Savitaipaleen koulukunnan kahtamoiset

Kolme Savitaipaleen ns. kansanrakentajaa pystytti Karjalaan, erityisesti Karjalan kannakselle, ja Etelä-Savoon 1790-luvulta aina vuoteen 1830 lukuisia ns. kaksoisristikirkkoja eli kahtamoisia. Lars Pettersson on tutkimuksissaan osoittanut tämän lähinnä itäsuomalaisen kirkkotyypin lähtökohdaksi ja esikuvaksi Haminan kirkon 1730-luvulta, joka tuhoutui mutta rakennettiin Turun rauhan jälkeen 1745 saman mallisena uudestaan. Mikkelin 1750-luvulla rakennettu kahtamoinen pitäjänkirkko kuuluu kirkkotyypin ensimmäisiin edustajiin. Sen rakenteista on kirkonarkistosta löytynyt lisätietoa, joka liittyy ensimmäiseen Savitaipaleen rakennusmestariin, Juhana Saloseen. Kahtamoisen ja Savitaipaleen mestareiden myöhempään historiaan vaikutti autonomian alussa perustettu Intendentinkonttori, jossa myös jouduttiin ottamaan kantaa tähän Itä-Suomessa suosittuun rakennustyyppiin.*

Itäsuomalainen kahtamoinen ja Savitaipaleen kirkkorakennusmestarit

Niin sanotun kaksoisristikirkon eli kahtamoisen problematiikkaan puuttui ensimmäisenä Heikki Klemetti teoksessaan Suomalaisia kirkonrakentajia 1600- ja 1700-luvuilla (1927). Hän toteaa Itä-Suomessa kehittyneen itsenäisen kirkkotyypin, ”’kahtamoisen’ ristikirkon”, jolle on ominaista, että ristivarsien väliin jäävät kulmaulokkeet kattoineen muodostavat ”nelitahoisen keskeisrungon” tornia kannattamaan. Ne edustavat Klemetin mukaan viimeistä kansanmestarien kehittämää puukirkon mallia. Länsi-Suomesta tunnetaan vain yksi kaksoisristikirkko, Lohtajan kirkko, jonka 1768 rakensi kokkolalainen rakennusmestari Matti Honka. Klemetti ei, eikä myöhemmin Lars Petterssonkaan, ole löytänyt merkkejä siitä, että Lohtajan kirkon ja itäsuomalaisten kaksoisristikirkkojen välillä olisi jokin yhteys. Pettersson osoittaa sitä paitsi perustavanlaatuisia eroja niiden ja Lohtajan kirkon välillä. [1]

Klemetti ei myöskään kannata ajatusta, että Itä-Suomessa 1790-luvulla kahtamoisten valtakauden aloittaja, Juhana Salonen olisi täysin itsenäisesti kehittänyt tämän kirkkotyypin.[2] Toistuvasti käytettyä kirkonmallia ei voinut ymmärtää kenenkään yhden rakentajan aivoituksena. Klemettiä on kiittäminen siitä, että hän ensimmäisenä kokosi koko maata käsittävän historiallisen puukirkkoaineiston ja identifioi asiakirjatietojen pohjalta niiden tekijöitä. Se olikin keskeistä hänen ideologisen projektinsa kannalta, jossa piti osoittaa kansan keskuudesta kirkkorakennusmestareiksi – pitäjänkokousten pöytäkirjoissa esiintyvä arvonimi – nousseiden etevien kirvesmiesten luovuus ja omaperäisyys. Esikuvia hän silti heidänkin töilleen etsi. Kahtamoisen kohdalla hän esitti malliksi Tukholman 1600-luvun edustavimman keskeiskirkon, Katarinan kirkon,[3] jolla sittemmin Petterssonin tutkimuksissa oli suomalaisen ristikirkon kehityksen kannalta tärkeä rooli.

Suurimman osan itäsuomalaisista kahtamoisista rakensivat Savitaipaleen talolliset Juhana Salonen (n. 1738–1807/1811), hänen poikansa Matti Salonen (1761/1762–1823) ja heidän naapurinsa Rahikkalan kylässä, Taavetti Rahikainen (1795–1858). Heidän rakentamiaan kirkkoja, joista suurin osa on kahtamoisia, on ollut eri puolilla Karjalaa, erityisesti Kannaksella, ja Etelä-Savossa.[4] Savitaipale jäi Turun rauhassa 1745 Venäjälle, ja Klemetti etsi mahdollista kahtamoisen mallia sieltäkin päin, mutta tuloksetta, minkä Pettersson myöhemmin myös totesi.[5]

Savitaipaleen kirkonarkisto on kirkon tulipaloissa tuhoutunut kahteen otteeseen, 1773 ja 1918,[6] eikä Klemettikään enää voinut tarkistaa kirjallisuudessa mainittuja kirkkorakennusmestarien syntymä- ja kuolinvuosia. Juhanan kuolinvuodeksi on useimmiten mainittu 1804, koska hänestä ei sen jälkeen ole asiakirjatietoja. Pidän kuitenkin todennäköisenä, että hän vielä 1807 oli elossa. Taipalsaaren kirkon korjausta varten oli 1804 saatu ”kirkkorakennusmestari Saloselta” materiaalilaskelma, mutta työtä ei syystä tai toisesta heti tehty, ja 1807 ehdotettiin pitäjänkokoukselle, että Savitaipaleelta kutsuttaisiin nuori (kurs. EMV:n) rakennusmestari Salonen. Jos Matti oli syntynyt 1761, häntä voi pitää nuorena lähinnä suhteessa isäänsä, ja koska tällainen distinktio tehtiin, voi olettaa Juhanan vielä olleen elossa. Kun 1811 kirkonkaton korjaus ja tapulin rakenteiden uusiminen vihdoin saatiin aikaiseksi, töitä johtanut Salonen on ilman muuta ollut Matti.[7]

Jonkinlaisen käsityksen em. kirkonrakentajien lähtökohdista ja yhteiskunnallisesta asemasta saa fragmentaarisesti säilyneistä henkikirjoista. Savitaipaleen Rahikkalassa oli 1700-luvulla kaksi vakituisesti asutettua tilaa, Rahikaisten ja Salosten. Vuonna 1761, josta säilyneet henkikirjat alkavat, Juhana olisi ollut noin 23-vuotias ja naimisissa. Talon muita aikuisia olivat hänen naimaton veljensä Matti ja kasvattiveljensä Tuomas vaimoineen. Kasvattiveljen on täytynyt olla huomattavasti Juhanaa vanhempi, koska hänellä oli myös talossa asuva, jo naimisissa oleva poika. Tällainen määrä aikuisia miehiä tilalla viittaa siihen, että siellä harjoitettiin kaskiviljelyä. Siitä – ja ehkä myös isännän poissaoloista rakennustyömailla – on merkkinä myös, että viimeistään vuodesta 1763, jolloin Juhana olisi ollut noin 25-vuotias, hänellä oli yhtiömies. Lasten kirjoissa kulkevia ja vanhuksia ei ole mainittu, joten Juhanan poika, tuleva rakennusmestari Matti Salonen oli vuoden 1777 henkikirjoja laadittaessa ehkä ei vielä 16 täyttäneenä jätetty asukasluettelosta. Myöhemmistä autonomian aikaisista henkikirjoista voi lukea, että Matilla ja kahdella hänen sedällään oli tilalla kullakin omat ruokakuntansa. Rahikaisen taloudessa oli 1700-luvulla samaten isännän aikuisia veljiä, mutta ei yhtiömiehiä. Vuoden 1825 henkikirjojen mukaan 30-vuotiaalla Taavetti Rahikaisella oli tilalla oma ruokakunta, kuten oli myös parilla hänen sedällään ja yhdellä serkulla.[8]

Molemmat Saloset olivat virallisesti privilegioituja kirkonrakentajia. Juhana oli 1785 saanut Haminan konsistorin vielä vahvistaman määräyksen toimia Viipurin kuvernementin kirkkorakennusmestarina, ja Matti peri isänsä aseman, ilmeisesti tämän kuoltua. Juhanan yleistä arvostusta osoittaa myös, että Valkealassa 1790 hänen mainitaan ”nykyisin” olevan Haminan käräjäoikeuden talonpoikaisedustaja (bisittare). Aikaisemmin oli Ruotsin puolella Kymenkartanon läänin maaherra antanut läänikohtaisen kirkkorakennusmestarin valtakirjan Aukusti Sorsalle, Mikkelin kahtamoisen rakentajalle.[9] Etuoikeutettu asema selittää näiden rakennusmestareiden tuotteliaisuuden. Seurakunnat ilmeisesti kääntyivät aina legitimoitujen rakennusmestarien puoleen, kun oli tarkoitus rakentaa uusi kirkko tai tehdä olemassa olevaan kirkkoon jokin suuri, uudisrakentamiseen verrattavissa oleva korjaus.

Ainakin Matti Salonen ja Taavetti Rahikainen osasivat kirjoittaa, mistä on jäänyt muutama näyte.[10] Niiden arvioimisessa on muistettava, että sellaista suomen kirjakieltä, joka olisi vastannut heidän tarkoituksiaan, ei vielä ollut. Tekstit perustuvat siksi murteelliseen ilmaisuun ja ruotsista väännettyyn ammattisanastoon. Matti Saloselta on jäänyt useita väriliiduilla väritettyjä piirustuksia, jotka ovat seurakuntien rakennuslupa-anomusten liitteinä päätyneet Senaatin akteihin.[11] Rakentamisen kannalta ne eivät ole ohjeellisia. Ne kertovat vain suurin piirtein minkä tyyppinen rakennus halutaan pystyttää. Oleellisinta rakentajan tietoa niistä ei siis voi lukea. Matin kirkkotyyppi ja sen variaatiot olivat ensisijassa toiminnallista tietoa, jota ei missään näytä kodifioidun. Matin piirustuksissa pohjakaava on aina kahtamoisen. Julkisivuissa kiinnittää huomiota kattomuotojen käsittely. Niiden suhteen ehdotukset poikkeavat toisistaan, lähinnä erilaisten torniratkaisujen vuoksi. Piirustuksiin liittyy aina mittakaava.

