Suomen maisemakuvasto

Antti Vallius 2015: Kaunis Suomi. Maaseutumaisemakuvaston historiaa 1800-luvulta EU-Suomeen. 434 s. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi.

Esittelin Antti Valliuksen muhkeata Kaunis Suomi -kuvateosta kansainvälisille kesävierailleni. Välitön kysymys oli: miksi ihmeessä tätä ei ole englanniksi? Selostin tämänkaltaisten arvoteosten idean, joka perustuu kustantajan suoramyyntiin asiakkaille numeroituina kappaleina. Samalla ajattelin, että eipä julkaisutapa suosi kovin laajalti myöskään kotimaisia lukijoita; vain harva hoksannee omaehtoisesti tilata tällaisen järkäleen nettikaupasta, ja hintakin on 324 euroa.

Valliuksen kuva- ja tietoteos on luonteeltaan ja sisällöltään kulttuuriteko, joka ansaitsisi tulla julki myös vähemmän jykevänä karvahattuversiona kaiken kansan ulottuville. Sisällön luulisi kyllä kiinnostavan suomalaisesta maaseutumaisemakuvastosta sekä sen historiasta ja kehittymisestä kiinnostuneita. Kirjan esipuheessa Vallius lupaa viedä lukijan matkalle läpi suomalaisen maaseutumaisemakuvaston historian, aina nykyaikaan asti. Lupaus toteutuu kirkkaasti ja ylittyykin.

Kirjan pääotsikko Kaunis Suomi panee odottamaan kuvakavalkadia suomalaisista maisemista, mutta kun teosta alkaa selailla, nopeasti huomaa perspektiivin olevan paljon laajemman. Eri aikakausien maisemakuvastosta tarjolle asetetaan runsain mitoin perinteisiä ja sen ohella vähän odottamattomiakin kotimaisia herkkuja. Kauneuden ohella tarjotaan sopivasti myös rosoja. Kotimaiseen kuva-aineistoon haetaan pohjaa kansainvälisen taiteen historiallisesta kuvastosta, aina Pompeijin freskoista sekä Tizianin, Caspar David Friedrichin, John Constablen ja Jules Bretonin maalauksista asti. Tämä on paitsi ilahduttavaa, myös tarpeellista, jotta voidaan ymmärtää mistä suomalainen(kin) maisemakuvasto on saanut vaikuttimensa. Lukija saa nähdä muun muassa miten Rembrandt, Topelius ja Iitin pappila liittyvät toisiinsa.

Taidehistorioitsijana Vallius osaa taitavasti valituilla esimerkeillä osoittaa maisemakuvaston lähtökohdat ja kehittymisen, joka pohjautuu laajalti tunnettuihin kantakuviin. Sellaisia ovat muun muassa Ferdinand von Wrightin Näköala Haminanlahdelta (1853), Eero Järnefeltin Lehmisavu (1891) sekä Akseli Gallen-Kallelan Ilmarinen kyntää kyisen pellon (1899).

Kuva 1. Akseli Gallen-Kallela 1899: Ilmarinen kyntää kyisen pellon, luonnos Pariisin paviljongin kupolifreskoihin.

Akseli Gallen-Kallelan Ilmarinen kyntää kyisen pellon -teosta voidaan pitää kyntämistä esittävien kuvien kantakuvana. Vastaava asetelma toistuu monissa kuvissa. Talonpoikaisen agraarinationalismin kaudella mies ja hevonen -asetelmasta tuli maaseudun yritteliäisyyden symboli. Lauri Huhtalan valokuva kyntävästä naisesta on tässä kuvastossa poikkeus, mikä selittyy jälleenrakentamisen tematiikalla.

Kuva 2. Lauri Huhtala: Lakeuksien talon tyttäret.

Teos on jäsennelty aikakausittain. Nähdään miten kansakunnan kehittymisen vaiheet ilmenevät maisemakuvastossa. Eri aikojen kuvateokset ja yksittäiset taideteokset ovat toimineet kansallisen identiteetin ja historian merkkipaalujen symboleina. Dramaattiset tapahtumasarjat ovat heijastuneet maisemakuvastoon, josta vuorostaan yhteiskunnan aatokset ovat ammentaneet voimaa. Yhteiskunnallisesta eetoksesta huolimatta kuvastosta löytyy selkeästi vaikuttimet kolmesta maiseman esittämisen kansainvälisestä perinteestä: pastoraalista, romantiikasta ja realismista. Taustalla on ollut myös se, että maiseman kuvaamiseen tukeutumisella on toisaalta korvattu kansakunnan historian puutetta ja toisaalta sen avulla on voitu sopivasti väistellä yhteiskunnassa ilmenneitä ristiriitoja ja ongelmia. Joka tapauksessa maisemakuvasto on auttanut rakentamaan suomalaiselle identiteetille pohjaa ja tekee se sitä edelleenkin.

