Yritysten taidekokoelmat Suomessa. Keräilypolitiikat, taiteen esittämisen käytännöt ja merkitykset elinkeinoelämässä.

Lektio. Eräässä vuonna 2009 julkaistussa artikkelissa todetaan, että tiedot yritysten taidekokoelmista perustuvat usein median välittämiin tietoihin ja mielikuviin. Artikkelin kirjoittajan, professori Arnold Witten havainto koski alankomaalaisten yritysten taidetta, mutta hiukan samanlaisen tilanteen edessä olin aloittaessani tutkimusta kotimaisesta yritystaiteesta. Etsin väitöstutkimuksessani vastauksia siihen, mitä näiden median välittämien – ehkä joskus myös värittämien – mielikuvien takaa löytyy.

Tarkastelen ilmiönä kotimaisen elinkeinoelämän kiinnostusta taidekokoelmien kartuttamiseen, ylläpitämiseen ja esittämiseen. Selvitin, miksi yritykset keräävät taidetta, kuinka kokoelmat muodostuvat, millaista taidetta elinkeinoelämässä suositaan ja miten kokoelmia käytetään yrityksen sisällä ja ulkopuolella. Haastattelin yritysten taidehankinnoista vastaavia henkilöitä ja havainnoin kokoelmien esittämistä niiden omissa ympäristöissään työpaikoilla sekä lukuisissa julkisissa näyttelyissä. Tutkimuskohteinani ovat 25:n Suomessa toimivan yrityksen taidekokoelmat ja niihin liittyvät taideohjelmat. Näihin kokoelmiin sisältyi tutkimusaineistoa kootessani yhteensä lähes 29 000 taideteosta. Kotimaista aineistoa täydentää neljä keskieurooppalaista taidekokoelmaa, joista kaksi kuuluu teosmääriltään edelleen maailman suurimpien joukkoon. Tutkimukseni on monitieteinen, ja se liittyy taiteen ja talouden suhteisiin. Teoreettisina viitekehyksinä sovellan keräilyn, yhteiskuntavastuun ja ammattien tutkimuksia.

Kuva 1. Fortumin Taidesäätiön kokoelman teoksia. Kuva: Teija Luukkanen-Hirvikoski.

 

Osa tutkimustuloksista yllätti. Eräs hämmentävä tulos koski asiantuntijuutta. Kuvittelin haastattelevani taidehistorioitsijoita tai kulttuurituottajia. Taidehankinnoista vastaakin tavallisesti yrityksen ylin tai keskijohto, jonka asiantuntijuus painottuu yleensä johtamisen ja talouden alueille. Osa yrityksistä on perustanut säätiön ja keskittänyt taidekokoelma-asiat niille. Yhteensä kolmannes tutkimukseeni osallistuvista kotimaisista yrityksistä on siirtänyt kokoelman yleishyödyllisen säätiön hallintaan tai käyttää taiteen asiantuntijoiden palveluita kokoelmaa koskevissa kysymyksissä. Niiden kokoelmat ovat siten ammatillistuneet. Aikaisempien tutkimusten mukaan yritysten taidekokoelmat ovat ammatillistuneet Pohjois-Amerikassa ja Keski-Euroopassa 1980–90-luvulla, tämä koskee myös kansainvälisiä vertailukohteitani. Ammatillistumisen kehityssuunta on Suomessa samantyyppinen kuin kansainvälisessä yritystaiteessa, mutta ajallisesti se on myöhäisempi. Eräinä yritystaiteen asiantuntijuutta edistävinä muotoina ovat yritysten ja niiden taidekokoelmista vastaavien henkilöiden yhteistyöyhdistykset ja -verkostot, joiden toiminta vaihtelee vertaistuesta jäsenistön koulutukseen, julkaisutoimintaan ja yhteisnäyttelyiden järjestämiseen. Näitä toimii useissa maissa. Myös ensimmäinen kotimainen yritystaiteen yhteistyöfoorumi, Suomalaisten taidesäätiöiden yhdistys, perustettiin vuonna 2006.

Silti kansainvälisten vertailukohteiden taideohjelmien tarkastelu toi esille kokoelmien pedagogisen ja viestinnällisen käytön eroavuuksia. Vaikka taiteella on elinkeinoelämässä sisustusta laajempia ulottuvuuksia, on meillä taiteen käyttö esimerkiksi yritysten markkinoinnissa tai organisaation oppimisessa epäsäännöllisempää kuin maailmalla. Toisaalta elinkeinoelämän taidehankinnoilla on Suomessakin yli sadan vuoden historia, ja peruspiirteiltään kotimainen yritystaide nivoutuu läntisten teollisuusmaiden vastaavaan perinteeseen. Kotimaisten kokoelmien suhteellisen suurehko määrä yllätti, sillä järjestäytynyt taide-elämä siihen liittyvine keräilyharrastuksineen ja taidenäyttelyineen on Suomessa muotoutunut melko myöhään, 1800-luvun puolivälistä lähtien. On kuitenkin mahdotonta sanoa tällä hetkellä kotimaisten yrityskokoelmien täsmällistä lukumäärää, sillä niitä ei ole koottu kattavasti esimerkiksi yhteen tietokantaan, ja aineistoni rajauskriteereiden vuoksi alle 200 teoksen kokoelmat jäivät väitöstutkimukseni ulkopuolelle. Erilaisten arvioiden mukaan yritysten taidekokoelmien määrä maailmassa vaihtelee noin tuhannesta muutamaan tuhanteen.

