soveltava tutkimus hyödyntää perustutkimuksen tuottamaa tietoa, järjestää ja käsittelee sitä ja pyrkii siirtämään tutkimuksen tuloksia käytäntöön tuottamalla erilaisia sovelluksia. Soveltavan tutkimuksen käsite kiinnittyy siten käytön ja hyödyn näkökulmiin.

    Viime vuosien kotimaisessa tiedekeskustelussa perus- ja soveltavan tutkimuksen vastakkainasettelua on pyritty liudentamaan. Tutkimuksen jaottelu kyseisten kategorioiden mukaan on koettu hankalaksi tai turhaksi. Käsitteiden käyttöön liittyy kuitenkin paradoksi, kuten Reijo Miettinen ja Juha Tuunainen artikkelissaan ’Perus- ja soveltava tutkimus tiedepolitiikan luokittelukategorioina ja retorisina resursseina’ (Tiedepolitiikka 2/2010: 7–16) huomauttavat: jaottelua perus- ja soveltavaan tutkimukseen käytetään yleisesti edelleen, vaikka tieteen historioitsijat ja tiedepolitiikan tutkijat ovat kritisoineet jaottelun perusteita jo 1960-luvulta lähtien.

    Miten perus- ja soveltavan tutkimuksen käsitteitä voidaan soveltaa taidehistorian tieteenalaan? Onko taidehistorian tutkimus luonteeltaan lähtökohtaisesti perustutkimusta ja tehdäänkö taidehistorian piirissä ylipäänsä lainkaan soveltavaa tutkimusta? Onko tietyntyyppinen taidehistorian tutkimus enemmän perustutkimusta kuin jonkin toisenlainen? Hahmottuuko taidehistorian alalla perustutkimuksen vastapariksi jokin muu kuin soveltava tutkimus? Vai tulisiko soveltavan tutkimuksen käsite ymmärtää taidehistorian piirissä ’soveltaen’ kiinnittämättä sitä käytäntöön soveltamiseen tai käytännön hyödyn näkökulmaan? Entä tehdäänkö taidehistorian alalla huippututkimusta ja jos tehdään, miten se määrittyy? Kenties taidehistorian tutkimuksen kenttä hahmottuu muunlaisten jaottelujen kautta – kuten esimerkiksi tutkimusta tuottavien instituutioiden kautta. Taidehistorian tutkimusta tuottavat sekä museot että yliopistot. Eroaako ’museotutkimus’ ja ’yliopistotutkimus’ painopisteiltään ja lähtökohdiltaan toisistaan? Hahmottuuko museoissa tehty tutkimus enemmän taidehistorian perustutkimukseksi ja vastaavasti yliopistoissa tehty tutkimus enemmän akateemiseksi ja teoreettiseksi ’jatkotutkimukseksi’? Mikäli taidehistorian tutkimuksen kenttää hahmotetaan tällaisesta instituutionäkökulmasta, perustutkimuksen käsitteeseen tullee liitetyksi myös arvottavia merkityksiä.

    Tahitin tässä numerossa ilmestyy Anna-Kaisa Rastenbergerin artikkeli ’Sukupolvien tekeminen suomalaisessa valokuvataidekoulutuksessa 1990-luvun alussa’. Artikkelin aineisto pohjautuu ’Pohjan tähdet – Suomalaisen valokuva- ja videotaiteen kansainvälistyminen’ -hankkeessa toteutettuun 20 valokuvataiteen kentän toimijan ja asiantuntijan haastatteluun. Arkistosta ja kentältä -osiossa Helena Lonkila ja Johanna Miettinen esittelevät Syvällä sydänmaassa -näyttelyä ja siihen liittyvää tutkimusta, jossa Lonkila on seurannut ja dokumentoinut Yrjö Blomstedtin ja Victor Sucksdorffin matkoja Kainuussa. Samassa osiossa Fred Andersson esittelee taidekritiikkiin ja ’kansallisen’ ideaan kohdistuvaa tutkimushanketta. Tahitin tässä numerossa julkaistaan kolme kirja-arvostelua. Hanna Pirinen arvioi Albertus Pictoria ja hänen tuotantoaan käsittelevän laajan ruotsalaisen tutkimushankkeen tuottamia julkaisuja. Tuija Hautala-Hirviojan kirja-arvostelun kohteena on Jari Martikaisen taidehistorian väitöskirja, jonka fokus – taidehistorian opetus ammatillisessa tutkinnossa – asettuu taidehistorian, kasvatustieteen ja taidekasvatuksen rajapinnoille. Elisa Heinämäki arvioi Roni Grénin taidehistorian väitöskirjan Georges Bataillen taidetta koskevasta ajattelusta. Tahitin tässä numerossa julkaistaan myös kolme lektiota: Johanna Ruohosen julkista maalausta ja julkisen tilan taidetta käsittelevän taidehistorian väitöksen lektio, Mari Pienimäen valokuvagenreä ja medialukutaitoa käsittelevän nykykulttuurin tutkimuksen väitöksen lektio ja Perti Kaverman häiriötä ja hiljaisuutta nykytaiteessa tarkastelevan kuvataiteen väitöksen lektio. Miten Tahitin tässä numerossa esillä olevat tutkimukset sijoittuvat suhteessa taidehistorian perustutkimuksen ja soveltavan tutkimuksen käsitteisiin?

