Bataille, taide ja itse luotu toiseuden kokemus

Väitöskirja-arvio.

Roni Grén: Georges Bataille, historia ja taide. Annales universitatis turkuensis. Ser C. Scripta lingua fennica edita – tom. 353. Turku: Turun yliopisto, 287 s.

Eläessään Georges Bataille (1897-1962) vaikutti erilaisissa marginaaleissa: surrealistisen taidekoulun takapenkin huutelijana, äärivasemmistolaisissa (kulttuuri)poliittisissa ryhmittymissä, pornografisen fiktion anonyymina kirjoittajana, valtakunnanintellektuelli Jean-Paul Sartren varjoon jäävänä antiteesinä. Kuolemansa jälkeen Bataille on kanonisoitu nimenomaan marginaalisuudessaan. Jälkistrukturalistinen sukupolvi teki hänestä omien arvojensa esitaistelijan, katkosten ja intensiteettien kirjoittajan. Tästä näkökulmasta on kyllä nimetty Bataillen ajattelua yleisesti luonnehtivia rakenteita tai strategioita – Foucault identifioi vaikutusvaltaisessa artikkelissaan Bataillen transgression ajattelijaksi, Derrida taas tarttuu Bataillen termiin ”suvereeni operaatio” – mutta ajatus siitä, että Bataillen ajattelusta voitaisiin antaa jonkinlainen kokonaiskuva, sotii jälkistrukturalistista henkeä vastaan.

Roni Grén tarttuu taidehistorian väitöskirjatutkimuksessaan Georges Bataille, historia ja taide mittavaan tehtävään. Hän rakentaa kokonaiskuvaa Bataillen taidetta koskevasta ajattelusta. Hanke on vähintäänkin implisiittisesti kriittinen jälkistrukturalistista tutkimusotetta, etenkin taideteoriassa esitettyjä jälkistrukturalistisia Bataille-tulkintoja kohtaan. On kuitenkin selvää, että Grénin oma tutkimusote on vahvasti tämän suuntauksen vaikuttama, mikäli se ymmärretään eräänlaiseksi merkityksenannon mikrorakenteita eritteleväksi formalismiksi, joka samalla olettaa, että sen tutkimat rakenteet ovat koko ajan rakenteilla, purkautumassa, intohimoisessa liikkeessä. Samalla kun Grén rakentaa kokonaiskuvaa väljän historiallisen narratiivin avulla, tämä historia asettuu ”diskurssien” tai ”diskursiivisten kenttien” tasolla. Tutkimusteksti erittelee mikroskooppisia tai vähän suurempia siirtoja ja eroja, Grénin tutkimuksen termistöllä strategioita, tutkittavien tekstien ja niiden keskustelukumppanien muodostamassa diskurssissa.

Mutta miksi yleensä Bataille ja taide? Bataille tunnetaan paremmin muista temaattisista yhteyksistä. Maurice Blanchot’n ja Jean-Luc Nancyn jalanjäljissä Bataillea on lähestytty yhteisön ajattelijana. Bataille liittyy ranskalaiseen filosofiseen ja sosiologiseen keskusteluun, jota riivaa kysymys modernista yhteisön mahdollisuudesta. Kysymys linkittyy ajatuksiin uhrauksesta ja tuhlauksesta yhteisöllisinä ydinkäytäntönä sekä näkemykseen pyhästä yhteisöä ylläpitävänä rakenteena ja kokemuksena. Kuitenkin taiteen ja kuvan pohdinta muodostaa Bataillen ajattelussa vähintään yhtä pysyvän juonteen kuin yhteisöproblematiikka.  Samalla hänen kuvaa ja taidetta koskeva ajattelunsa kietoutuu kolutumpiin aiheisiin valaisten myös niitä uudella tavalla. Grén seuraa tutkimuksessaan Bataillen jännitteistä ja muuttuvaa suhdetta surrealistiseen kuvakäsitykseen ja taidepolitiikkaan, hänen taidekäsityksensä kytköksiä yhteisö- ja pyhätematiikkaan, hänen taidepohdintansa kiteytymistä runouden käsitteen alla (”runouden”, joka – kuten Grén uskottavasti esittää – ei viittaa runouteen kapeassa mielessä vaan yleensä taiteeseen siinä määrin kuin sen voi ymmärtää eräänlaiseksi resurssien tuhlaukseksi ja subjektin ja objektin suhteen hajottajaksi), ja vielä, Bataillen taidehistorian mahdollisuuksia sekä esihistoriallista ja modernia taidetta koskevia analyyseja. Tällainen kokonaisesitys Bataillen taidetta koskevasta ajattelusta on puuttunut paitsi Suomessa, myös kansainvälisesti, ja Grén toteuttaa tehtävänsä uskottavasti.