Kansakunnan kehittymiselle tärkeitä lähtökohtaisia kuvateoksia olivat muun muassa Finland framstäldt i teckningar eli Suomi piirroksin esitettynä (1845–1852), Matkustus Suomessa (1872–1874) sekä Suomi 19. vuosisadalla (1893). Ensin mainitut teokset litografioineen loivat suomalaisille topeliaanisen maisemaidyllin mallin ja kansallisen identiteetin rakennuspalikat. Viimeksi mainittua tarvittiin osoittamaan paitsi kansalaisille, myös muulle maailmalle Suomen ja suomalaisuuden, joka oli uhattuna Venäjän sortotoimien takia. Kirjasta otettiin suomen ohella painokset ruotsiksi, saksaksi, ranskaksi ja englanniksi – muttei lainkaan venäjäksi. Kauniissa Suomessa kaikista näistä merkkiteoksista esitellään laajasti kuva-aineistoa, jota Vallius tekstissään pätevästi analysoi. Näin historialliset aarteet tuoreistetaan nykylukijoiden saapuville.

Vallius toteaa itse, että teoksen tarkastelu painottuu 1800-luvun kuvastoon. Sen esittely ja arviointi onkin teoksen ehkä parasta antia. Tuon ajan kokonaiskuvaa täydentävät ja rikastuttavat herkulliset kirjallisuussitaatit Vergiliuksen paimenrunoista Topeliukseen, Runebergistä Aleksis Kiveen. Varsinainen leipäteksti sisältää maisemakuvaston ja yhteiskunnan vaiheittaisen kehittymisen esittelyn ohella myös mielenkiintoisia taustatietoja taiteilijoista, heidän työtavoistaan ja vaikuttimistaan. Kaiken ytimenä on maaseutu ja sen maisemat, ihmisen ja luonnon vuorovaikutus sekä niiden ilmentyminen visuaalisessa taiteessa – analyyttistä kulttuurihistoriaa parhaimmillaan, monisuuntaisesti tarkasteltuna. Teksti selittää ja taustoittaa monia sellaisia asioita, joita ei pelkästään kuvia katselemalla hoksaisi.

Kuva 3. Eero Järnefelt 1887: Lehmisavu, harjoitelma.

Eero Järnefeltin Lehmisavu on pienimuotoisia nautakarjoja esittävien kuvien kantakuva. Tässä aiheen harjoitelmassa voi nähdä, kuinka hakamaan maaperä on mustalla mulloksella ison karjan jäljiltä. Järnefeltin tarkoituksellisesti kuvaama pienen karjan idylli toistuu valokuvissa kautta vuosikymmenten.

Kuva 4. Eino Mäkinen 1937: Lehmisavu, Varpaisjärvi.

Oivalluksia on tarjolla. Esimerkiksi Järnefelt oli halunnut Lehmisavu-teostaan varten malliksi ainoastaan pienen osan suuren talon karjasta. Maalauksessa lehmät nököttävät tyytyväisenä laajalla hakamaalla, joka on selvästi ison karjan tallaama; tämä ilmenee varsinkin teoksen luonnosversiosta. Lehmisavun jäljiltä myöhemmätkin taiteilijat pyrkivät taltioimaan ja esittämään pieniä, idyllisiä karjatalousnäkymiä. Sen sijaan kun porokarjan kuvaaminen ilmaantui maisemakuvastoon myöhemmin, vasta sotien jälkeen, saattoi aiheen tavallisimmaksi esitystavaksi vakiintua aikakauden henkeen sopiva spektaakkeli, vaikuttavien porotokkien kuvaaminen erotuksissa. Aikaisempia esikuvia, kantakuvia kun aiheesta ei ollut.

Maisemakuvaston suuri taitekohta osuu vuosisadan taitteeseen, jolloin julkaistiin Suomi kuvissa (1896), joka perustuu Into Konrad Inhan maisemavalokuviin. Uusi aikakausi oli alkanut, kun maisemia ryhdyttiin taltioimaan valokuvin. Samalla kun painotekniikka kehittyi ja kulttuurin tuotokset alkoivat arkipäiväistyä, niin kuvateoksia alettiin tehdä kiihtyvällä vauhdilla. Tästä laajasta aineistosta Vallius nostaa monia esimerkkejä, ja samalla osoittaa kuvateosten ja kansakunnan kriittisten vaiheiden suhteen. Tärkeitä aikakausia ja määreitä ovat talonpoikainen agraarinationalismi, jälleenrakennuskausi, rakennemuutos ja ympäristötietoisuuden kausi sekä EU:n aikakausi.

Kuva 5. Berndt Lindholm 1872-1874: Kuvaus Laatokan järvestä.