Uusi kirkkotyyppi Suomessa

Lars Pettersson on suomalaisia puukirkkoja käsittelevissä tutkimuksissaan tulkinnut ristikirkot osaksi eurooppalaista kirkkoarkkitehtuurin perinnettä. Kahtamoisen problematiikan kannalta olennainen on hänen selvityksensä ristikirkon historiasta Ruotsissa, miten ristikirkkoja 1620-luvulta alkaen rakennettiin aluksi Tukholmaan ja sen ympäristöön ja miten tyyppi omaksuttiin valtakunnassa laajemmin. Lamasalvostekniikkaan sovellettuja ristikirkkoja, yksinkertaisia ja kahtamoisia, rakennettiin Suomessa 1660-luvulta lähtien, ja täällä lähinnä kahtamoinen pysyi vielä pitkään 1800-luvulla suosittuna. Klemettiä systemaattisemmin Pettersson tutki Tukholman Katarinan kirkon 1650-luvulta alkanutta rakennushistoriaa verraten sen vaiheita suomalaiseen ristikirkkomateriaaliin.[12]

Epäilemättä kuninkaanvaltaan läheisesti liittynyt Katarinan kirkko on vaikuttanut siihen, että keskeiskirkkotyyppi omaksuttiin Suomessa melkeinpä viralliseksi kirkonmalliksi, joka hallitsi nimenomaan Itä-Suomen kirkkorakentamista.[13] Vaikka Katarinan kirkko pohjakaavaltaan on suurin piirtein samanlainen kuin kaksoisristikirkot, on vaikeata nähdä kovin konkreettista yhteyttä sen muurattujen rakenteiden ja suomalaisten puukirkkojen lamasalvosarkkitehtuurin välillä. Tämä koskee erityisesti itäsuomalaisia kahtamoisia, joiden loistokausi osuu sellaiseen aikaan ja sellaisille paikkakunnille, että toistasataa vuotta vanha tukholmalaiskirkko on tuskin enää ollut sen enempää rakennuttajien kuin rakentajien mielessä.

Petterssonin esittelemät Tukholmassa ja sen lähistöllä olleet puiset ristikirkot ovat tuskin nekään olleet itäsuomalaisen kahtamoisen kannalta mitenkään merkityksellisiä. Hän ei vielä Svenska Österbottens kyrkor -teoksessaan (1985) erityisemmin painota Karlskronaan 1680-luvulla rakennettua amiraliteetin kirkkoa, Ulrica Piaa, mahdollisesti koska se rakennusvolyymiensa koon ja korkeuden suhteen ei aivan vastaa kahtamoisen mallia, mutta viimeisessä suomalaisia puukirkkoja koskevassa katsauksessaan, jossa hän käy läpi Itä-Suomen kahtamoiset, hän vertaa Mikkelin 1750-luvulla rakennettua  kahtamoista Ulrica Piaan nimenomaan koska viimeksi mainitun keskitila oli ”uudenlainen ja korkeaseinäinen päävolyymi”.[14]

Pettersson on selvittänyt Klemetille ongelmalliseksi jääneen itäsuomalaisen kahtamoisen syntyä. Klemetin luettelemien Savitaipaleen koulukunnan kahtamoisten lisäksi hän tarkastelee niitä vanhempaa kaksoisristikirkkoa, Mikkelin kirkkoa, jonka Aukusti Sorsa rakensi 1754 eli useita vuosikymmeniä ennen Juhana Salosen ensimmäistä tunnettua kahtamoista, Lappeen kirkkoa (1792) Lappeenrannassa. Mikkelin kirkko sijaitsi nykyisen Mikkelin kaupungin Kirkkopuiston paikalla. Se paloi salaman sytyttämänä 1806, mutta sen ulkonäkö ja pohjakaava tunnetaan ajoittamattomista piirroksista (Kuva 1.), jotka on signeerannut Heinricius, todennäköisesti maanmittari Johan Heinricius.[15]

Kuva 1. Heinriciuksen piirrokset Aukusti Sorsan Mikkelin kahtamoisesta. Pettersson 1989b, s. 299.

Heinriciuksen piirrokset näyttävät, että kirkon keskiosassa oli korkea kekomainen katto, johon ristivarsien katonharjat liittyivät suunnilleen lappeiden puolivälissä. Kattokeon huipulla oli pieni lanterniini. Pohjakaava osoittaa, että keskusneliön kulmaulokkeissa oli tylpät kulmat, ja ristivarret kapenivat ulospäin. Säilyneen materiaalin valossa Mikkelin kahtamoinen näyttää samanlaiselta yksittäisilmiöltä kuin Lohtajan kirkko. Pettersson pohtii Sorsan kahtamoisen suhdetta toiseen kaksoisristikirkkoon, joka hänen tutkimuksissaan nousee merkittäväksi itäsuomalaisten kahtamoisten esikuvaksi, Haminan Elisabetin-kirkkoa, mutta tallella oleva piirustusmateriaali ei anna perustaa  varmalle tulkinnalle. Ilmeisesti kuitenkin Elisabetin-kirkko ja Mikkelin kirkko poikkesivat toisistaan mm. siten, että edellisessä keskitilan ulkonevat kulmat muodostivat ristivarsia matalammat volyymit (Kuva 2.), kun taas jälkimmäisessä räystäslinja oli kauttaaltaan samassa tasossa ja ulkoseinät siis ristivarsissa ja kulmaulokkeissa yhtä korkeat. Pettersson kiinnittää erityistä huomiota Heinriciuksen pohjakaavasta löytyviin sisänurkista lähteviin suoriin, joilla ristivarren ja kulmaulokkeen leikkauspiste on yhdistetty kirkkotilan vastakkaisella puolella olevaan samanlaiseen leikkauspisteeseen. On ilmeistä, että ne esittävät keskusneliön yli kulkevia risteäviä vetoparruja. Kysymykseksi jää oliko risteyskohdat tuettu kannatinpilareilla, kuten Elisabetin-kirkossa, vai oliko tässä samanlainen itsensä kantava rakenne kuin Lappeen kirkossa.[16]

Kuva 2. Haminan Elisabetin-kirkko Viipurin kuvernementin atlaksen 1797 – 1799 mukaan. Pettersson 1986, s. 79.

Keisarinna Elisabetin nimikkokirkon rakensi 1748–1751 laajalti Itä-Suomessa työskennellyt Arvi Junkkarinen Leppävirralta. Se oli rakennettu samalle perustukselle ja samojen piirustusten mukaan kuin Haminan aikaisempi Ulrika Eleonora nuoremmalle nimetty ruotsalaisen seurakunnan kirkko, joka oli palanut hattujen sodassa 1742. Ulrika Eleonoran -kirkko oli rakennettu 1730–1731 tykistön aliluutnantti Henrik Schultzin tekemien piirustusten mukaan. Elisabetin-kirkko paloi kaupunkipalossa 1821, mutta tieto sen ulkomuodosta on säilynyt Viipurin kuvernementinatlaksessa 1797–1799 julkaistuissa piirustuksissa. Pohjakaava esittää kaksoisristikirkkoa, jonka nurkat ovat suorakulmaiset ja jonka ristivarsien ja keskusneliön seinien leikkauspisteistä lähtevien linjojen leikkauspisteisiin on merkitty keskustornin kannatinpilarit. Oletettavasti myös Ulrika Eleonorassa oli ollut tällaiset kannatinpilarit.[17]

Kysymys kuvernementinatlaksen mittapiirustusten luotettavuudesta on tietysti Petterssonin argumentaation kannalta keskeinen. Sitä jonkin verran heikentää se, että samassa atlaksessa myös Lappeen kirkon pohjakaavaan on piirretty kannatinpilarit, mikä on selvä virhe. (Kuva 3.) Toisaalta Ulrika Eleonoran/Elisabetin -kirkon rakennushistoria tunnetaan, Pettersson on Sigurd Nordenstrengin Haminan kaupungin historiasta saanut asiakirjoihin perustuvaa tietoa kirkon rekonstruoimiseen.[18] Kuvernementinatlaksessa Lappeen kirkon kulmaulokkeet on piirretty suorakulmaisina, mutta ristivarret voimakkaasti ulospäin kapenevina. Eroa Elisabetin-kirkon ristivarsien suorakulmaisuuteen on suorastaan karrikoitu, mikä näyttäisi osoittavan, että ero todella oli olemassa. On ilmeisesti kuitenkin tyydyttävä toteamaan, että atlaksen piirustusten varaan ei voi pitkälle meneviä johtopäätöksiä rakentaa.

Kuva 3. Lappeen kirkon kattokonstruktion vetoparruja ja välikattokupolia. Eeva Maija Viljo 2012.