Bataillesta entuudestaan kiinnostuneelle tutkimus tarjoaa uuden näkökulman omia teitään kulkeneen ajattelijan tuotantoon. Taideteorian harrastajan Grén johdattelee keskusteluihin taiteen materiaalisuudesta, muodottomasta (l’informe), formalismista, ikonologiasta ja modernin maalaustaiteen ”alastomuudesta”. Ranskalaisesta aatehistoriasta kiinnostuneelle työ avaa Bataillen kautta ikkunan 1900-luvun tärkeisiin ja vaikutusvaltaisiin intellektuaalisiin suuntauksiin ja debatteihin: surrealismiin, hegeliläisyyteen, eksistentialismiin. Työ on varsinainen runsaudensarvi, ja monessa eri mielessä: tekstinä, aineistoltaan, teemoiltaan.

Taide, yksilö ja yhteisö

Tutkimuksen ensimmäisessä osassa, joka on nimetty ”Runousvihaksi”, Grén tarkastelee Bataillen taideteoreettisia pohdintoja 1930-luvun taitteesta 1950-luvun loppuun. Pohdintojen kantava kysymys koskee taiteen arvoa ja ”hyötyä” modernissa maailmassa. Voiko taide olla mielekästä toimintaa? Voiko se muuttaa maailmaa – jopa vallankumouksellisella tavalla? Onko taiteilijasubjektilla jotain tekemistä tässä maailmassa? Grén suhteuttaa Bataillen pohdintaa ennen muuta surrealismiin ja sen utopiaan runollisen ylitodellisuuden tuomisesta modernin arjen keskelle, sekä Sartren vaatimukseen sitoutuneesta taiteesta. Tekstin runsaudesta voi poimia tämän osan keskeiseksi jäsennykseksi kysymyksen yhteisöstä sekä yksilön ja yhteisön suhteesta sikäli kuin ne asettuvat taiteen ja sen tekemisen kontekstissa. Grén viittaa toistuvasti Bataillen ”yhteisöllisiin etsintöihin”, jotka pitkälti motivoivat myös taiteen pohdintaa. Yhteisön kysymys jää kuitenkin Grénin työssä harmillisesti ilmaan. Mitä Bataille oikein etsii etsiessään yhteisöä? Ja miksi ja miten yhteisön ja taiteen kysymykset oikeastaan liittyvät yhteen? Grén osoittaa kyllä epäsuorasti tämän yhteyden, moninkertaisestikin, mutta yhteisökäsitteistö jää työssä implisiittiseksi. Sen selventäminen olisi edellyttänyt aiheesta käydyn keskustelun huomioimista, mikä toki olisi raskauttanut muutenkin ylenpalttista työtä entisestään.

Toisaalta Grén osoittaa työnsä ensimmäisessä osassa, ettei yhteisön vaade ole Bataillen ajattelun yksinomainen viitepiste, vaan etenkin varhaisemmissa teksteissään kuten Tuhlauksen käsitteessä ja Noidan oppipojassa hän todellakin pohtii myös taiteilijasubjektina toimimisen ehtoja tavalla, joka ei palaudu yhteisön kysymykseen ja on tietyssä mielessä sille vastakkainen. Tässä tulee esiin eräs Grénin tutkimuksen ilmeisiä ansioita: tutkijanotteen omaehtoisuus. Aiemman tutkimuksen perusteella Bataillen taiteilijasubjektin pohdinnat jäisivät helposti huomiotta, ja etenkin Bataillen kaltaisen vaikean ja ambivalentin kirjoittajan kohdalla vakiintuneisiin käsityksiin on suuri kiusaus turvautua. Grén ei kuitenkaan ole ennakkokäsitysten varassa, vaan hakee kärsivällisesti omaa kantaansa tekstien tarkan lähiluvun kautta.

Silti olisin tässä osassa kaivannut sen huomioimista, että eräässä kiistattomassa mielessä yksilön ja yhteisön vastakkainasettelu on Bataillen kohdalla irrelevantti. Kautta koko tuotantonsa Bataille pohtii mahdollisuuksia yksilöllisten rajojen avaamiseen ja särkemiseen ja sellaiseen hetkelliseen jakamisen ja yhteisyyden kokemiseen, joka ei palaudu yksilön tai yhteisön ominaisuudeksi tai omaisuudeksi. Bataillelle on omaleimaista nimenomaan operoiminen vakiintuneen yksilösubjektin ja yhteisön vastakkainasettelun tuolla puolen. Yksilösubjektin rajat rikkovaa hetkeä, eräänlaista katastrofia, Bataille myös taiteelta haluaa. Tämä tulee esiin esimerkiksi Bataillen Baudelaire-tutkielmassa, jota Grénkin käsittelee. Tekstissään Bataille kuvaa Baudelairen runouden ja elämän pyrkimystä subjektin tuhoavaan ”mystiseen partisipaatioon”. Baudelairen positio Bataillen kuvaamana on tuhoisa, mahdoton; mutta mahdottoman affirmoiminen, jos mikä, on tyypillinen bataillelainen ele.