Taiteilijat ja valokuvaajat ovat tallentaneet samoja paikkoja ja aiheita Suomen maisemia esitteleviin kuvastoihin. Parhaimmillaan dokumentaatio on niin tarkkaa, että kuvapareja voidaan käyttää maisemamuutosten tarkasteluun.

Kuva 6. I. K. Inha 1896: Näköala Riuttavuorelta Laatokalle.

Eri aikakausien kuvateosten esittelyn myötä tutuksi tulevat aikojensa valokuvaajat, monet tunnetut tekijät. Tässä pientä listaa: Felix Jonasson, Samuli Paulaharju, Erkki Mikkola, Heikki Aho & Björn Soldan, Aarne Pietinen, Matti Poutvaara, Mikko Savolainen, Ismo Hölttö, Esko Männikkö ja Petri Nuutinen. Valokuvaus näyttää olleen varsin miehistä hommaa; Signe Brander ja Leena Saraste näyttävät kuvavalikoiman mukaan olleen niitä harvinaisia maaseutumaisemia valokuvanneita naisia. Tiedämme toki, että muitakin on, hyvinkin tunnettuja. On ilahduttavaa sentään, että Fanny Churberg tulee nostetuksi kansallisesti tärkeiden maisemataiteilijoiden eturiviin. Vaikka teos olisi laajakin, niin valinta ja karsinta sulkee aina tärkeitä tekijöitä, asioita ja teemoja ulkopuolelle, mikä pitää koittaa hyväksyä käytännön välttämättömyytenä. Suurelle osalle kuvista ei ole löytynyt tekijää, ainoastaan julkaisun nimi; tämä kuvastaa hyvin suhtautumista tekijänoikeuksiin 1900-luvun alkupuolella.

Vaikka Vallius toteaa mielestäni hieman liioitellen Matti A. Pitkäsen ”johtaneen ympäristötietoista valokuvausta” (1960–1970 -luvulla), niin on ilahduttavaa, että Pitkänen nostetaan kunnolla esille merkittävänä suomalaisena maisemavalokuvaajana. Pitkänen ja ehkä myös Matti Poutvaara ovat ahkerina julkaisijoina ja painosten ruhtinaina hieman jääneet taka-alalle kotimaisen valokuvataiteen historiassa. Rehabilitointi on näköjään ja epäilemättä aiheellista.

Kuvateoksissa julkaistujen kuvien ohella mukaan on löytynyt muutakin kuvamateriaalia. Todellinen aarre näyttäisi piilevän Keski-Suomen ilmailumuseossa, jossa säilytetään Ilmavoimien kuvakeskuksen arkistoa. Lukija saa nähdäkseen neulanteräviä viistokuvia riipaisevan hienoista maalaismaisemista 1920-luvulta 1950-luvulle. Miten kauniilta silloin joskus näyttikään – vaikka arki ja yhteiskunnallinen tilanne saattoi olla kovin ahdistava ja pelottavakin, mikä tekstissä tulee hyvin esiin. Samalla lukija johdattuu pohdiskelemaan kuvaston ja sen esittämisen aikaisia tarkoitusperiä yleisemminkin.

Vallius toteaa perustellusti että maaseutumaiseman kuvaston teemat ovat jääneet nykyaikana ajastaan jälkeen. Kuvateoksissa näytään toistettavan mieluummin idyllin jatkumoa kuin kerrottavan maaseudun kehityksestä ja teknologian harppauksista. Havainnollinen esimerkki tästä on kun aiemmin kuvastossa esiintyneet kirkonkylät ovat nykyaikaan muuntuneina jääneet liki tyystin pimentoon. Ehkä kuvateokset nykyään pönkittävät nostalgisia tuntemuksia, kun itsenäisyyden alussa ja jälleenrakennuskauden aikana tarvittiin tulevaisuuden uskon kohottamista, luottamusta kehitykseen ja kansalliseen voimaan.

Onneksi Vallius nostaa nykyaikojen maaseutumaisemakuvaston esittelyyn mukaan esimerkit maalaustaiteen ja elokuvan puolelta. Esimerkiksi Niilo Hyttisen teokset ja Mikko Niskasen elokuvat tuovat vaikuttavasti ilmi jälleenrakennuskauden jälkeisen rakennemuutoksen rujot piirteet. Mutta kyllä valokuvaajatkin toivat kriittisiä näkökulmia; tämä ilmenee hyvin vaikkapa Savolaisen, Höltön ja Saanion kuvista. Mieleen tulee vielä, että muutama valittu kirjallisuussitaatti olisi saattanut auttaa havainnollistamaan rakennemuutoksen maisemamurroksia.