 

Ruotsalaisista 1600-luvun ristikirkoista joita Pettersson käsittelee, on Itä-Suomen kirkkoarkkitehtuurin kannalta kiinnostavin vertailukohde sotalaivaston päätukikohdaksi perustetun Karlskronan 1680-luvulla rakennettu amiraliteetin kirkko Ulrica Pia (Kuva 4.), jonka suunnittelijaksi Pettersson arvelee suurvalta-ajan johtavaa linnoitusinsinööriä, päämajoitusmestari Erik Dahlbergia ja joka kirkko on edelleen olemassa. Se on pystyhirsistä rakennettu kaksoisristikirkko. Korkea neliöpohjainen keskustila muodostaa yhtenäisen volyymiin, josta kulmaulokkeet eivät erotu erillisinä volyymeina. Interiöörin keskellä on neljä kannatinpilaria, joita vetoparrut yhdistävät toisiinsa sekä ristivarsien ja kulmaulokkeiden seinien kohtaamispisteissä oleviin nurkkiin. Kapeahkot ristivarret ovat keskustilaa tuntuvasti matalammat. Haminan Ulrika Eleonoran tavoin Ulrica Pia liittyi sotilaalliseen rakennuskohteeseen, joissa tunnetusti sotilashenkilöt osallistuivat myös siviilipuolen rakennusten suunnitteluun. Pettersson arvelee Haminan Ulrika Eleonoran suunnittelijan, Schultzin ehkä olleen perillä Ulrica Pian arkkitehtuurista .[19]

Kuva 4. Karlskronan amiraliteetin kirkko Ulrica Pia. Lindblad 2000, s. 107.

 

Mikkelin kahtamoisen katonkorjaus ja Juhana Salonen

Mikkelin maaseurakunnan pitäjänkokousten pöytäkirjoissa on 1780-luvulla suoritettuun kirkon katonkorjaukseen liittyvä asiakirja, joka täydentää Heinriciuksen piirustusten antamaa tietoa kirkon katon rakenteesta.

Katon oli 1780-luvun alkuvuosina todettu tarvitsevan korjausta. Sitä katsastutettiin kahdellakin rakentajalla, Jaakko Leppäsellä Jyväskylän kappeliseurakunnasta ja Olli Rautiaisella Leppävirralta, mutta kumpikaan ei tehnyt niin vakuuttavaa vaikutusta, että seurakunta olisi halunnut heitä kirkkonsa korjaustyön tekijöiksi. Näytti jo siltä, että katonkorjaaja oli hankittava Pohjanmaalta kun kirkkoherra sai tietää Juhana Salosesta ja kirjoitti virkaveljelleen Savitaipaleelle. Tältä tuli  todistus sekä Salosen nuhteettomuudesta että rakennustaidosta, eikä Savitaipaleelle ollut kuin kuusi peninkulmaa (mil), joten korvattavat matkakulut jäisivät kohtuullisiksi.[20]

Katonkorjauksen alulle panemista haittasi myös, että Mikkelissä ei oikein tunnuttu tiedettävän miten työ oli suoritettava. Maaherra seurasi tilannetta ja antoi jopa käytännön neuvoja paanujen käsittelystä. Lopulta, kun hän oli saanut useita valituksia korjaustyötä hoitavan kirkkoneuvoston omavaltaisuudesta, hän määräsi, että oli tehtävä uusi katselmus rakennusteknistä tietoa hallitsevan ”arkkitehdin” toimesta. Siinä ominaisuudessa saatiin Mikkeliin ruukinisännöitsijä (bruks förvaltare) Johan Reinhold Robsahm.[21] Samanaikaisesti Juhana Salonen kolme kiittävää työtodistusta matkassaan saapui neuvottelemaan työsopimuksesta. Robsahm kirjoitti seikkaperäisen kuvauksen kirkon tornin eli katon rakenteesta, selvitti lahot paikat ja korjauksessa noudatettavat varotoimenpiteet ja laski kattoon tarvittavien paanujen määrän, josta aikaisemmat katsastusmiehet, eikä seurakunnan silmää tekevätkään olleet saaneet tolkkua. Sen lisäksi hän piti Saloselle eräänlaisen tentin kirkon tornirakenteista. Robsahmilla ja Salosella ei näytä olleen minkäänlaisia vaikeuksia ymmärtää toisiaan katonkorjausasiassa. He olivat samaa mieltä kattamistavasta, ja Robsahm selvitti maaherranvirastolle, että Salonen käsitti täysin kirkontornin rakenteen periaatteen. Virasto ilmoitti seurakunnalle, että Salonen todennäköisesti kykenisi suoriutumaan tehtävästä, joten seurakunta hyväksyi hänet kirkkonsa korjaajaksi.[22]

Yritän tässä referoida ja samalla tulkita Robsahmin kuvausta Mikkelin kahtamoisen katosta ja erityisesti sen torniosasta. [23] Lausuntoon ei liity piirustusta, eikä käytettyjen termien merkityksestä voi olla täysin varma. Sanasto on ollut vaihtelevaa, eikä Robsahm aikaisemmin välttämättä ollut nähnyt juuri Mikkelin kirkon katon kaltaista rakennetta. Ongelmallinen on esimerkiksi käsite ”torni”. Sillä näytään tarkoitettavan sekä lanterniinia että katon yläosaa tai huippua, joka ulkoa päin katsottuna ei erotu katon kokonaisuudesta erillisenä volyymina.

Robsahm huomauttaa alkuun, että kirkossa ei ollut neljää sisäpuolista pilaria kannattamassa tornia, kuten 12-nurkkaisissa kirkkorakennuksissa yleensä (kurs. EMV:n). Mikkelissä tornin kannatusjärjestelmä perustui räystään tasolta keskusneliön ulkonurkkien kohdalta lähteviin pääpiiruihin, jotka muodostivat pyramidimaisen kehikon ja jotka oli yläpäästään tornin päätteen kohdalla liitetty toisiinsa kaarilla. (Kaaret ovat mahdollisesti olleet käyrään kasvaneista puista tehtyjä.) Tässä ”tornilla” tarkoitetaan katon huippuosaa, joka päättyi lanterniinin jalkaan. Tornin huipulla oli kolmion muotoon rakennettu teline, joka tuki sen kautta kulkevaa tornihirttä. Telineen yläkulma nousi muuta tornia korkeammalle ylös lanterniiniin (sjelfva tornet, tornets öfre trekantiga afdelning) ja lujitti siis torninhuipun ja lanterniinin liitoskohtaa. Vastaavanlainen rakenne on noin sata vuotta myöhemmässä Taavetti Rahikaisen rakentamassa Savitaipaleen kellotapulin huipussa, missä tornihirren kolmion muotoinen tukitelineen huippu nousee katon keskeltä lanterniiniin.[24] Mikkelissä tornihirren jalka, joka sijaitsi alempana tornissa, mainitaan hentorakenteiseksi. Käy ilmi, että katonkorjauksessa tornihirsi uusittiin.

Kattopyramidia oli todennäköisesti ristivarsien katonharjojen (hörntaken) yläpuolelta vahvistettu seitsemällä peräkkäisellä vaakakehikolla. Oletettavasti ne oli liitetty pääpiiruihin, koska Robsahm sanoo niiden olevan neliönmuotoisia. Alin kehikko oli tuettu räystään tasolta (väggbandet), ylempiä kannattivat osittain pystytolpat, osittain vinotuet (tvärstöd). Viimeksi mainitut oli kiinnitetty joka toiseen kehikkoon. Vaikka paanut olivat lahoja, kattorakenteet olivat kunnossa. Torniosa tosin oli rakennettu vähemmän vankasta puutavarasta kuin katon alaosa, ilmeisesti painon vähentämiseksi, mutta sekin kestäisi uuden paanutuksen, jos työ tehtäisiin ”varovaisin käsin” eikä rakenteita rasitettaisi suurella tekijäjoukolla.

Heinriciuksen pohjakaavaan piirtämät vetoparruja merkitsevät viivat voidaan  Robsahmin lausunnon ansiosta  todella lukea samanlaisena kannatinpilarittomana rakenteena kuin se, joka on säilynyt Lappeen kirkossa. Itäsuomalaisten kahtamoisten taustalla ei ole vain yhtä mallia tai esikuvaa, vaan vähintään kaksi hyvinkin erilaista rakentamisen perinnettä. Toinen on mahdollisesti sotilasinsinöörien alun perin kehittämä malli, jossa torni lepää kannatinpilarien ja sidehirsien muodostaman kehikon varassa, ja sitä edustaa Haminan Ulrika Eleonoran/Elisabetin -kirkko. Toinen on kansanrakentajien soveltama tyyppi, jossa kattoa ja sen yläosan muodostamaa ”tornia” kannattavat vetoparrujen ja ulkoseinien muodostama vaakarakenne. Klemetin tämän artikkelin alussa siteerattu kansanomaisen kahtamoisen määritelmä tarkoittaa juuri viimeksi mainittua.

Kansanomaiseen kahtamoismalliin näyttää liittyvän myös ulospäin kapenevat ristivarret ja kulmaulokkeiden tylpät kulmat, mutta säilyneen materiaalin pohjalta on mahdotonta varmuudella todeta poikkesivatko Savitaipaleen mestarit kansanomaisten kahtamoistensa nurkkasalvoksissa johdonmukaisesti suorakulmaisuudesta. Varmaa sen sijaan on, että heidän Intendentinkonttorin piirustusten mukaan rakennetuissa kaksoisristikirkoissa nurkat ovat suorakulmaisia.