Bataillen myöhäistuotanto uudessa valossa

Grénin tutkimuksen jälkimmäinen osa ”Historia ja taide” tarkastelee Bataillen myöhäisiä taidehistoriallisia tekstejä. Analyysin aiheina ovat Bataillen tekstit Lascaux’n luolamaalauksista ja Manet’n maalauksista. Lisäksi Grén pohtii Bataillen suhdetta ikonologiaan ja esittää rinnastuksen muutamiin muihin ajattelijoihin, jotka jakavat Bataillelle ominaisen vastustuksen narratiivista (taide)historiaa ja kuvien selittämistä kohtaan sekä korvaavat sen ristiriitaisten elementtien selittelemättömällä rinnastuksella (Aby Warburg, Breton, Benjamin). Tähän osaan kokonaisuudessaan liittyy eräs Grénin työn keskeisiä, ja onnistuneita, argumentteja. Bataillen myöhäistuotantoon kaikkinensa on suhtauduttu varhaistekstejä vähättelevämmin, ja varhaisista töistä on tehty avain myöhempiin, jos näillä yleensä on arvoa. Näin esimerkiksi Michel Suryan ohittamattomassa elämäkerrassa Georges Bataille, La mort à l’oeuvre, ja myös taidehistorian ja -teorian Bataille-vastaanotossa, kuten Georges Didi-Hubermannin tai Rosalind Kraussin analyyseissa. Grén korjaa hienosti tähän liittyvää vääristymää asettuen tältä osin selvästi erästä jälkistrukturalistisen tutkimuksen painotusta vastaan sisällöllisesti (ei niinkään metodologisesti). Hän osoittaa Bataillen myöhäistuotannon uusia kysymyksenasetteluja, tärkeimpänä uudelleenarvioinnin suhteessa hegeliläiseen universaalihistorian hankkeeseen ja historian lopun ajatukseen, ja nostaa esiin vähäpätöisinä pidettyjä tekstejä, kuten tutkielman Manet’n maalaustaiteesta.

Esseessään Antivision Rosalind Krauss tuomitsee Bataillen Manet-tutkielman epäonnistuneeksi. Hän tarttuu Bataillen ilmaisuun, jossa Manet’n maalauksissa merkittävää ei ole aihe, vaan valon värähtely, ja tutkielmassa esitettyyn ajatukseen Manet’sta modernin taiteen alkuperänä. Kraussille Bataillen teksti on lattea modernistisen ideologian ilmentäjä ja sellaisena omituinen floppi Bataillen tuotannossa. Krauss haluaakin painaa Manet-analyysin syrjään ja nostaa esiin samaisen tekstin sivupolun, huomiot Goyasta, modernin taiteen ”toisesta alkuperästä”, jonka väkivallasta ja sokaisevasta intensiteetistä puolestaan on suora yhteys Bataillen varhaisiin intresseihin. Lattean modernistisen puhtaan katseen ylivallan vastapainoksi tuodaan varhaisen Bataillen viehtymys sokeaan pisteeseen, sellaiseen katseen kohteeseen, joka ei voi tuottaa muuta kuin katsojan tuhon.

Grén löytää Bataillen Manet-tekstistä enemmän. Hän lähtee analysoimaan Bataillen näkemystä ”maalauksen alastomuudesta”, joka ei olisi niinkään yksinomaan aiheen ylittämistä puhtaan maalauksen hyväksi kuin aiheen ”transfiguraatiota maalauksen alastomuuteen”. Yhtäältä Grén liittää Bataillen analyysin Kleen pohdintoihin maalaustaiteen alastomuudesta, toisaalta hän kehittelee katseen problematiikkaa ei niinkään katsojan katseen, vaan maalauksen esittämän hahmon, tässä tapauksessa Manet’n Olympian, välipitämättömän katseen kautta. Kuten muuallakin Grénin tutkimuksessa, teksti on runsasta ja sitä raskauttaa avaamatta jäävä käsitteistö, tässä tapauksessa Lacanilta lainattu. Tietyssä mielessä Grén kirjaa Bataillen tekstin moniselitteisyyden päälle vielä lisää moniselitteisyyttä. Samalla jakso osoittaa Grénin kiistattoman kyvyn tekstin sensitiiviseen lähilukuun ja onnistuneeseen tutkimukselliseen polemiikkiin. Ajatus ”maalauksen alastomuuteen transfiguroimisesta” ei ehkä selvene tyhjentävällä tavalla; silti kiteytyksiäkin löytyy: ”Maalaus on pelkkää erityisyyttä ja pintaa. Objekti on sen tuolla puolen, tiedon rajalle asettuneen subjektin fantasma. Singulaarisuus estää paikantamisen. Olympian todellinen katse – ja maalauksen todellinen alastomuus – häilyy ja elää kuvitteellisessa.” (s. 155) Tällaista Grénin teksti parhaimmillaan ja omimmillaan on: kirkkauteen jää arvoitus. Jos arvoitusta avattaisiin ja käsitteitä selvennettäisiin hieman pidemmälle, esimerkiksi juuri tästä jaksosta tutkimuksellisine polemiikkeineen saisi työstettyä hienon artikkelin.