Vallius toteaa, että 1960- ja 1970-luvulla kulttuurimaisemien kuvallinen esittäminen väheni, kun luontovalokuvauksen piirissä ympäristötietoisuus lisääntyi, ja samalla kohteet haettiin alkuperäisluonnosta. Samoihin aikoihin alkoi toisaalta virallisen maisemansuojelun kehittäminen hallinnossa. Alettiin selvittää arvokkaita maisemia sekä perinnemaisemia, mikä huipentui vuonna 1993, kun ympäristöministeriö nimesi kansallismaisemat. Voi tosiaankin olla niin, että hallinnossa määritellyt arvomaisemat ja maisemanhoidon tavoitteet ovat ohjanneet kuvauskohteiden valintaa. On seurannut perinteisiä kulttuurimaiseman arvoja esittävien kohteiden ahkera taltiointi, mikä on sinänsä varmasti tarpeellista. Harmillista on tietenkin, jos tämä on aiheuttanut rajaamaan näkökulmaa kohti traditionaalisuutta ja ummistamaan silmiä nykyhetken maisemaa muokkaavilta ilmiöiltä. En kuitenkaan usko, että valokuvaajat suinkaan yksin olisi tähän nostalgisointiin syyllisiä. Kyse on myös siitä, mitä kustantajat suvaitsevat julkaistavakseen ottaa. Maaseudun lukijakunnalle kohdistetuista päivä- ja aikakauslehdistä löytyy kyllä valokuvia tekniikan viimeisistä saavutuksista, maaseutuelinkeinojen kehityksestä ja muuttuvasta rakennetusta ympäristöstäkin. Uudet irtiotot maaseudun kuvaamisessa ja esittämisessä olisivat joka tapauksessa tervetulleita, myös kuvateoksissa. Uusille tekijöille vanhaan kuvastoon tutustuminen on tarpeen, jotta sovinnaisuudet voidaan kunnolla haastaa.

Laajassa teoksessa on omat pienet särönsä, mutta hyvin lievät. Hieman matkanteko lopussa, eli nykyaikaan tultaessa, hapertuu, kuten historiallisissa kokonaisesityksissä usein tapahtuu. Toisaalta vasta tulevaisuus näyttää mitkä nykyajan ilmiöt osoittautuvat kestäviksi ja merkityksellisiksi. Mutta pohjaa tällekin Vallius onnistuu rakentamaan. Teksti on pääosin oikein sujuvaa, joskin paikoin ilmenee toisteisuutta ja tutkijan kielenkäytölle ominaisia ilmaisuja, joita olisi voinut tällaista yleisteosta varten oikoa. Tekstin ja kuvien muuten erinomaista yhteispeliä hiertää se, että tekstissä kuviin viitattaessa ei ole sivunumeroita kattavasti; paremmin vasta teoksen loppupuolella. Se viimeinen tekemättä jäänyt oikoluku olisi karsinut kirjoitusvirheet minimiin, mutta eivät ne kenties nytkään muita kuin kielipoliiseja haittaa. Hakemisto lisäisi kovasti tämmöisen perusteellisen yleisteoksen käytettävyyttä. Ehkä siinä karvalakkiversiossa sitten…

Yksi Antti Valliuksen suurista ansioista on, että hän on saanut muokattua ja tuotettua äskettäisen väitöstyönsä (Kuvien maaseutu. Maaseutumaisemakuvaston luomat mielikuvat suomalaisesta maaseutukulttuurista. Jyväskylän yliopisto, 2013) ydinsisällön houkuttelevaan ja yleistajuiseen muotoon. Tästä moni tutkija voisi ottaa mallia. Tietenkin on huomattava, että vain harvan tutkijan aihepiiri voi osua näin herkulliseen ja kiinnostavaan kultasuoneen. Mutta tilaisuuteen pitäisi tarttua kun vain suinkin on mahdollista. Vallius tarttui ja nyt meillä on tässä käsillä Kaunis Suomi, maaseutumaisemakuvaston historiaa 1800-luvulta EU-Suomeen. Jos kirjahyllystä saisi löytyä vain yksi suomalaista maaseudun maisemakuvastoa esittelevä kuvateos, niin kyllä se tämä olisi.

 

 

TaT, FK Tapio Heikkilä työskentelee ympäristöministeriössä ympäristöneuvoksena vastaten maisemanhoidon ja -suojelun tehtävistä. Hän on Suomen edustaja Eurooppalaisen maisemayleissopimuksen kansainvälisessä yhteistyössä Euroopan Neuvostossa. Heikkilän maisematutkimuksen alaan kuuluva väitöstyö Visuaalinen maisemaseuranta, kulttuurimaiseman muutoksen valokuvadokumentointi julkaistiin vuonna 2007. Valokuvatuotannossaan hän keskittyy ihmisen ja luonnon vuorovaikutuksen tuloksena syntyneiden kulttuurimaisemien taltiointiin ja visualisointiin. 

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>