Maisema vaiko vallan kulttuuriympäristö?

Maisemaa määritellään tutkimuksessa usealla tavalla, joista vain osa on jollain tapaa tekemisissä sanan arkimerkityksen (ympäristön nähdyn kuvankaltaisen osan tai sitä esittävän visuaalisen kuvauksen) kanssa. Yleistä on tehdä ero alueellisen ja rajatumman nähdyn tai esitetyn maiseman välille. Tämän jaottelun kanssa risteää toinen itse kohteeseen liittyvä eli luonnon- ja kulttuurimaiseman ero.

Jaot eivät ole absoluuttisia eivätkä yksiselitteisiä mutta kuvaavat, mitä kunkin määritelmän kannalta pidetään maisemassa tärkeimpänä ja mitkä piirteet ovat tästä johdettavia tai tutkimuksellisesti epäkiinnostavia. Maisemaan ympäristön kulttuurisena tulkintana painottuva tutkimus ei välttämättä käytä paljon aikaa kuvauksen kohteina olevien ympäristöjen tarkkoihin rajauksiin tai luokituksiin, alueellisen maiseman kannalta taas ympäristön tulkinnoilla voi olla vain anekdoottiarvo sen kvantifioitavien ja kartografisesti esitettävien piirteiden rinnalla.

Maiseman käsitteeseen liittyy myös erilaisia painotuksia ja arvovarauksia eri kulttuuripiireissä. Monessa maassa esimerkiksi luonnon- tai maaseutumaisemaan konnotoituu nationalistisia lisämerkityksiä, joilla on vaikutuksensa siitä käytyyn keskusteluun. Eri kielten maisemaa tarkoittavat sanat eivät ylipäätään tarkoita täsmälleen samaa, vaan jossain korostuu visuaalinen ulottuvuus ja toisaalla taas tilallinen. Venäjän kielessä on kuvaavasti kaksi maisemaa tarkoittavaa lainasanaa, ranskalaisperäinen peizaž maisemankuvauksesta ja saksalaisperäinen landšaft alueellisesta maisemasta.

Kun ottaa käteensä maisemaa käsittelevän tutkimuksen, yrittää ensi töikseen saada selville minkälaiseen maisemakäsitykseen tutkija sitoutuu. Palautuuko maisema fyysiseen ympäristöön, merkityksiin vai ihmisten välisiin suhteisiin – vaiko kenties kaikkiin näihin, kuten saksalaisperäisessä ”alueholistisessa” maisemamaantieteessä tai monissa muissa maiseman fyysiset, kulttuuriset ja sosiaaliset piirteet yhdistävissä tutkimusotteissa? Mikä tämän pohjalta olisi paras ja selitysvoimaisin tapa saada tietoa maisemasta ja mitä jäisi sen ulkopuolelle ei-selitettävänä?

Nykyinen maisemaa koskeva tutkimus on usein monitieteistä, jolloin siihen on sisäänrakentunut jonkinasteinen avoimuus rinnakkaisille määrittelytavoille ja tutkimusotteille ja tutkimusasetelmissa pyritään näiden triangulointiin. Tällainen tutkimus voi luontevasti kiinnittyä useampaankin tutkimusalaan, jolloin vain johdannosta selviää sen ”virallinen” tausta-ala. Monitieteinenkin tutkimus saattaa silti sisältää piilohierarkioita, joissa kaikki kontribuutiot pääsevät esiin mutta jokin tieteenalanäkökulma tai tarkastelutaso nousee muita hallitsevammaksi. Tämä ei ole ongelma silloin kun se tapahtuu läpinäkyvästi ja reflektoidusti, mutta muuttuu sellaiseksi, mikäli tutkimus kytketään kyseenalaistamatta johonkin tieteelliseen kaanoniin ja tulkitaan muiden tuottama tieto vain sen kautta suodattuvana.

Jos maiseman käsite on monimerkityksinen ja kiistanalainenkin, miksi sitä halutaan käyttää tutkimuksessa? Vastausta voi hakea miettimällä vaihtoehtoa. Ympäristöä koskeva tutkimus viipaloi kohdettaan eri tieteenalojen näkökulmista, jolloin syntyy sellainen absurdi tilanne, että ympäristön eri osia tai aspekteja tutkitaan erilaisissa teoreettisissa kehyksissä ja eri menetelmin. Esimerkiksi taidehistoria on perinteisesti rajannut tutkimuskohteensa institutionaalisen taidemäärittelyn piiriin. Tällöin ”ei-taiteellisista” lähtökohdista tuotettu ympäristö – insinöörirakennelmat, puistosuunnittelu, vernakulaarirakentaminen jne – ovat olleet sen näkökulmasta marginaalisia, vaikka niiden merkitys ympäristön kannalta on suuri. Toisesta ääripäästä voidaan ottaa maisemaekologia, joka rajautuu tarkastelemaan ympäristöä lajien, habitaattien ja yhteyksien kannalta rajaten sen kulttuuriset piirteet lähinnä häiriötekijöiksi. Kummallakin tutkimusnäkökulmalla on ilmiselvä oikeutuksensa, mutta ne eivät juuri keskustele keskenään.

Maiseman käsite auttaa tavoittelemaan perinteiset tieteenalarajat ylittävää kokoavaa näkökulmaa ympäristöön. Mikään käsite ei kuitenkaan voi kattaa kaikkea menettämättä selitysvoimaansa. Maisemantutkimuksessa painottuukin useimmiten kulttuurinen suhde ympäristöön, joka voi ilmetä maisemankuvauksena, fyysisenä suunnitteluna, kulttuurin tai historian laajana näkyväksi tulemisena tai arkisena toiminnallisena vuorovaikutuksena ympäristön kanssa.