Pettersson on erityisesti ensimmäisessä Itä-Suomen ristikirkkoja käsittelevässä artikkelissaan (1946) kiinnittänyt huomiota ”kansanmestarien” kehittämään kattorakenteeseen, joka esiintyy kaikissa Salosten ennen Suomen sotaa rakennetuissa kahtamoisissa ja lisäksi ainakin vielä 1815 rakennetussa Kirvun kappelikirkossa. Sittemmin hän on todennut Lappeen kirkon ulkoasun olleen ennakoituna jo Mikkelin 1750-luvun kahtamoisessa.[25]

Robsahmin toteamus, että 12-nurkkaisissa kirkoissa, siis kaksoisristikirkoissa, yleensä oli kannatinpilarit, on suomalaisen aineiston valossa vaikeasti ymmärrettävä, kun täällä ei tuolloin näytä olleen kannatinpilari-tyypin edustajia kuin juuri Elisabetin-kirkko, eikä sekään varsinaisesti Suomessa – tai Ruotsissa. Robsahmin tiedot ovat myös voineet olla peräisin mallipiirustuksista tai yleensä teknikkokoulutuksen yhteydessä tutkitusta materiaalista.

 Salosten kahtamoiset Vanhassa Suomessa

Kuva 5. Valkealan kirkko. Klemetti 1927, s. 241, kuva 470.

 

Juhana Salosella oli siis Mikkelin kirkon katonkorjauksen yhteydessä erinomainen tilaisuus tutkia Sorsan rakenneratkaisuja, mutta Robsahmin lausunto hänen kyvyistään näyttäisi osoittavan, että ne tai niiden periaatteet eivät olleet hänelle entuudestaan tuntemattomia. Sen osoittaa myös hänen 1779–1780 rakentamansa Savitaipaleen kellotapulin vinotukien järjestelmä, joka tukeutuu pohjakerroksen lamaan salvottuihin hirsiseiniin.[26] Juhana Salosen sittemmin rakentamat kahtamoiset olivat Mikkelin kahtamoista korkeampia, niissä oli mm. ikkunoita kahdessa kerroksessa. Tässä suhteessa ne muistuttivat Haminan Elisabetin-kirkkoa, mutta muuten vesikaton korkea pyramidimainen muodostelma, jossa torni ei selvästi erotu erillisenä volyymina on samaa tyyppiä kuin Mikkelin kahtamoisen. Kuten edellä mainitussa Lappeen kirkossa, Valkealan kirkossakaan (1796) Juhana ei ole käyttänyt neljän pilarin kannatusjärjestelmää. (Kuvat 5–6.) Vetoparrut risteävät ilman pystytukien kannatusta.[27]

Kuva 6. Valkeala. Kirkon sisäkuva alttarille päin. Christian Ganderup, luultavasti 1898. Museoviraston kuva-arkisto, kirkot ja kellotapulit (3976).

 

Juhanan rakentamasta Valkjärven kirkosta (aloitettu 1793) ei ole dokumentointia, se paloi jo 1812, mutta voidaan olettaa sen olleen samaa tyyppiä kuin Lappee ja Valkeala. Itse asiassa on hyvin mahdollista, että kun Taavetti Rahikainen rakensi Valkjärvelle uuden kirkon 1826 (Kuva 7.), siitä tehtiin Juhanan kahtamoisen toisinto. Rahikaisen Valkjärven kirkko tuhoutui sisällissodassa 1918. [28]

Kuva 7. Valkjärven kirkko. Reuter 1904, kuva s. 725.

 

Intendentinkonttorin piirustukset, jotka oli tehty Bassin vielä ollessa intendentti, esittävät yksinkertaista ristikirkkoa. Seurakunnan kieltäydyttyä rakentamasta kirkkoaan niiden mukaan virastosta lähetettiin uuden intendentin, Engelin allekirjoittamat kahtamoisen piirustukset, mutta muuta yhteistä toteutetulla kirkolla ja näilläkään piirustuksilla ei näytä olleen kuin pohjakaava ja puolikaareen päättyvät ikkunat, nekin sijoitettuina ylempään kerrokseen, vaikka piirustus esittää yksikerroksista rakennusta. Pohjakaavaan on myös merkitty keskelle keskustilaa neljän kannatinpilarin pohjat. [29] Toteutetun kirkon katto kohoaa suurin piirtein saman mallisena kuin Juhana Salosen tunnettujen kahtamoisten, paitsi että se on niitä selvästi tukevarakenteisempi. Valkjärven kirkosta ei näytä säilyneen sisäkuvaa, jonka avulla voisi varmentaa oletuksen, että Rahikainen ei ollut toteuttanut Engelin piirustuksen kannatinpilareita, vaan että hän oli palannut Juhana Salosen käyttämään pelkkien risteävien sidehirsien kehikkoon. Klemetti joka tapauksessa liittää sen samaan kahtamoistyyppiin kuin Lappee ja Valkeala.[30]

1800-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle on ajoitettu kolme kahtamoista, joista tiedetään tai joiden ulkoisten piirteiden perusteella on päätelty olleen joko Juhana tai Matti Salosen rakentamia, Viipurin läänin Uudenkirkon (1800) ja Sortavalan (1801) kirkot sekä Inkerinmaalla eli Vanhan Suomen rajojen ulkopuolella Venjoen kirkko (1803). Kaikissa on ollut keskellä korkea kekomainen katto, jonka huippu eli torniosa lanterniinin alapuolella on Sortavalan ja Venjoen kirkoissa pyöristetty. Ainakin Uudenkirkon kirkossa on ollut samanlaiset risteävät sidehirret ilman sisäisiä kannatinpilareita kuin Lappeen kirkossa. Kaikissa on myös ollut ikkunat kahdessa kerroksessa.[31]

Edellä mainitut kolme kirkkoa olivat todennäköisesti, mahdollisesti Uudenkirkon kirkkoa lukuun ottamatta, isänsä rakennetyypin omaksuneen Matti Salosen rakentamia. Juhanalla oli nimittäin vuosisadan vaihteen 1800 tienoilla ja 1800-luvun alussa muita töitä. Hän oli kesällä 1799 sekä Puumalassa rakentamassa pappilaa että Juvalla valmistelemassa kirkonkaton korjausta. Juvalle hän oli luvannut tulla katonkorjausta jatkamaan seuraavana kesänä, mutta kesäkuussa 1800 kirkkoherra sai kirjeitse Juhanalta viestin, että hän väliin tulleiden esteiden vuoksi tulisikin vasta seuraavana keväänä, niin kuin hän sitten tulikin.[32]

”Väliin tullut este” on voinut olla Uudenkirkon kirkon rakennustyö, mutta Sortavalaan Juhana ei ehkä 1801 olisi Juvalta ennättänyt kokonaista kirkkoa rakentamaan. Tosin mainittujen kirkkojen ajoitukset, jotka ovat Klemetin esittämät, eivät välttämättä ole varmoja ja anna riittävää perustaa  luotettavan aikataulun laatimiseen, mutta Uudenkirkon tornissa keskusneliön katonlappeiden kulmat jatkuvat suorina ilman pyöristystä ylös lanterniiniin asti, mikä voi olla merkki siitä, että kirkko todella oli Juhanan eikä Matin rakentama.[33] Tämäkään piirre ei välttämättä ole isän ja pojan tuotantoja erottava kriteeri, sillä Juhanan Lappeen kirkon katonhuippu on pyöristetty. Lappeen kirkkoa on kuitenkin uudelleen rakennettu niin paljon, että sen alkuperäisestä muodosta on vaikea päästä perille. Nykyinen katto on todennäköisesti arkkitehti Juhani Viisteen 1920-luvulla tekemästä, alkuperäistä muotoa tavoittelevasta korjauksesta peräisin ja voi olla Salosten tunnettujen kahtamoisten pohjalta tehty rekonstruktio.

Kahtamoiset ja Intendentinkonttori

Viipurin kuvernementin liittäminen autonomiseen suuriruhtinaskuntaan ja Intendentinkonttorin perustaminen tapahtuivat suunnilleen samoihin aikoihin 1810–1812, ja syntynyt hallinnollinen tilanne vaikutti kirkkorakentamiseen Itä-Suomessa. Juhana Salonen näyttää jo joitakin vuosia ennen Suomen sotaa lopettaneen kirkonrakentajan uransa. Matti Salonen, joka ennen valtiollista muutosta oli toiminut vanhan valtakunnanrajan itäpuolella, jatkoi rakennustoimintaansa muuttuneissa olosuhteissa. Vanha Suomi tuli nyt Suomen Intendentinkonttorin kautta epäsuorasti Tukholman Yli-intendentinviraston kustavilaisen järjestyksen ja perinteen piiriin. Intendentinkonttoria koskeva lainsäädäntö, sen organisaatio ja toimintatapa olivat nimittäin ruotsalaisen, 1770-luvulla vakiintuneen hallintomallin mukaisia, ja suuriruhtinaskunnan oma hallitus, Senaatti ja Intendentinkonttori sen lausunnonantajana, merkitsi yleisesti rakennusvalvonnan tehostumista. Senaatin vahvistamiin piirustuksiin suhtauduttiin kuin esivallan määräyksiin yleensä, ja kirkkopiirustukset taas olivat käytännössä aina Intendentinkonttorissa laadittuja. [34] Matti Salosen kannalta oli merkitystä myös sillä, että Savitaipaleen mestarien toiminta-alueella kirkkojen uudisrakentamisen painopiste siirtyi Karjalan kannakselta Etelä-Savoon.

