Taiteentutkimuksesta taidetutkimukseen

Taidetta koskeva tutkimus ei voi väistää Martin Heideggerin Taideteoksen alkuperässä esiin nostamaa kehää, jonka muodostavat taide, taiteilija ja teos. Taiteilija voi kyseenalaistaa teosten tekemisen, mutta ilman teoksia ei ole taidetta, ja ilman taidetta taas ei ole taiteilijoita. Teoksia ei tule tyhjästä, täytyy olla olemassa jokin toimija, joka niitä tuottaa. Kaikki tuotteet eivät kuitenkaan ole teoksia. Tarvitaan konteksti, joka tekee niistä taidetta.

Taiteentutkimus joutuu erittelemään tämän taidekehän kaikkia kolmea osatekijää – taidetta, taiteilijaa ja teosta. Niitä onkin tutkittu vuosisatojen saatossa lukuisista eri näkökulmista muun muassa taidehistorian, taiteen filosofian ja taiteen sosiologian piirissä. Viime vuosikymmeninä kuviota ovat rikastuttaneet tutkimuskäytännöt, jotka eivät miellä taidekehää tai jotain sen osatekijää tutkimuskohteekseen tai käsitteelliseksi haasteeksi vaan joille kyseinen kehä on lähtökohtaisesti tutkimuksen tekemisen maasto. Näiden taide-, teos- ja taiteilijalähtöisten tutkimuskäytäntöjen kokonaisuutta kutsutaan useimmiten ”taiteelliseksi tutkimukseksi”.

Aihepiiristä on viime vuosien aikana kirjoitettu valtavasti. James Elkins on esittänyt arvion, että vuonna 2011 taiteellista tutkimusta käsittelevä kirjallisuus ylitti yhden ihmiselämän aikana luettavissa olevan määrän. Valitsen tässä viitepisteekseni yhden tuoreemmista ja tasokkaammista, Dieter Merschin Epistemologies of Aesthetics (2015). Merschin mukaan taiteellista tutkimusta koskevissa kansainvälisissä keskusteluissa voidaan karkeasti hahmottaa neljä tulkintalinjaa. Yhden niistä mukaan taiteellisen tutkimuksen nouseminen vilkkaan keskustelun aiheeksi tuo lähinnä esiin vain sen, että taiteen tekeminen on aina jo ollut eräänlaista tutkimista. Taiteella on aina ollut kriittistä tutkimuksellista potentiaalia. Edes taiteilija-tutkijan hahmo ei ole uusi, hybriditaiteilijoita on ollut aina. Esimerkiksi tästä nostetaan usein Leonardo da Vinci. Toisen argumentaatiolinjan mukaan taiteellinen tutkimus on taidekenttää aidosti uudistava taiteellinen ja taidepedagoginen liike, joka on virinnyt etenkin taideyliopistoissa, mutta jonka vaikutukset ulottuvat yliopistomaailman tuolle puolen taidemaailman toimintaympäristöihin ja yhteiskuntaan laajemminkin. Uusi käänne on tuottanut kontekstitietoisemman taiteilijan, taiteilija-tutkijan. Kolmas voimakkaasti esillä ollut tulkintalinja korostaa sitä, että tieteellinenkin tutkimus on luovaa toimintaa, eräänlaista taidetta sekin. Taiteellisen ja tieteellisen tutkimuksen välinen erottelu on kulttuurinen konstruktio, joka on nyt menettämässä painoarvoaan. Toisenlaista sanastoa ja jäsennyksiä löytyy muun muassa keskiajalta. Kriteerien sijaan olennaista on kiinnittää huomiota taitojen rooliin taiteessa ja tutkimuksessa. Neljännen tulkintalinjan mukaan taiteellinen tutkimus edustaa uutta ammatillisesti varteenotettavaa taiteen tekemisen muotoa. Tämä näkökulma tuo mukanaan monenlaisia standardisointipyrkimyksiä erilaisiin arviontiprosesseihin ja laadunvarmistusmekanismeihin liittyen.

Näiden keskustelujen yleisnimikkeenä ”taiteellinen tutkimus” on sateenvarjokäsite, johon tukeudutaan paremman puutteessa.  Se on itse asiassa myös hieman harhaanjohtava, sillä ”taiteellisessa tutkimuksessa” ei ole kyse mistään tietystä metodologisesta valinnasta, etenkään erotuksena ”tieteelliseen tutkimukseen”. Ongelmallinen on myös nimekkeen ruokkima ajatus siitä, että ”taiteellisuus” olisi tällaisen tutkimuksen erityinen tunnusmerkki. Tämä ajatuspolku johtaa ennen pitkää normatiiviseen käsitykseen taiteesta. Asian ytimessä on pikemminkin uudenlainen suhde taidekehään ja sen puitteissa toimimiseen. Osuvampi nimike olisikin taidetutkimus, joka nimeää tutkimuksen maaston, mutta jättää samalla auki tuossa maastossa liikkumisen tavan. Samalla se kuitenkin erottuu terminä taiteentutkimuksesta, jonka ala rajautuu kohteen määrittämisen tietä.

Taiteentutkimuksen näkökulmasta taiteilija-tutkija näyttäytyy ennen kaikkea hybridisenä toimijana, jonka hahmossa yhdistyvät perinteiset taiteilijan ja tutkijan roolit. Taidetutkimuksen näkökulmasta näin ei kuitenkaan välttämättä ole, sillä taiteellisen toimijuuden kysymykset jäsentyvät toisella tavalla taidekehästä käsin ajateltuna. Ensinnäkin toiminnan horisontti ei lähtökohtaisesti rajaudu taiteeseen ja taidemaailmaksi tunnistettuihin rakenteisiin. Toiseksi teos voi olla tutkimuksen paikka ja tekijästään riippumaton aktiivinen toimija, joka tuottaa vaikutuksia taidemaailmaan kuulumattomilla alueilla. Kolmanneksi taiteilijuus voi koostua monenlaisista osittaisista identifikaatioista, joiden prosessiluonne on taiteellisen toimijuuden kannalta keskeisempää kuin niiden yhdistämispyrkimys, johon nykykeskusteluissa tarjolla oleva hybriditaiteilijan roolimalli tuntuu viittaavan.

Siirtymä taiteentutkimuksesta taidetutkimukseen todentaa uudenlaisia toimijuuden malleja ja pyrkii osaltaan vastaamaan ihmiskeskeisen maailmanrakenteen kriisiytymisen ja taidekäsityksen murroksen haasteisiin. Taiteilijatutkimuksen uusi ajankohtaisuus on epäilemättä yksi tämän taidekehän muutoksen oire.

 

Mika Elo on taiteilija-tutkija, joka toimii Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa taiteellisen tutkimuksen professorina, tohtorikoulutusojelman johtajana ja tutkimuksesta vastaavana varadekaanina.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>