Yritystaide luonne on dynaaminen ja kokoelmat puolijulkisia

Taiteen keräilyn sysäyksenä on perinteisesti ollut yrityksen johdossa työskentelevien henkilöiden kiinnostus kuvataiteeseen ja erilaiset käytännön tarpeet, kuten uusien toimitilojen valmistuminen. Tutkimukseni osoittaa, että taidekokoelmalla on yhä useammin yhteys yrityksen yhteiskuntavastuuohjelmaan, ja kirjalliset hankintalinjaukset ohjaavat kokoelmatyötä. Kokoelmat karttuvat myös muilla tavoin, kuten tukiostoilla ja liikelahjoilla, ja joissakin tapauksissa spontaanilla ad hoc -periaatteella.

Kokoelmien sisältöihin ja taiteen esittämiseen vaikuttavat myös yritysten vaihtuvat mielikuvatavoitteet. Taidekokoelmalla voidaan viestiä vaikkapa vakavaraisuudesta tai riskinottokyvystä. Mielikuvatavoitteiden vaihtuessa aiemmin kerätyn taiteen symboliarvokin saattaa muuttua. Lisäksi yritysjärjestelyt yhdistävät tai erottavat kokoelmia. Aineistossani tuorein tapaus tästä on Lähivakuutuksen ja Tapiolan yhdistyminen vuonna 2012 LähiTapiolaksi. Tässä tapauksessa vakuutusyhtiöiden keräilylinjat olivat samantyyppisiä. Joskus fuusiot tuottavat kokoelmiin sisällöllistä päällekkäisyyttä tai niin laajan muotokuvakokoelman, että sen esillä pitäminen koetaan yrityksissä ongelmalliseksi.

Sijoitan yritysten taidekokoelmat yksityisten kotikokoelmien ja julkisten museokokoelmien välimaastoon, puolijulkisten kokoelmien kategoriaan. Perustelen puolijulkisuutta kokoelmien yksityisellä rahoituksella ja taiteen saavutettavuuteen liittyvillä tekijöillä. Yritysten taidekokoelmia ei kartuteta tai ylläpidetä verovaroin, vaan yrityksen tai sen omistajien kustannuksella. Toisin kuin kotikokoelmilla, taiteella on työpaikoilla ainakin periaatteessa yrityksen sidosryhmistä, kuten henkilöstöstä, muodostuvat ”yleisöt”, vaikka osa henkilöstöstä suhtautuisi työympäristössä esillä olevaan taiteeseen välinpitämättömästi tai kielteisesti.

Kuva 2. Hannu Sirénin teos Kehitys (2002) oli vakuutusyhtiö Tapiolan tilausteos. LähiTapiolan taidekokoelma. Kuva: Teija Luukkanen-Hirvikoski.

 

Yritysten taidehankintoja voidaan tarkastella myös taiteen julkista tukea täydentävänä muotona. Esimerkkinä tästä ovat vaikkapa julkisten ulkoveistosten tilaaminen tai nuorten, vastavalmistuneiden taiteilijoiden työn tukeminen. On kuitenkin huomattavaa, että elinkeinoelämän tuki taiteille etenkin taidehankintojen kohdalla on marginaalista, sillä viimeisten 15 vuoden aikana taidehankinnat ovat vähentyneet selvästi verrattuna edellisiin vuosikymmeniin.

Yrityskokoelmat ovat luonteeltaan muuttuvia. Eräs muutoksia aiheuttava tekijä on maan yleinen taloustilanne. Usein taidetta tuetaan nousukausina ja vastaavasti tuki laskee tai päättyy taantuman aikana. Taloudellinen laskukausi ei kuitenkaan aina lopeta taidehankintoja, mikä tuli esille muutamissa kotimaisissakin tutkimuskohteissa. Esimerkiksi osa osuuspankeista ja maakuntalehdistä jatkoi kokoelmiensa kartuttamista ja alueellisen taide-elämän tukemista edellisen, 1990-luvun alkupuolen taantuman aikana.