Yleisesti ottaen Intendentinkonttorin piirustuksia seurattiin suurissa linjoissa, mutta pitäjänkokouksen päätöksellä tehtiin toteutusvaiheessa myös muutoksia suunnitelmiin. Intendentinkonttorin piirustusten laakeita uusklassillisia vesikattoja tuskin sellaisinaan toteutettiin missään Itä-Suomessa.[35] Matti Salonen ja Taavetti Rahikainen tekivät kirkkoherrojen ja seurakuntien suosiollisella myötävaikutuksella säännöllisesti kirkkojensa katot huomattavasti korkeammiksi ja katonnousut jyrkemmiksi kuin mitä piirustukset edellyttivät. Perusteluna, jos sellainen joskus haluttiin esittää, oli jokin käytännöllinen näkökohta, esimerkiksi että matalalle katolle kasaantui lunta, mutta perimmäinen syy on ollut kirkon näkyvyys maisemassa, jolla on peräti voinut olla uskonnollinen tausta. Samalla oli tarve tehdä pitäjän tärkeimmästä julkisesta rakennuksesta  monumentaalinen maamerkki antamalla sille parempi nousu (bättre resning), kuten Mikkelissä sanottiin.[36]

Kahtamoinen oli edelleen Itä-Suomessa suosittu kirkonmalli lähinnä kahdesta syystä. Seurakuntien väkiluku oli 1700-luvun puolivälin jälkeen alkanut kasvaa, joten tilavat kahtamoiset syrjäyttivät monessa pitäjässä ahtaiksi käyneet  yksinkertaiset ristikirkot. Toinen syy oli, kuten useassa seurakunnassa todettiin, että vaikka kahtamoisessa oli paljon seiniä, ne olivat lyhyitä joten sopivan mittaista hirttä oli yleensä saatavissa.[37] Kaskiviljelyalueella eli lähinnä Savossa eivät hyvät tukkimetsät välttämättä sijainneet lähellä asutusta. Rakenteellisesti kahtamoinen oli myös edullinen, sillä lukuisten nurkkaketjujen ansiosta suurikin kahtamoinen oli tukeva.

1800-luvun alkuvuosikymmeninä monet seurakunnat ilmoittivat haluavansa uudeksi kirkokseen kahtamoisen. Intendentinkonttorissa toivomusta yleensä noudatettiin,  kuten kirkkojen rakentamista koskevat määräykset edellyttivät, ja konttori saattoi myös oma-aloitteisesti tarjota kaksoisristikirkon piirustuksia seurakunnille, jotka eivät esittäneet toivomuksia tulevan kirkkonsa mallista. Kahtamoinen tunnettiin jo Tukholman Yli-intendentinvirastossa ennen Suomen sotaa, kuten Leppävirran kirkkoa varten siellä 1803 tehty suunnitelma osoittaa.[38] Se oli, kuten kaikki Intendentinkonttorissa piirretyt kaksoisristikirkot, neljän kannatinpilarin tyyppiä.

Matti Salonen ja Intendentinkonttorissa piirretyt kahtamoiset

Matti Salonen näyttää jatkaneen isänsä jäljissä Lappeen kirkon tyyppiä olleiden kahtamoisten rakentamista, ja mahdollisesti hänen tuomansa lisä niiden traditioon on katonhuippua pyöristävä kaartuminen (Sortavala) tai kattovyöhykkeen kupolia tavoitteleva muoto (Kirvu). Missä Juhanan ura kahtamoisten rakentajana päättyy ja Matin alkaa jää epäselväksi, mutta sikäli kuin Saloset ovat olleet mukana rakentamassa Kivennavan kirkkoa vuosina 1804–1808, rakennusmestarin on täytynyt olla Matti. Se on todennäköistä, vaikka Juhana ei, kuten edellä olen todennut, olisikaan kuollut vielä 1804, sillä Puumalan kellotapulin rakennustyö siirrettiin häneltä toiselle rakennusmestarille juuri tuona vuonna tavalla, joka panee epäilemään, että hän mahdollisesti vanhuuttaan tai ehkä sairauden takia ei kyennyt suoriutumaan jo sovitusta työstä.[39]  Matti oli privilegioituna kuvernementin kirkkorakennusmestarina – jos hän ei vielä ollut perinyt asemaa, voitiin ennakoida niin käyvän – tavallaan itseoikeutettu Kivennavan kirkon rakentaja.

Kuva 8. Kivennapa. Kirkon sisäkuva korjaustöiden aikana. K. K. Meinander 1900. Museoviraston kuva-arkisto, kirkot ja kellotapulit (796).

 

Kivennavan kirkon katto ei enää ollut pyramidinomainen keko. Kirkon keskiosan katto oli samantapainen kuin kolminivelisissä kellotapuleissa. Alaosan muodosti karniisiprofiloitu katto. Sen ylle nousi välikerroksen tornin pystysuorat ikkunalliset seinät. Ylinnä oli pieni lanterniini. Sisäkuvat (Kuva 8.) osoittavat, että vetoparrujen risteyskohdissa ei ollut kannatinpilareita.[40]

Kuva 9. Charles Bassin piirustuksia Kangasniemen kirkkoa varten. Klemetti 1936, s. 97, kuvat 163 – 164.

Kun Suomi oli saanut autonomiansa Matti Salonen toimi rakennusmestarina kohteissa, joissa oli noudatettava Intendentinkonttorin piirustuksia eli kahtamoiset olivat nyt järjestään kannatinpilarityyppisiä. Ensimmäinen oli Kangasniemi (rak. 1812), jonka viranomaiskäsittely tapahtui ilmeisesti ennen kuin konttorin organisaatio oli valmis. Klemetti on julkaissut Bassin piirustukset. (Kuva 9.) Ne esittävät yksikerroksista  pyramidikattoista kahtamoista. Kun kirkko oli rakenteilla pitäjäläiset halusivat siihen näyttävyyden takia tornin, mutta kirkkoherra tyrmäsi ajatuksen, koska sellaista ei ollut piirustuksessa.[41]

Matin seuraava työ Savossa oli Mikkelin kirkko (rak. 1816). Mikkeliläiset halusivat samanlaisen kirkon kuin mitä 1806 palanut Sorsan rakentama kahtamoinen oli ollut, ja saivat Intendentinkonttorin vastaehdotuksena yksikerroksisen, kannatinpilareilla varustetun kaksoisristikirkon piirustukset, jonka keskusneliön ylle nousi pyramidikatolla varustettu tornintapainen rakennelma. Kirkon valmistuttua Matti Salonen vaati, että työtä katsastamaan piti saada ”arkkitehti”. Seurakunta ei kuitenkaan pitänyt tarpeellisena kutsua katsastusmiestä jostain kaukaa pitäjän ulkopuolelta.[42]

Oliko Matilla ehkä mielessä isänsä kokemukset yhteistyöstä ”arkkitehdin” kanssa Mikkelin edellisen kirkon katonkorjauksessa, vai halusiko hän osoittaa pystyvänsä toteuttamaan arkkitehdin laatimia piirustuksia? Piirustusten seuraamisen suhteen kirkko oli kuitenkin kompromissi Itä-Suomen kahtamoisperinteen ja Bassin yksinkertaisiin volyymeihin perustuvan uusklassismin välillä. Edellä on jo mainittu muutos kirkon katonnousuun. Ikkunoissa oli noudatettu piirustuksia ja tehty vain yhden kerroksen rivistö, kun Salosten aikaisemmissa kahtamoisissa oli säännöllisesti ikkunarivi myös lehteritasolla. Piirustuksissa ei ollut varaa lehtereille, jotka kuitenkin rakennettiin, ja kun yhden kerroksen ikkunat eivät riittäneet valaisemaan niitä kunnolla, jouduttiin päätyihin puhkaisemaan ylimääräiset ikkunat. Kangasniemellä oli piirustusten kuuden kyynärän ikkunat jaettu ensimmäisen kerroksen neljän kyynärän ja lehterikerroksen kahden kyynärän ikkunoiksi saloslaiseen tapaan, mutta Mikkelissä rakennustoimikunnan (kirkkoneuvosto) mielestä sellainen olisi turmellut kirkon suhteikkaan (proportionerlig) ulkonäön.[43]

Kuva 10. Kirvun kirkko. Klemetti 1927, s. 252, kuva 493.

 

Kirvun köyhä seurakunta toivoi yksinkertaista ristikirkkoa, koska se olisi halvempi kuin kahtamoinen, mutta kirkkoherra Fabian Bergstein oli ehdottomasti kahtamoisen kannalla. Maaherra järjesti jo kruununpalvelijat valvomaan kirkonkokousta, jota kirkkoherra oli yrittänyt manipuloida oman ehdotuksensa taakse. Intendentinkonttori lähetti yksinkertaisen ristikirkon piirustukset huomauttaen, että se olisi kappeliseurakunnalle aivan riittävä. Bergsteinin onnistui silti viedä ehdotuksensa läpi, mutta Kirvua varten ei näy tehdyn uusia piirustuksia.[xliv] Niinpä Matti Salonen rakensi sinne 1815 kahtamoisen perinteellisen mallin mukaan ilman kannatinpilareita. Keskusneliön vesikatto nousi ristivarsien harjojen yläpuolella isona kupuna, jonka yllä oli kaksinivelinen, suoraseinäinen keskustorni. (Kuvat 10. – 11.) Kirvun keskiosan katto torneineen muistuttaa Kivennavan kirkon vastaavaa rakennusosaa ja tukee ajatusta, että sekin olisi ollut Matti Salosen rakentama. [44]

Kuva 11. Kirvu. Kirkon kattokonstruktion vetoparruja ja välikattokupolia. Riitta Kilpi 1939. Museoviraston kuva-arkisto, kirkot ja kellotapulit (29029).