Maiseman käsite on tässä mielessä läheisesti tekemisissä ja osin päällekkäinen tilan tai paikan käsitteiden kanssa, joita niitäkin tosin käytetään monissa eri merkityksissä. Tilassa, milloin sitä ei nähdä yksinomaan abstraktina ja euklidisena, korostuvat sitä tuottavat ja uusintavat yhteiskunnalliset prosessit ja käytännöt, kun taas paikkoja luonnehtivat yksilölliset tai jaetut kokemukset, mielikuvat ja kertomukset sekä yksittäisten paikkojen elinkaaret.

Maiseman käsite on ajankohtaistunut paitsi tutkimuksen, myös suojelukeskustelun kautta juuri kokoavan luonteensa takia. Tiedolla ja siihen pohjautuvalla suunnittelulla, suojelulla ja hallinnalla on läheinen yhteys toisiinsa. Sektoroitunut tieto näkyy maiseman pirstoutumisessa eri tavoitteiden mukaan rajatuiksi ja kehitettäviksi osa-alueiksi, kuten luonnon- ja rakennussuojelun kohteiksi. Suojelutieto ei puolestaan kohtaa ympäristön käyttäjien tai asujien arkikokemusta. Maisemaa on viime vuosikymmeninä pyritty tuomaan esiin vaihtoehtoisena pohjana sektorinäkökulmiin perustuvalle suojelulle, mihin Euroopan Maisemayleissopimuksen (2000) ansiosta on tullut vahvasti mukaan myös tarve osallistaa yhteisöt omien maisemiensa määrittelyyn.

Puheen maisemasta lisääntyminen ei tarkoita sitä koskevan tulkinnallisuuden häviämistä. Meikäläisessä hallinnossa käytetään rinnakkain maiseman ja kulttuuriympäristön käsitteitä, joiden kattamat alueet on aikaa ja vaivaa säästämättä rajattu maankäytössä toisistaan erilleen. Käsitteissä vallitsee iloinen sekamelska: meillä maisemansuojelu koskee alueellisen edustavuuden perusteella rajattuja maaseutualueita, kun taas kulttuuriympäristö sisältää virallisen määritelmänsä mukaisesti myös maiseman. Maisemayleissopimuksen tai Unescon historiallisen kaupunkimaisemasuosituksen mukaista ylätasoa vastaa Suomessa lähinnä kulttuuriympäristö, joka perinteisin tutkimustermein rajautuisi institutionaalisesti arvotetuksi kulttuurimaisemaksi.

Käsitteiden määrittely on yhteiskunnallista vallankäyttöä, jolla voidaan vaikuttaa esimerkiksi alueiden käyttöön tai resurssien jakoon. Hallitsemalla käsitteistöä on mahdollista saada muut toimijat määrittelemään omaa toimintaansa uudelleen sen kautta. Kun tutkimuksen relevanssiperusteinen hallinnollinen ohjaus saa entistä enemmän jalansijaa, myös tutkimuksen toimijoilla kasvaa paine lähteä mukaan rahoittajien ja toimeksiantajien kielipeleihin sen sijaan että tutkimusta tehtäisiin ensisijaisesti sen omista lähtökohdista käsin.

Kulttuuriympäristö on hyvä esimerkki hallinnon vaikutuksesta tutkimuksen piirissä: sen perusteena eivät ole sen enempää kotimaiset tieteenalajuuret kuin kansainvälinen tutkimuskeskustelukaan vaan hallinnon kautta Suomeen Ruotsista rantautunut kulttuuriympäristön käsite. Maisema on sitä vastoin esiintynyt hallinnossa jo pitkään maisemamaantieteellisen tutkimusperinteen mukaisena alueellisena kategoriana. Tämä on taustana sille, että maisema ymmärretään meikäläisessä hallinnossa huomattavasti kapeammin kuin kansainvälisesti ja kulttuuriympäristö on tullut laajan, kokoavan maiseman käsitteen kotoiseksi synonyymiksi.

Kun tutkimuksessa määritellään uusia käsitteitä tai vanhoja uudella tavalla, käsitteiden pitäisi tuoda jotain lisää aikaisempiin nähden. Käsitteiden suhde aikaisempiin voi olla analyyttinen tai synteettinen. Analyyttinen käsite selventää tai tarkentaa aikaisempaa jossain suhteessa. Kulttuuriympäristön käsitteen pitäisi tämän perusteella kohdistua johonkin maiseman erityisulottuvuuteen, kuten vaikkapa institutionaaliseen suojelumaisemaan ja sen osina rakennettuun ympäristöön, muinaisjäännöksiin, maisemaan (sic) ja perinnebiotooppeihin.

Synteettinen käsite puolestaan avaa aiempaan käsitteeseen olennaisesti uuden näkökulman. Kulttuuriympäristöllä pitäisi silloin pystyä sanomaan jotakin sellaista mitä maisemalla ei ole saatu ilmaistua. Jos näin ei tapahdu, kyse on niin sanotusta synonyymisestä erottelusta, jossa samaa asiaa merkitsemään käytetään kontekstista riippuen kahta eri käsitettä. Näiden ero olisi tällöin pelkästään kahden kielipelin välinen ja se kumpaa termiä käytetään enemmän poliittinen puolenvalinta kuin tutkimuksellinen linjaus. Tutkimuseettisesti olisi tärkeää että myös käsitteenmäärittelyssä tuotaisiin avoimesti esiin, kummasta on kyse.

 

FT Maunu Häyrynen on maisematutkimuksen professori Turun yliopistossa.

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>