Eläimen kuvia

Grénin tutkimuksen kunnianhimoisinta ja kiinnostavinta antia on hänen analyysinsa Bataillen luolamaalaustutkimuksista. Grén kytkee Bataillen kiinnostuksen esihistorialliseen taiteeseen hegeliläisyydestä kumpuavaan universaalihistorian projektiin. Kyse on sekä menneisyyden tavoittamisen että (yksijuonisen) historiallisen narratiivin mahdollisuudesta. Mahdottomuuden affirmaatioon tietysti päädytään, mutta Grén osoittaa, että Bataillen oli kuljettava siihen pisteeseen universaalihistorian unelman kautta – unelmana, joka pitää pintansa samalla kuin sen unelmaluonteesta ollaan tietoisia. Grén kiteyttääkin bataillelaisen näkemyksen historioitsijan tehtävästä: se on ”historiallinen projektio paluiden ja (muistin)menetysten toimettomana työnä” (s. 178).

Tämä toimeton työ päätyy Bataillella ja Grénin työssä analyysiin eläimen kuvasta. Esihistorian hämärässä luolassa ihminen maalasi eläimiä ja tuotti näin ”itse luodun toiseuden kokemuksen” (s. 134). Eläin on toinen, joka edustaa ihmisyyden rajaa, toinen joka on sekä identifikaation kohde että identifikaatiota pakeneva kokonaan toinen, materiaalisesti kuvattu mutta silti kuvitelmissa elävä. Eläimen kuva tuo yhteen Bataillen taiteeseen ja uskontoon liittyvät intressit: eläin on intohimoisen kuvaamisen kohde ja uhrattava kulttiobjekti. Toinen, kuviteltu toinen, jonka avulla ylittää omat rajansa ja päästä hetkeksi pidäkkeettömään kommunikaation tilaan. Grénin analyysit eläimen kuvasta vetävät yhteen tutkimuksen monia aihioita kiinnostavasti, oivaltavasti, ei täysin eksplisiittisesti. Oivalluksia syntyy, kysymyksiä jää, kuten se, mikä lopulta olisi Bataillelle kuvan ja kuvitelman suhde.

Grén toteaa itse, että ”Bataille käyttää — monia käsitteitä epäkoherentisti, vaihtelevissa merkityksissä ja tuottaa sillä tavoin katkoksia filosofiseen puheeseensa” (s. 190). Näin voisi luonnehtia myös Grénin omaa tekstiä, joka ei päde käsitteellisellä tarkkuudella ja jonka eteneminen on usein erittäin assosiatiivista. On oireellista, että Grénin tutkimusta lukiessa tulee välillä mielihalu palata Bataillen omiin teksteihin tarkistamaan, ”miten tämä nyt oikein meni”, kun Bataillen teksteissä tämä nimenomaan ei usein ole kovinkaan selvää, ja tutkimukselta kaipaisi nimenomaan tiivistystä, selvennystä ja analyysia, ei matkaseuraa syvemmälle labyrinttiin. Tämä tarkoittaa myös, että Grénin teksti ei varmaankaan ole ihanteellinen johdanto Bataillen ajatteluun. Kuten on toivottavasti tullut selväksi, Grénin tutkimus on lukijalleen kuitenkin parhaimmillaan erittäin palkitseva. Onneksi sellaisellekin tutkimustekstille on vielä sijaa, jota ei ole kirjoitettu kieli keskellä suuta vaan ajattelulle ja kielelle antautuen.

Elisa Heinämäki on uskontotieteen tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hänen väitöskirjansa Tyhjä taivas. Georges Bataille ja uskonnon kysymys (Tutkijaliitto 2008) käsitteli Bataillen uskontoa koskevaa ajattelua. Tällä hetkellä hän tutkii varhaisia (1700-luvun) suomalaisia uskonnollisia herätyskokemuksia vallan, auktoriteetin ja subjektiviteetin näkökulmasta.

Roni Grénin lektio TAHITIn numerossa 4/2012

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>