 

Matti Salosen ja Taavetti Rahikaisen keskustornilliset kahtamoiset

Parikkalan piirustukset keskustornillista kahtamoista varten oli päivätty Intendentinkonttorissa vuoden 1812 loppupuolella. (Kuva 12.) Matti Salonen teki seurakunnan kanssa sopimuksen kirkon rakentamisesta 1813 elokuussa, ja  seuraavan vuoden tammikuussa kirkon sanotaan olevan rakenteilla.[45] Piirustukset edellyttivät kannatinpilareita, ja sillä periaatteella kirkko myös rakennettiin. Matti Salosen eikä niinkään Intendentinkonttorin arkkitehtien käsialaa on leveä ja lyhyehkö kupolipäätteinen, kapearäystäinen torni, joka näyttää nousevan suoraan keskitilan katkaistulta pyramidikatolta ilman piirustuksissa esiintyvää neliöpohjaista alustaa, johon ilmeisesti lanterniinista valaistun välikattokupolin oli tarkoitus nousta. Ennen vuoden 1911 korjausta otetussa valokuvassa, jonka Jaana Juvonen on julkaissut Parikkalan historiassa, tornin arkkitehtuuri näyttää venäläisvaikutteiselta.[46]

Kuva 12. Intendentinkonttorin piirustukset Parikkalan kirkkoa varten. KADA, Rakennushallituksen piirustukset, I aa. 187:1.

Lukuun ottamatta Valkjärven 1820-luvulla rakennettua kahtamoista, jonka arvelen olevan toisinto Juhana Salosen 1790-luvulla rakennetusta ja 1812 palaneesta kirkosta, Matti Salosen ja Tavetti Rahikaisen kahtamoiset 1820-luvulta noudattavat neljän kannatinpilarin mallia. Matti rakensi Sulkavan kirkon 1822 Intendentinkonttorin vuonna 1820 tekemien piirustusten mukaan. Sen tornin havaittiin jo kahdeksan vuotta myöhemmin olevan irtaantumassa kirkon katosta. Kirkkoherran mukaan seinät olivat painuneet arvioitua enemmän, ja rakennustarkastuksessa useita vuosia myöhemmin todettiin, että ristikkorakennetta tornin alla ei ollut toteutettu piirustusten mukaisesti. Torni ehdotettiin purettavaksi ja katto uusittavaksi.[47] Jotkut seurakuntalaiset olivat kuitenkin jossain tavanneet Taavetti Rahikaisen ja esitelleet hänelle murheitaan kirkkonsa kunnosta. Rahikainen oli sanonut korjaavansa tornin purkamatta kattoa, minkä hän sitten tekikin.[48] Lopullisesti kirkko ei siitä kuitenkaan korjaantunut, vaan se jouduttiin yläosaltaan rakentamaan kokonaan uudestaan.[50]

Kuva 13. Intendentinkonttorin piirustukset Sulkavan kirkkoa varten. KADA, Rakennushallituksen piirustukset, I aa.258:1

Intendentinkonttorin piirustukset esittävät yksikerroksista kirkkotilaa, jossa on tasakatto. (Kuva 13.) Torni koostuu neliöpohjaisesta alusrakenteesta, jonka kulmat on linjassa kannatinpilareiden kanssa. Ristikeskuksen yläpuolelle kohoa torni tai lanterniini.  Matti Salosen Sulkavaan tekemistä rakenteista ei ole jäänyt tietoa, mutta voi olettaa, että hän on tehnyt sisätilaan välikattokupolin ja joutunut sen vuoksi poikkeamaan Intendentinkonttorin ehdottamasta tornin alusrakenteesta.

Matti Salonen oli rakentamassa Raudun kirkkoa (Kuvat 14.–15.), kun hän 10.4.1823 kuoli. Työmaa toimi pari kuukautta ilman rakennusmestaria, jonka jälkeen ilmeisesti saatiin Taavetti Rahikainen jatkamaan johtamistyötä. Kirkon salvostyöt olivat ehkä suurin piirtein valmiit, kun Rahikainen tuli paikalle, sillä Raudun kirkon katto-osan hän esitti ansioluettelossaan tehdessään myöhemmin sopimusta Puumalan kirkon rakentamisesta.[51]

Kuva 14. Intendentinkonttorin piirustukset Raudun kirkkoa varten. KADA, Rakennushallituksen piirustukset, I aa.223:1.

Intendentinkonttorin piirustuksissa vuodelta 1821 Raudun ja Savitaipaleen kirkkoja varten on poikkeuksellisen korkea sisäisten kannatinpylväiden varaan suunniteltu  kaksinivelinen torni. Matti Salosen piirustus Savitaipaleen kirkkoa varten on säilynyt, mutta mitä Raudun seurakunta rakennuslupa-anomukseensa on liittänyt ei tiedetä. Tarja Kydén olettaa sieltäkin lähetetyn kahtamoisen luonnokset.[52] Tähän voi lisätä, että luonnokset Raudun kirkkoa varten on todennäköisesti tehnyt Matti Salonen ja niihin varmaan samanlaisen mahtavan kolminivelisen tornisuunnitelman kuin Savitaipaleelle. Hänellä oli tapana, kuten Intendentinkonttorillakin, käyttää samaa luonnosta samanaikaisesti suunnitteilla oleviin kirkkoihin. Konttorin vastapiirustuksissa myötäillään Matin torniaihetta, mutta tyypillisesti sitä on typistetty yhdellä nivelellä. (Kuva 16.) Intendentinkonttorissa on annettu vähän periksi myös vesikaton suhteen, nousukulma on hivenen jyrkempi kuin esimerkiksi Sulkavan piirustuksissa. Savitaipaleen kirkon rakentaminen jäi erilaisten vaiheiden jälkeen lopulta kokonaan Taavetti Rahikaiselle, ja työ valmistui 1827.[53]

Kuva 15. Rautu. Kirkon sisäkuva urkuparvelle päin. Valokuvaaja tuntematon. Museoviraston kuva-arkisto, kirkot ja kellotapulit (41694).

 

Viimeinen Savitaipaleen koulukunnan kannatinpilari-kahtamoinen oli Puumalan kirkko, jonka Rahikainen rakensi 1830. Sen piirustukset oli tehty Sulkavan kirkon piirustusten mukaan, ja ne olivat olleet valmiina useita vuosia, kun kirkkoa vihdoin päästiin rakentamaan. Siis jo vähän vanhentuneita piirustuksia seuraten Rahikainen teki Puumalan kirkon keskustornin  yksikerroksiseksi.[54]

Kuva 16. Savitaipaleen kirkko. Klemetti 1927, s. 246, kuva 482.

 

Kannatinpilarit

Kannatinpilarien pystyhirsien yhdistäminen seinien lamasalvosrakenteeseen  aiheutti ongelmia, kun seinät painuivat, eivätkä pilarit antaneet myöten. Tämä vaikeus oli Karlskronan Ulrica Piassa ennakoitu ja vältetty, kun seinät rakennettiin pystyyn asetetusta puusta. Lohtajan kirkossa pilarit olivat vanhasta pohjalaisesta hirsiseinien tukijärjestelmästä tuttuja lamaan salvottuja hirsiarkkuja tässä toisenlaiseen tarpeeseen sovitettuina.[55] Hirsiarkuilla on kuitenkin rajoituksensa. Ne eivät kovin korkeina ole vapaasti seisovina tukevia, ellei niitä sitten tehdä niin leveiksi, että ne vievät liikaa tilaa ja haittaavat näkyvyyttä. Sitä paitsi rakenne oli kallis, koska se vaati enemmän kirvesmies-työpäiviä kuin pystyhirsistä tehty kannatinkehikko.

Haminan Ulrika Eleonoran –kirkossa käytetystä salvostekniikasta ei ole tietoa. Sotilasarkkitehdin suunnittelemana se on saattanut Karlskronan amiraliteetinkirkon tapaan olla rakennettu pystyhirsistä. Elisabetin-kirkon rakennustavasta ei myöskään ole tietoa, mutta Arvi Junkkarisen rakentamana sen voi olettaa seinien osalta olleen lamasalvosrakenteisen. Tornin kannattajat näyttävät Viipurin kuvernementin atlaksen pohjakaavan mukaan olleen pystyhirsiä. Jos niin oli, miten rakenteellinen ristiriita oli ratkaistu? Mahdollisesti se tapahtui niin kuin myöhemmissä itäsuomalaisissa kahtamoisissa kannatinpilareiden ja vetoparrujen väliin sovitetuilla kiiloilla, jotka poistettiin, kun seinät olivat painuneet.

Edellä on selostettu Sulkavan kirkon rakenteellisia ongelmia, jotka veivät kirkon uudelleen rakentamiseen kolmisenkymmentä vuotta sen valmistumisen jälkeen. Aivan varma ei voi olla siitä, että perimmäinen syy oli kannatinpilarien ja seinien yhteensovittamattomuus, mutta muiden esimerkkien valossa sitä voi epäillä. Niissä kuitenkin selvittiin pelkällä säikähdyksellä. Mikkelissä oli vielä sisustustyöt kesken, kun vetoparrujen hirret kannatinpilareiden yläpuolella alkoivat kohota ja seinähirsien pelättiin irtoavan liitoksistaan. Rakennusmestari oli aikaa sitten poistunut paikalta, mutta kirkonpenkkejä tekemässä ollut puuseppä pelasti tilanteen. On vaikeata enää selvittää, mitä todella tapahtui. Ehkä puuseppä löysi pilarien ja vetoparrujen väliin laitetut kiilat, jos sellaisia oli, mutta pitäjänkokouksen neuvonpidon tuloksena häntä kehotettiin sahaamaan pilarien yläpäät aina niiden keskellä oleviin tappeihin saakka, joilla pystyhirsi oli sovitettu vetoparrun vaakahirteen. Samoin Raudun kirkko oli ollut joitakin vuosia valmiina, kun havaittiin, että kannatinpilarit estivät tornin painumisen seinien kanssa. Tutkittaessa löydettiin kiilat, ja arvioitiin niiden poistamisen vaativan ammattimiestä, joten lähetettiin hakemaan Rahikaista Savitaipaleelta. Puumalassa Rahikainen taas kävi kirkon rakentamisen jälkeen kaksikin kertaa ja poisti kannatinpilareiden kiilat ilman sen kummempaa dramatiikkaa, tosin eri maksusta. [56] Ihmeteltäväksi jää, miksi rakennusmestarit eivät kertoneet seurakunnissa tästä välttämättömästä jälkitoimenpiteestä, hoitamatta sitä silti aina itse rakennustehtävään kuuluvana.