Toimistoarkkitehtuurissa yleistynyt avokonttorimalli ja toimitilojen karsiminen ovat vähentäneet seinäpintoja, mikä on johtanut joissakin tapauksissa laajamittaisiin teospoistoihin. Yleensä yritykset pyrkivät pitkäaikaisiin kokoelmaripustuksiin ja poistot ovat olleet harvinaisia. Viime vuosina tilanne on muuttunut Suomessa mm. rahoitus- sekä tukku- ja vähittäiskaupan aloilla, joilla on pitkä taiteenkeräämisen perinne. Esimerkiksi Taidesäätiö Merita on poistanut käyttökokoelmastaan tuhansia teoksia myymällä, lahjoittamalla sekä tallettamalla taidetta pankin ulkopuolisille organisaatioille. Osuuskunta Tradeka -yhtymä on puolestaan poistanut satoja teoksia lahjoittamalla ja tallettamalla niitä aluetaidemuseoille sekä lahjoituksella Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirille. Näin avokonttoreita ja postmodernia lasiseinäistä toimistoarkkitehtuuria myös tutustuessani kansainvälisten vertailukohteiden taiteeseen, mutta näissä kohteissa arkkitehtuuri ei ollut poistanut taidetta työtiloista.

Kuvataiteella on elinkeinoelämässä sisustusta laajempia merkityksiä

Millasta taidetta Suomessa toimivat yritykset keräävät? Eräs haastateltava luonnehti yrityksensä kokoelman sisältöä seuraavin sanoin: ”tämä on vakavasti otettava yritys ja meillä on vakavasti otettavaa taidetta”. Mitä ”vakavasti otettava” taide on? Tässä tapauksessa kokoelma edusti tyypillistä, sisällöltään vaihtelevaa yrityskokoelmaa verrattaessa sitä muihin tutkimuskohteisiin.

Jaottelen kotimaiset kokoelmat niiden sisältöjen perusteella kahteen pääryhmään: sisällöltään vaihteleviin ja teemallisiin kokoelmiin. Sisällöltään vaihtelevat kokoelmat painottuvat suomalaisten taiteilijoiden, pääasiassa 1900-luvulla toteuttamiin figuratiivisiin maisema-, henkilö- ja asetelma-aiheisiin ja toimialaan liittyvään kuvastoon, kuten teollisuustyöhön tai torikauppaan. Myös abstrakti taide on suosittua. Tavallisesti yrityksen taidekokoelma koostuu sekä asemansa vakiinnuttaneiden että tuntemattomien taiteilijoiden teoksista. Taiteen tekniikoista öljyvärimaalaus ja grafiikan eri tekniikat ovat veistoksia yleisempiä. Suomalaisuus korostuu taiteilijoiden kansallisuuden ohella taiteen aiheissa, vaikka osa tutkimukseen osallistuvista yrityksistä toimii globaaleilla markkinoilla, ja on kerännyt tai vastaanottanut yritysjärjestelyiden yhteydessä kansainvälistä nykytaidetta. Teemalliset kokoelmat perustuvat tiettyyn taidesuuntaukseen, kuten naivismiin tai alueelliseen taiteeseen. Tämä ryhmä on aineistossani määrällisesti pienempi kuin sisällöltään vaihtelevat kokoelmat. Uusinta nykytaidetta ja valokuvataidetta sisältyy niukasti kotimaisiin kokoelmiin toisin kuin kansainvälisessä yritystaiteessa.

Keräilylinjauksina määritelmät ”kotimainen moderni taide” tai ”kotimainen nykytaide” ovat väljiä. Mutta eivät niin väljiä, että kaikkia taiteen aiheita pidettäisiin tasa-arvoisina. Taiteen esittämisympäristöstä, ja joissakin tapauksissa myös kokoelmista vastaavien henkilöiden taidekäsityksistä johtuen seksuaalisuutta käsittelevä, uskonnollinen ja yhteiskunnallisesti kantaaottava taide on yrityksissä pääsääntöisesti rajattu kokoelmien ulkopuolelle, sillä yritysten taidehankintoihin vaikuttaa sidosryhmäteoria. Keskeisiä sidosryhmiä ei haluta ärsyttää tai henkilöstön työtehoa laskea. Kokoelmien ammatillistuttua tilanne on hieman muuttunut yleisesti vältettävien aiheiden osalta 2000-luvulla kansainvälisessä yritystaiteessa, sillä useat globaaleilla markkinoilla toimivat yritykset tavoittelevat taideohjelmillaan myös statusta nykytaiteen keräilijöinä. Tällöin vaikuttaisi oudolta, jos näitä kuvataiteessa yleisiä aihepiirejä täysin kartettaisiin.

