• Kielistä ja melankoliasta

    Michael Ann Holly tarkastelee uusimassa kirjassaan taidehistorian tieteenalaa, tai sen ”alitajuntaa”, melankolian käsitteen kautta. The Melancholy Art -nimisessä (2013) teoksessaan hän kirjoittaa, kuinka taidehistoriassa tavoitellaan jotain jo mennyttä, jäännettä tai historian fragmenttia, joka kuitenkin on samalla myös keskuudessamme. Emme voi koskaan unohtaa kuinka yksittäinen taideteos ja historiallinen konstellaatio, johon se kuuluu, ovat kuin tähti kaukaisesta galaksista tai auringonvalo arkiston verhottujen ikkunoiden takana; ne resonoivat omassa ajassamme eikä mennyt olekaan kokonaan poissa. Holly siis palaa jo muun muassa Riitta Nikulan juhlakirjassa Rakkaudesta kaupunkiin – For Love of the City (Taidehistoriallisia tutkimuksia 28; 2004) julkaistussa artikkelissa esittämiinsä ajatuksiin. Kirjan kaunis kansi heijastaa onnistuneesti teemaa: lilan väriset kukat nousevat esiin muuten monokromaattisesta taustasta ja belliniläinen Kristus katsoo ikään kuin ulos maalauksesta, värillisiin kukkiin.

    Vaikka Holly korostaa taidehistorian erityislaatuisuuden nousevan juuri sen suhteesta teosten esineellisyyteen ja materiaaliseen läsnäoloon, uusi esseekokoelma keskittyy nimenomaan taidehistorian tieteellisen kirjoittamiseen. Siihen kirjallisen ilmaisun lajityyppiin, minkä olennaisena tehtävänä on representoida kuvat ja esineet kirjoituksen muotoon. Hänen mukaansa taidehistoria kerronnan lajina saa voimansa juuri tuosta melankolisesta suhteesta menneeseen.

    Myös toinen minua viime aikoina puhutellut taidehistorian tutkimus painottaa kirjoittamista – jopa siinä määrin, että se haluaa palauttaa taidehistorian varsinaisen olemuksen siihen, siirtäen syrjään metodologian. Margaret Iversenin ja Stephen Melvillen kirjan Writing Art History. Disciplinary Departures (2010) nimi on siis ohjelmallisempi kuin äkkiseltään voisi ajatella. Kirjoittamisen teoretisoinnin ja Michael Baxandallin esiinnostamisen ohella myös melankolian tarkastelu yhdistää teoksia, sillä Iversen analysoi Albrecht Dürerin kuuluisan Melencolia I -kaiverruksen (1514) tulkintoja. Voimme nyt siis lukea painettuina niitä ajatuksia, joita hän Aby Warburgista esitti esitelmöidessään Helsingissä syyskuussa 2008.

    Lukiessani Hollyn runollista, ilmaisuvoimaista ja leikittelevääkin tekstiä, en voi välttyä tuntemasta tiettyä melankoliaa kirjoittamisen kieleen sidotuista reunaehdoista: en koskaan voi kirjoittaa hänelle, kuten hän voi minulle, omalla äidinkielelläni. Englanniksi kirjoittaessani jään epävarmaksi keksimäni kielikuvan sopivuudesta omaan tyyliini tai puheenparteeni enkä voi muutenkaan viipyillä vivahteissa. Sama ongelma koskee tietenkin muitakin osaamiani kieliä. Saksa, taidehistorian tieteenalan ”äidinkieli” on mielestäni vahvistunut kuluvalla vuosituhannella. Siihen ovat johtaneet monet syyt: toisesta maailmansodasta on kulunut aikaa; Saksan yhdistymisen jälkeen Berliini on profiloitunut taiteen pääkaupunkina; kiinnostus historiografiaan ja toisaalta taidehistorian omaan teorianmuodostukseen on kasvanut; Saksa on taloudellisesti vahvoilla, joten niin tutkimukselle kuin tutkimusten julkaisemisellekin on rahoitusta. Nyt voinen tunnustaa, että kun professorini Henrik Lilius aikoinaan valitteli taidehistorian opiskelijoiden huonoa tai olematonta saksan kielen taitoa (kuuluin tähän ryhmään), suhtauduin kommenttiin tietyllä postmodernilla ylenkatseella, ja taisin lohkaista jotain, mielestäni älykästä, Sigmund Freudin tuntemuksen tärkeydestä. Lilius oli tietenkin syystä huolissaan. Puolustukseni nojaa ajan hengen (sic) lainalaisuuksiin: kun 1980-luvun alun helsinkiläisellä yläasteella valittiin kolmas vieras kieli, oli jokseenkin selvää, että kulttuurista ja taiteesta kiinnostuneet valitsevat ranskan ja liike-elämään ja Länsi-Saksan talousihmeeseen suuntautuvat puolestaan saksan. Katumusharjoitukseni ovat sittemmin olleet moninaiset ja mainittakoon sekin, että pidän tänä syksynä taidehistorian opiskelijoille Erwin Panofskyn tuotantoon keskittyvää opintopiiriä.

    Tahiti-lehden aivan ensimmäisessä pääkirjoituksessa kaksi vuotta sitten Johanna Vakkari muistutti oman äidinkielen käyttämisen tarpeellisuudesta taidehistoriaa kirjoitettaessa; myös minä teen sen nyt ensimmäisessä pääkirjoituksessani Tahitin tuoreena vastaavana päätoimittajana. Vakkari toi esiin tieteellisen kielen ja käsitteistön kehittymisen välttämättömyyden.  Tähän haluan lisätä tarpeen, miksei jopa kaipuun, kirjoittaa omien ajatusten äänellä – en jätä huomiotta sitä, että monilla meistä on monia äidin- tai isänkieliä, tai kenen tahansa kieliä. Silloin voimme paremmin tutkailla, Michael Ann Hollyn houkuttelemana, miksi kirjoitamme taiteesta ja näyttäytyykö melankolia taidehistorian kirjoittamisen perusvireenä. Tahiti-lehti tarjoaa alustan kirjoittaa suomeksi tai ruotsiksi, ja vaikka näiden kielten käyttämisestä ei palkitakaan akateemisessa kilpailussa, toivon että te kaikki, hyvät kollegani, pidätte Tahitia varteenotettavana julkaisukanavana.

    Michael Ann Hollyn pitkäaikainen melankolian tutkimus ei juonna teoreettisesta kiinnostuksesta vaan henkilökohtaisesta menetyksestä, hänen poikansa varhaisesta kuolemasta. Yksityinen ja ammatillinen nivoutuvat yhteen, tunteet rakentuvat pikkuhiljaa ajatuksiksi ja kirjoitukseksi. Tämän Tahiti-lehden numeron koostamista ovat vaikeuttaneet surun ja melankoliankin tunteet. Taidehistorian yhteisömme on kokenut menetyksen, poissaolo on todellista. Tämä Tahiti-lehden numero omistetaan Petja Hovinheimon muistolle.

     

    Käpylässä 27.9.2013
    Elina Räsänen