    Taidehistorian tieteenala on kohdannut merkittäviä muutoksia kuluneiden kolmenkymmenen vuoden aikana. Taidehistoria on ollut ja on toki edelleen muiden tieteenalojen tavoin liikkeessä. Liikkeen myötä taidehistoria on muuttunut yhä avoimemmaksi, joustavammaksi ja refleksiivisemmäksi suhteessa muiden tieteenalojen tietoon, teorioihin ja menetelmiin. Voisi olettaa että myös käsitys perustutkimuksesta on muuttunut taidehistorian tieteenalan muuttuessa. Kuluneina vuosina taidehistorioitsijat ovat sopeutuneet (tai alan tutkijoiden on ollut pakko sopeutua) tiedepolitiikan muuttuneisiin painopisteisiin ja toimintakehyksiin. Moni- ja poikkitieteisyydestä on tullut tieteellisen tutkimuksen arkipäivää. Esimerkiksi Suomen Akatemialta hankerahoitusta hakevat tutkijat ohjeistetaan nykyisin ”laatimaan kunnianhimoisia, uusiin tieteellisiin läpimurtoihin tähtääviä ja tieteenalarajat ylittäviä tutkimussuunnitelmia” (Hakuilmoitus 2012). Voidaanko kyseinen painotus nähdä uhkana tieteenalojen perustutkimukselle? Suomen Akatemialta rahoitusta hakevien tutkijoiden on lisäksi pakko pohtia tutkimuksensa tulosten sovellettavuutta, hyödyntämismahdollisuuksia ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta, sillä Akatemia ohjeistaa hakijoita pohtimaan näitä seikkoja tutkimussuunnitelmissa.

    Tiedepoliittisessa keskustelussa on viime vuosina esitetty huolestuneita kommentteja perustutkimuksen asemasta nykyisissä poliittisissa linjauksissa, joissa tutkimustulosten sovellettavuuden ja taloudellisen hyödynnettävyyden näkökulma on voimistunut. Esimerkiksi tutkimus- ja innovaationeuvoston vuosiksi 2011–2015 laatiman Tutkimus- ja innovaatiopoliittisen linjauksen mukaan tämänhetkinen ”tutkimustulosten käytäntöön siirtäminen ei ole niin tuloksellista kuin se voisi olla” (s. 29) ja ”osaamisen ja tutkimustulosten käytäntöön siirtämisessä on runsaasti parannettavaa” (s. 30). Professoriliiton puheenjohtaja Maarit Valon mukaan tällaisten linjausten vaarana on tutkimuksen taloudellisen hyödynnettävyyden korostuminen, joka ei hänen mukaansa kuitenkaan sovi perustutkimuksen arviointikriteeriksi (Liisa Tanninen, Perustutkimuksen arvo ei tule sovellettavuudesta, julkaistu 1.3.2011). Paradoksaalisesti myös perustutkimushankkeita on kuitenkin perusteltava esimerkiksi juuri Suomen Akatemialle sovellettavuuden ja hyödynnettävyyden retoriikalla.

    Mistä perus- ja soveltavan tutkimuksen käsitteissä on tiedepoliittisessa keskustelussa lopulta kyse? Jos perustutkimuksen käsitteen merkitykset vaihtelevat eri tieteenaloilla tai sen sisällöt jäävät tieteenalojen piirissä hämäriksi, mihin perustutkimukseen viittaamisella tiedepoliittisissa keskusteluissa oikein pyritään? Reijo Miettisen ja Juha Tuunaisen edellä mainittu artikkeli tarjoaa kysymyksiin vastauksen:

    ”Nähdäksemme käsitteen käyttö onkin parasta ymmärtää retorisena resurssina, jolla pyritään vaikuttamaan harjoitetun politiikan suuntaan. Kun siis esimerkiksi akateemisen yhteisön jäsenet korostavat perustutkimuksen rahoituksen tarpeellisuutta, he eivät niinkään ota kantaa ’puhtaan tieteen’ tai totuuden itseisarvoisen tavoittelun puolesta vaan puhuvat korkeatasoisen ja pitkäjänteisen tieteellisen tutkimuksen edellytysten turvaamisesta, olivat sen perimmäiset motiivit ja tarkoitusperät mitkä hyvänsä.” (s. 14.)

    Perustutkimuksen käsite kiinnittyy siis keskusteluun tutkimuksen taloudellisesta perustasta: perustutkimuksen argumentoidaan tarvitsevan vakaan perusrahoituksen.

    7.3.2013 Jyväskylässä
    Tuuli Lähdesmäki