Byrokraattisten paineiden takia Savitaipaleen mestarit ovat toteuttaneet mahdollisesti sotilasteknikkojen 1600-luvulla kehittämää kannatinpilarirakennetta, joka ei juuri näytä muualla kuin Bassin intendentinkauden aikaisessa Itä-Suomessa saavuttaneen merkittävää suosiota. Matti Salonen ja Taavetti Rahikainenkin näyttävät tilaisuuden salliessa, kuten Kirvussa ja Valkjärvellä, mielellään palanneen kirvesmiesperinteen mukaiseen kattorakenteeseen.

 

Eeva Maija Viljo, FT, on eläkkeellä oleva Turun yliopiston taidehistorian professori. Hän tutkii suomalaista 1700- ja 1800-luvun arkkitehtuuria erityisesti sosiaalihistoriallisesta näkökulmasta.

 


* Kiitän arkkitehti Merja Häröä terminologian tarkistuksesta ja artikkelin problematiikkaa koskevista keskusteluista.


[1] Klemetti, Heikki, 1927, Suomalaisia kirkonrakentajia 1600- ja 1700-luvuilla, Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 62, 82–83 (kuva 153–154), 243; Pettersson, Lars, 1946, Synpunkter på den östfinska korskyrkans ursprung och utveckling, Finskt Museum, LII, 1945, Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys, 89.

[2] Klemetti 1927, 243.

[3] Klemetti 1927, 238.

[4] Klemetti 1927, 241–24

[5] Klemetti 1927, 243–244; Pettersson 1946, 104.

[6] Murto, T. G., 1939, Savitaipaleen pitäjän historia, Lappeenranta, 107–108, 206.

[7] Kansallisarkiston digitaaliarkisto [KADA], Taipalsaaren seurakunnan arkisto, pitäjänkokouksen pöytäkirjat 8.5.1804 §2, 5.5.1807, 5.2.1811 §2, 19.2.1811 §1, 14.5.1811 §2. Elina Pöykkö on arvioinut Juhana Salosen olleen elossa vielä 1808. Pöykkö, Elina 1989, Isien taival. Savitaipale 1639 – 1989, toim. Jurvanen, Pertti; Paakkinen, Markku ja Savolainen, Hugo, julk. Savitaipaleen kunta ja seurakunta, 45 – 60, 46.

[8] KADA, Läänintilit, Vanhan Suomen tilejä, Asiakirjat, Kymenkartanon provinssin henkikirjat 1761–1777; Viipurin läänin henkikirjat 1818–1835.

[9] Pettersson, Lars, 1989b, Kirkkojen rakentaminen 1800-luvun alkukymmenille, Ars – Suomen taide, 4, Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava/Weilin & Göös, 294–342, 356–360, 301. KADA, Valkealan seurakunnan arkisto, pitäjänkokouksen pöytäkirja 10.11.1790 §2; Kydén, Tarja, 1998, Suomen intendentinkonttorin kirkkoarkkitehtuuri 1810–1824. Kustavilainen perinne ja suuriruhtinaskunnan uusi rakennushallinto, Jyväskylän yliopisto: Jyväskylä Studies in the Arts, 64, 70; KADA, Kangasniemen seurakunnan arkisto, pitäjänkokouksen pöytäkirja 17.3.1811 §4, Savitaipaleen kirkkoherra Europaeuksen todistus (jäljennös); Pettersson 1989b, 299–300.

[10] Klemetti 1927, 249, kuva 488; Klemetti, Heikki, 1936, Suomalaisia kirkonrakentajia 1800-luvulla, Porvoo/Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö,  102–103, kuva 173, 105, kuva 177; Puumalan seurakunnan arkisto, Kiinteistöjä koskevat asiakirjat 1829–1938 (III H.b:2), tilitys kirkon rakennustyöstä 1829–1835, Rahikaisen tilaus rautapellistä 13.7.1830 ja päiväämätön tilaus käytetyistä sahanteristä; KADA, Kesälahden seurakunnan arkisto, pitäjänkokouksen pöytäkirja 6.11.1836 §1, Rahikaisen lausunto kirkonkorjaustyöstä 2.10.1836.

[11] Ks. esim. Lukkarinen, Ville, 1989, Kirkkoarkkitehtuuri 1809–1865, Ars – Suomen taide, 3, Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava/Weilin & Göös, 338–361, 383 – 384, kuva s. 340. Klemetti on kirkonrakentajia käsittelevissä teoksissaan julkaissut useita Matti Salosen kirkko- ja yhden kellotapulipiirustuksen.

[12] Pettersson, Lars, 1960, Haminan kaksoisristikirkkojen problematiikkaa, Helsinki: Suomalainen Tiedeakatemia. Esitelmät ja pöytäkirjat 1959, 143–182, 143–145; Pettersson, Lars, 1985, Kyrkor och klockstaplar i svenska Österbotten, Svenska Österbottens historia, 5, Svenska Österbottens landskapsförbund, 183–214; Pettersson, Lars, 1989a, Ristikirkot, Ars – Suomen taide, 3, Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava/Weilin & Göös, 242–337, 377–383,  243–255.

[13] Vrt. Pettersson 1946, 65–66.

[14] Pettersson 1989b, 298.

[15] Pettersson 1989b, 298–299; ks. myös Wirilander, Hannele, 1982, Mikkelin pitäjän historia vuoteen 1865, Mikkeli: Mikkelin maalaiskunta ja Mikkelin maaseurakunta, kuva sivulla 309.

[16] Pettersson 1989b, 297, 299; Pettersson, Lars, 1986, Petäjäveden vanha kirkko, Keski-Suomi. Keski-Suomen museon julkaisuja, 18, Jyväskylä, 46–120, kuva s. 79. Ks. myös Pettersson 1946, 103–104.

[17] Pettersson 1989b, 295–297.

[18] Pettersson 1960, 148–155, 160, 167; Pettersson 1946, kuva 15, 94.

[19] Pettersson 1985, 183, 204–206; Pettersson 1989a, 251; Lindblad, Henrik, 2000, Amiralitetskyrkan i Karlskrona, Blekinge, Kyrka af träd. Kyrkobyggande under 1600- och 1700-talen i Finland, Norge och Sverige, toim. Sjöström, Ingrid; Knapas, Marja Terttu ja Storsletten, Ola, Helsinki: Museovirasto, Oslo: Norsk Institutt for kulturforskning, Stockholm: Riksantikvarieämbetet, 106–107; Pettersson 1989b, 297.

[20] KADA, Mikkelin maaseurakunnan arkisto, pitäjänkokousten pöytäkirjat 28.3.1783 §2, 11.6.1783, 26.10.1783, 12.4.1784 §1 ja §3, 16.5.1784 §5. Jaakko Leppänen oli todennäköisesti Petäjäveden vanhan kirkon rakentajan, Jaakko Klemetinpoika Leppäsen poika ja toimi isänsä lailla Laukaan pitäjänpuuseppänä. Olli Rautiainen oli ilmeisesti Säämingin kellotapulin rakentaja. Pettersson, Lars, 1986, 74; Pettersson 1989a, 315.

[21] Todennäköisesti Pernajan Forsbyn ruukista. Robsahmit toimivat Ruotsin rautateollisuudessa 1600- ja 1700-luvulla. Ruukinjohtaja Johan Reinhold R (1726–1809) kuoli Pernajassa. Robsahm, släkt, http://sok.riksarkivet.se/sbl/artikel/6781, Svenskt biografiskt lexikon (art av Per Nordenvall), luettu 20.1.2014; Soininvaara, Heikki, Lindeberg-suku, Taulu 24:VI, Genos 29 (1958), s.57 -72, Suomen sukututkimusseura, www.genealogia.fi/genos/29/29_57.htm; Family Tree of Helena Stark, gw.geneanet.org/helenastark?lang=en&p=johan+reinhold&n… ; KADA, Pernajan seurakunnan arkisto, kuolleet ja haudatut 1809.

[22] KADA, Mikkelin maaseurakunnan arkisto, pitäjänkokousten pöytäkirjat 22.9.1783, liite: jäljennös maaherran päätöksestä 8.9.1783, 12.4.1784 §4, liite: jäljennös maaherran kirjelmästä 27.3.1784, 1.6. 1784 §2 – §3, 13.6.1784 §2.

[23] ”denna St Michels kyrka är bygd tålf hörn eller knutar och i stället för pelare, som vanligen in uti en så månghörnig kyrka pläga til torngrund upställas, äro på denna kyrka ifrån hvart tredje hörn hufvud spiror upresta som ifrån fyra hörn ställte utgöra en fyrkant af 42 alnars längd på hvarje sida ned vid tak foten. dessa spiror, som luta inåt och stå mot hvarannan uti en pyramidal ställning, hållas up emot tornslutningen till sammans af bågar; hvarpå sjelfva tornet i en trekantig ställning up åt är sammandragit, emellan hvilka tornspiran ifrån en svag ned i tornet grundad fotställning är upsatt. tornet är inuti försedt med sju efter hvarandra upåt stående fyrkantiga band, af hvilka det första har sina stöd ifrån väggbandet och de öfriga äro dels med uprätt stående Stålpar, dels med tvärstöd från och upåt till havarannan upställte och befästade.