Yritysten taidekokoelmat ovat joko kokonaisuudessaan tai noin 80 % kokoelmasta on esillä yritysten toimitiloissa. Esillä olevien ja säilytystiloihin sijoitettujen teosten suhde on siten yrityksissä päinvastainen kuin taidemuseoissa. Yritystaide ei kuitenkaan ole suurelle yleisölle samalla tavalla saavutettavissa kuten museoiden näyttelyissä esillä olevat teokset, sillä lainsäädäntö ei velvoita taidekokoelmaa ylläpitävää yritystä kokoelman julkiseen esittämiseen. Myös eri henkilöstöryhmien mahdollisuudet taiteen kokemiseen vaihtelevat toimenkuvien, arkkitehtuurin ja organisaatiokulttuurin mukaan. Kokoelman esittämisellä voidaan joko vahvistaa tai murtaa henkilöstön valta-asemiin ja tiloihin liittyviä hierarkioita.

Yrityksillä on useita rinnakkaisia perusteluja taideohjelmilleen. Taideohjelmien tulosten arviointi taloudellisin kriteerein on kuitenkin vaikeaa, sillä taiteeseen perustuva hyöty on yleensä epäsuoraa tai se näkyy liiketoiminnassa viiveellä. Empiirisen aineistoni perusteella väitän, että kotimaisen yritystaiteen merkitykset liittyvät pääasiassa henkilöstöpolitiikkaan ja yrityskuvatekijöihin. Yleisin motiivi yritysten taidehankintoihin on työympäristön viihtyisyyden lisääminen, tämän mainitsi jokainen haastateltava. Käytettävissäni ei kuitenkaan ole kotimaisia tutkimuksia, joista ilmenisi miten eri henkilöstöryhmät suhtautuvat työympäristönsä taiteeseen tai millaisia mahdollisia hyvinvointivaikutuksia työympäristön taiteella on. Tutkimushaastatteluiden ulkopuolisissa, vapaamuotoisissa keskusteluissa kuulin monia, joskus ristiriitaisiakin mielipiteitä, joita on käsitykseni mukaan aiheellista tutkia lisää.

Muut kokoelman kartuttamista tai ylläpitämistä koskevat perustelut liittyvät yhteiskuntavastuuseen, yrityskuvaan ja yrityksen historiaan. Harvemmin mainittiin yksilön ja organisaation oppiminen tai taiteen taloudellinen sijoitusarvo, vaikka osaan kokoelmista sisältyy taloudellisesti arvokasta nk. kultakauden taidetta. Muutamissa tapauksissa yrityksen johdon keräilyharrastus toi taiteen työtiloihin. Joskus yritysten taide nivoutuu yksittäisiä yrityksiä laajempien kokonaisuuksien, kuten kaupunkien tai alueiden maineeseen ja kulttuurimatkailuun.

Tutkimukseni valossa kotimainen yritystaide elää tällä hetkellä uudelleenarviointi- tai murrosvaihetta, joka on erilainen kuin yritysten taidekokoelmiin normaalisti liittyvä dynaaminen piirre tai yleisen taloudellisen laskukauden seuraus. Murrosvaihe liittyy käsitykseni mukaan erilaisiin tulkintoihin yrityksen yhteiskuntavastuusta, kokoelmien ammatillistumisen vaiheisiin ja yritysten muihin taiteen tukemisen muotoihin, mutta käynnissä olevan murrosvaiheen ja siihen vaikuttavien tekijöiden hahmottaminen edellyttää lisäselvityksiä.

Työni eräänä tavoitteena on tieteellisen keskustelun lisääminen yritysten taideohjelmista. Taidehistoriassa vähän tutkittu aihe tarjosi runsaasti erilaisia tarkasteluvaihtoehtoja ja toisaalta asetti erilaisia haasteita kuin aihe, jossa on vakiintunut tutkimusperinne. Vastaukset tutkimuskysymyksiin löytyivät, mutta moni tutkimusprosessin myötä muotoutunut kiinnostava kysymys jää odottamaan uusia tutkimuksia.

 

Teija Luukkanen-Hirvikosken taidehistorian väitöskirjan ”Yritysten taidekokoelmat Suomessa. Keräilypolitiikat, taiteen esittämisen käytännöt ja merkitykset elinkeinoelämässä” tarkastettiin Jyväskylän yliopiston humanistisessa tiedekunnassa 24.10.2015. Vastaväittäjänä toimi erikoistutkija, YTT Sari Karttunen (Cupore, Helsinki). Väitöskirja on luettavissa verkkojulkaisuna: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-6306-4

 

FT Teija Luukkanen-Hirvikoski työskentelee freelancerina erilaisissa taidehistorian opetus-, tutkimus- ja asiantuntijatehtävissä. Hän on valmistunut filosofian maisteriksi Jyväskylän yliopistosta pääaineenaan taidehistoria, ja on sitä ennen suorittanut yo-merkonomin ja mainoshoitajan tutkinnot. 

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>