Kuinka tutkia taidemaailman kaupallistumisen virtaviivaistavaa vaikutusta?

2000-luvulla taidemessuista on tullut kyseenalaisen kyseenalaistamaton osa länsimaisen, ja ilmeisesti lisääntyvässä määrin muunkin globaalin taidemaailman toimintaa. Messuja voisi luonnehtia jopa taidemaailman “tahdistimeksi”. Ainakin tämänhetkisen kotikaupunkini New Yorkin taidekenttä tuntuu elävän ja hengittävän pitkälti messukalenterin mukaan. Keväälle tahtia antavat Armory, Scope ja Frieze, loppuvuodesta “kaikkien” olisi suunnattava Art Baseliin Miamiin, vaikka yleisesti on tiedossa, että siitä on muodostunut lähinnä rikkaiden karnevaali, jossa taideteokset palvelevat pitkälti samaa funktiota kuin kalliit kellot, tai mitkä tahansa muut statuksen näyttämiseen sopivat keräilyesineet. Karnevaaliluonteensa mukaisesti jokunen teos saattaa jopa muistuttaa taiteen kumouksellisuudesta, mutta talouden valta pitää huolen kumouksellisen kärjen taittumisesta ja talttumisesta.

Taidemaailman hegemonisessa diskurssissa vallitsee eräänlainen messujen näkemisen ja kokemisen pakko – siitä huolimatta, että monet taidekentän toimijat myöntävät pitävänsä niitä epämiellyttävinä taiteen esittämisen ympäristöinä. Messut vyöryttävät näkyville massoittain teoksia, joiden ennakoidaan myyvän. Usein ripustus on salonkimaisen täyteen tuupattu ja gallerioiden karsinamaiset messuosastot teoksille epäedullisia. Puhumattakaan lyhytkestoisten messujen epäekologisuudesta: eri puolilta maailmaa kuljetetaan valtavia määriä materiaa muutamien päivien tapahtumia varten. Myymättä jäävät teokset kuljetetaan takaisin lähtöpisteeseen. Messujen hiilijalanjäljestä kuulee keskusteltavan harvoin.

On selvää, että kauppa on aina kuulunut taiteeseen ja vähemmistössä lienevät ne taiteilijat, jotka eivät halua myydä teoksiaan, jos ostaja löytyy. Tällä erää tuntuu kuitenkin siltä, että raja taiteen sisältöpainotteisen esittämisen (muun muassa se, mitä olemme tottuneet kutsumaan museotoiminnaksi) ja ensisijaisesti kaupallisen esittämisen ja siihen liittyvän statussymbolina palvelemisen välillä on käymässä yhä häilyvämmäksi. Museot osallistuvat taidemessuille ja kuratoivat niille kokonaisuuksia. Taiteilijoiden teosten arvonnousu nostaa museoiden kokoelmien arvoa. Museoiden taustaelimissä saattaa olla tahoja, jotka ovat kytköksissä huutokauppayrityksiin. Taiteilijan tuotannon arvoa tunnutaan mitattavan yhä enemmän messuosallistumisten ja myynnin mukaan, ja myös medianäkyvyys määräytyy näin mitattavan “menestymisen” mukaan. Näkyvien näkyvyys kertautuu.

Museot ovat olleet myös merkittäviä taiteen ostajia, ja periaatteessa ne ovat voineet hankkia taidetta, joka syystä tai toisesta ei ole muuten kaupallistettavissa. Tiedämme, että tämäkin yhtälö on monimutkainen: on museoita, jotka keräävät kokoelmiaan varman päälle ja on keräilijöitä, jotka haluavat kokoelmiinsa hyvinkin haastavaa taidetta. On messuja, jotka ponnistelevat sisällöllisen ohjelman kehittämiseksi. Silti olen huolissani siitä miten kaupallisen potentiaalin ensisijaistuminen vaikuttaa taideteosten tuotantoprosesseihin: taiteilijoiden tekemiin valintoihin, siihen mitä yleisö näkee ja mitä se oppii arvostamaan. Miten esille pääsevä ja näkyvyyttä saava taide virtaviivaistuu sen mukaan, mikä milloinkin myy?

Taidekauppaa, -markkinoita ja -messuja tulisi tutkia enemmän, ja tutkimusta pitäisi tehdä kriittisestä kulttuurintutkimuksellisesta näkökulmasta. Ei lähtien liikkeelle siitä, tällä hetkellä vallitsevasta poliittisesta oletuksesta, että kaikki kaupan kasvu on toivottavaa ja tavoiteltavaa, ja että kulttuuri on mahdollisuuksien mukaan kytkettävä kaupallisuuteen.  Tämä oletus on kytkettävissä takavuosien laajempaan kulttuuriviennin ideaan ja siihen, että “luovien alojen” luovuutta määritellään nykyisessä kulttuuripoliittisessa diskurssissa kaupallisen menestymisen kautta. Innovaatiopuhe  on nyt saanut sulavan jatkeen keskustelusta, jossa luovuus markkinaistetaan. Innovaatio on keksintö, joka myy, ei välttämättä suinkaan sisällöllistä kekseliäisyyttä, vaikka nämä eivät toisiaan pois suljekaan.

Kuinka tutkia kriittisesti taidekaupan merkitysten moninaisuutta taiteen monimuotoisuuden säilymisen ja esillepääsemisen kannalta? Tarjoan hypoteesin kenelle tahansa, joka haluaa tarttua aiheeseen: messujen ja huutokauppojen aseman korostuminen taidemaailman arvotusten organisoijina kaventaa kaiken kaikkiaan taiteen diversiteetin esiintulomahdollisuuksia.

Kuka ottaisi taidemarkkinoihin kriittisen kulttuurintutkimuksellisen näkökulman ja kysyisi mitä tämä kaikki merkitsee vallan ja hierarkioiden kannalta? Entä sukupuolen, iän ja etnisyyden? Tihkuuko helpoimmin kaupallistettaviin tekijöihin kohdistuva keräilyinto ja sen tuottama lisäarvo todellakin laajalti muiden taiteilijoiden hyväksi? Tutkimuksellista tietoa kaivataan.

 

FT Leena-Maija Rossi on Suomen New Yorkin kulttuuri-instituutin johtaja. Hän on taidehistorian ja naistutkimuksen dosentti Helsingin yliopistossa ja visuaalisen kulttuurin dosentti Turun yliopistossa. Rossi on julkaissut laajasti visuaalisen kulttuurin ja sukupuolen kysymyksistä ja toiminut myös kuraattorina tehden yhteistyötä useiden kotimaisten ja ulkomaisten näyttelyinstituutioiden kanssa.

 

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>