Vid efterseende kunde ingen röta…men hvad virkets styrka beträffar, är thet upp till det stället där de fyra tillstötande hörntaken sluta, försvarligt och godt; men therifrån och till slutet af tornet svagare, dock ej så klent, at det ju kan tåla med spåntak omläggas, allenast det sker med omtanka och varsamma händer och tornet åfvanom hörntaken ej med för mycket arbetsmanskap betungas. …

Tornet är ned vid takfoten 44 aln. långt och vid den första trehörniga afdelningen 6 aln på hvar sida. Et medium af bägge längderna tagit är 25 som med högden 36 multiplicerat utgör 900 quadt. aln. a 16 spån på hvar quadt. aln gör 14400 på hvar fjärdedels eller 57600 spån för hela tornet och som de å hvar sida varande hörntaken äro drygare än den öppning de intaga af tornet fordrar hvart hörntak en tillökning af 5600 så at till hela takläggningen…fordras 80000 och till sacristigan 2600 spån…

[Ehdottaa] att låta borttaga de dörrar, som äro på tornets öfre trekantiga afdelning och beslå den delen hälst med kopparplåtar eller förtent järnbleck, samt icke belasta den nya tornspiran med stora och tunga prydnader.

KADA, Mikkelin maaseurakunnan arkisto, pitäjänkokouksen 1.6.1784 liite (jäljennös).

[24] Kirkonrakentajien museo, Savitaipale, nimetön ja päiväämätön kellotapulin rakennepiirustus.

[25] Pettersson 1946, 92–100; Pettersson 1989b, 302.

[26] Murto 1939, 110; Kirkonrakentajien museo, Savitaipale, kellotapulin rakennepiirustus.

[27] Pettersson 1946, 94–95, 97; Syrjö, Veli-Matti, 1985, Lappeen kihlakunnan historia, 2. 1620-luvulta 1860-luvulle, Lappeenranta: Lappeen kihlakunnan historiatoimikunta, 476 – 477; Klemetti 1927, 241–243, kuva 470; Museovirasto [MV], Kuva-arkisto, Kirkot ja kellotapulit, Valkeala, 3976; Lindberg, Carolus, 1934, Suomen kirkot. Maamme kirkkorakennuksia käsittelevä tietoteos, Helsinki:Kuvataide, 139, k. 300; KADA, Valkealan seurakunnan arkisto, pitäjänkokouksen pöytäkirja 9.9.1795; Pettersson 1960, 160–161.

[28] Salenius, J. M., 1870, Valkjärven pitäjän kertomus, Pitäjän kertomuksia, 2, Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino, 89, 91; Klemetti 1927, 252; Reuter O. M., 1904, Suomea samoilemassa. Maamme luonto, kansa ja kehitys, Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Helios, kuva s. 725.

[29] Klemetti 1927, 242–243, kuva 474; Salenius 1870, 93. KADA, Rakennushallituksen piirustusarkisto [RakH II], Iaa:314:1, Iaa:315:1.

[30] Museovirasto [MV], kuva-arkisto, kirkot ja kellotapulit, Valkjärvi:  81843, 19.11.73/neg 133753; Klemetti 1936, 106.

[31] Klemetti 1927, 242–245, kuvat 473, 479, 480; Pettersson 1989b, 302; Pettersson 1946, 96, kuva 21, 98 – 99.

[32] KADA, Puumalan seurakunnan arkisto, pitäjänkokouksen pöytäkirja 9.6.1799 §4; Juvan seurakunnan arkisto, pitäjänkokousten pöytäkirjat 14.7.1799, 22.6.1800, 7.6.1801 §1.

[33] Klemetti 1927, 242–245. Petterssonin (1946, 98, viite 4) siteeraaman A. K. Saarelan Sortavalan maa- ja kaupunkiseurakunnan historian (1932) mukaan Sortavalan kirkkoa olisi alettu rakentaa jo 1799.

[34] Vrt. Lukkarinen 1989, 339; Kydén 1998, 9–10, 16–17, 24ff.

[35] Lukkarinen 1989, 340; Kydén 1998, 97.

[36] KADA, Puumalan seurakunnan arkisto, pitäjänkokouksen pöytäkirja 30.5.1830 §1; Mikkelin maaseurakunnan arkisto, kirkkoneuvoston pöytäkirja ?.5.1816 §4.

[37] Ks. myös Kydén 1998, 47, 76, 81, 89–90.

[38] Lukkarinen 1989, 344, kuvateksti; Kydén 1998, 74–75, 81, 89–90, 140–141, 146, 148, 156, kuvaliite no. 30.

[39] Pettersson 1989b, 303; Kiuru, Paavo, 1952, Kivennapa. Muistelmia ja kuvia entisestä kotiseudusta, Kivennavan historiatoimikunta, 176–177; KADA, Puumalan seurakunnan arkisto, pitäjänkokouksen pöytäkirja 15.7.1804 §2.

[40] Pettersson 1946, 99–100; MV, Kuva-arkisto, kirkot ja kellotapulit, Kivennapa: Juhana Aleksanteri Pimiän piirros, pohjakaava (Leander Ikonen 18.2.1900), 796.

[41] Kydén 1998, 75, Kansallisarkisto[KA], Senaatin talousosasto [STO], kirjediaari [KD] 124/167 1810; Klemetti 1936, 12, 35, kuva 32, 97, kuva 163–164, 484; KADA, Kangasniemen seurakunnan arkisto, pitäjänkokouksen pöytäkirja 30.8.1812 §8.

[42] Klemetti 1936, 96, kuvat 160–162; Lukkarinen 1989, 344, kuva; KADA, RakH II, Iaa.163:1; Mikkelin maaseurakunnan arkisto, pitäjänkokouksen pöytäkirja 3.11.1816 §1.

[43]  KADA, Mikkelin maaseurakunnan arkisto, kirkkoneuvoston kokousten pöytäkirjat ?.5.1816, §3; 12.10.1816 §4.

[44] KA, STO KD 82/523 1812; KADA, RakH II, Iaa. Kydén 1998, 147.

[45] Klemetti 1936, 99, kuva 168, 100; KADA, Mikkelin maaseurakunnan arkisto, kirkkoneuvoston pöytäkirja 12.10.1815 §2. Syrjö, Veli-Matti, 1976, Jääsken kihlakunnan historia, 2. Suuresta Pohjan sodasta 1860-luvulle, Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino, 454, kuva; Pettersson 1946, 100, 103, kuva 27, 104, kuva 28; MV, Kuva-arkisto, kirkot ja kellotapulit, Kirvu 29029.

[46] KADA, RakH II, Iaa.187:1; Mikkelin maakunta-arkisto, Parikkalan seurakunnan arkisto, pitäjänkokouksen pöytäkirjat 29.8.1813 §2, 9.1.1814 §2 (mikrofilmi).

[47] Juvonen, Jaana, 1996, Parikkalan historia, Jyväskylä, 348 (kuva), 350 (kuva).

[48] Seppänen, Paavo, 1999, Sulkavan historia, 1. Sulkava vuoteen 1860, 546–549; KADA, Sulkavan seurakunnan arkisto, pitäjänkokousten pöytäkirjat 30.9.1821, 14.2.1830 §3, 24.2.1839 §2; kirkonrakennusneuvoston pöytäkirja 6.7.1822; KADA, RakH II, Iaa.258:1.

[49] Seppänen 1999, 549–550; KADA, Sulkavan seurakunnan arkisto, pitäjänkokouksen pöytäkirjat 17.3.1839 §1, 7.9.1839 §1.

[50] Seppänen 1999, 550.

[51] Kähäri, Matti et al., 1965, Raudun historia, Raudun historiatoimikunta, 219, 222; KADA, RakH II, Iaa.223:1; MV, Kuva-arkisto, kirkot ja tapulit, Rautu: 40858, 41694; Mikkelin Maakunta-arkisto, Raudun seurakunnan arkisto, pitäjänkokouksen pöytäkirja 25.1.1824 §2 (mikrofilmi); KADA, Puumalan pitäjänkokouksen pöytäkirja 30.3.1828 §2.

[52] Lukkarinen 1989, kuva s. 340, 341; Kydén 1998, 81.

[53] Murto 1939, 200–204; Klemetti 1927, 246, kuva 482 – 483; KADA, RakH II, Iaa. 242:1.

[54] Kydén 1998, 96–97; KADA, Puumalan seurakunnan arkisto, pitäjänkokousten pöytäkirjat 24.8.1823 §1, 24.1.1830 §1, 30.5.1830 §1, 10.10.1830 §1; Puumalan seurakunnan arkisto, IK:n piirustukset 14.5.1823 (III J.a); KA, STO 87/156 kd 1822 2D 21/12.

[55] Pettersson 1946, 89; Pettersson 1985, 58–62. Vrt. MV, kuva-arkisto, kirkot ja kellotapulit, Lohtaja: 501/13477, 14.3.84/157/19-20.

[56] KADA, Mikkelin seurakunnan arkisto, pitäjänkokouksen pöytäkirja 24.8.1817 §1; Raudun seurakunnan arkisto, pitäjänkokouksen pöytäkirja 1.8.1830; Puumalan seurakunnan arkisto, pitäjänkokouksen pöytäkirja 4.1.1835 §1/14°.

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>