Vallan tilat

Väitöskirja-arvio.

Jukka Relas: Valta, tyyli ja tila. Keisarien ja presidenttien residenssi Helsingissä 1837-1940. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 121, Helsinki 2013, 283 s.

Harva rakennus Suomessa on merkityksistä niin latautunut kuin Helsingin Presidentinlinna. Sitä voi pitää maamme ainoana todellisena residenssiulottuvuuden sisältävänä palatsina kansainvälisesti katsoen vaatimattomasta mittakaavastaan huolimatta. Linna muutettiin 1837–1845 näyttävästä porvaritalosta keisarilliseksi palatsiksi.  Itsenäistymisen jälkeen rakennus toimi hetken mm. ulkoministeriönä, kunnes sen tarjoama vallan jatkumo hyödynnettiin Presidentinlinnana. Pysyvän, läsnä olevan ja konkreettisen vallan latauksen se saikin ehkä vasta tasavaltaisessa Suomessa. Rakennuksen eksteriööri ja interiöörit kuuluvat kuitenkin olennaisilta osiltaan keisarilliseen aikaan. Kaksi vallan perinnettä, keisarillinen ja tasavaltainen, kytkeytyvätkin rakennuksessa yhteen. Nyky-Suomessa voi kenties nähdä vallan todellisen keskuksen siirtyneen Valtioneuvoston linnaan, mutta mielikuvissa Linna on edelleen erityisasemassa. Jukka Relaksen väitöstutkimus esittelee Linnan interiöörin kehityksen tärkeimmiltä osiltaan.

Taidetta linnassa

Relas on aiemmin tutkinut Keisarillista taidekokoelmaa.[1] Kyseessä on kiehtova ja varhainen rinnakkaistapaus Taideyhdistyksen kokoelmalle, joka muodostaa nykyisen Ateneumin taidemuseon pohjan. Keisarillinen taidekokoelma oli oloissamme melkeinpä ainoa virallisluonteinen kohdekokoelma 1800-luvulla (on toki mahdollista nähdä Yliopiston taidekokoelman kertymisessä myös samaa vivahdetta). Kerätty taide kytkeytyy leimallisesti Keisarillisen palatsin asianmukaiseen sisustamiseen, johon se kuului elimellisenä osana. Kokoelman varhaisin kerros on neljä Krimin sodan tapahtumiin liittyvää maalausta, joista kolme Wladimir Swertschkoff maalasi alun perin palatsiin (Lappohjan taistelu sekä Anders Donnerin ja Matts Kankkosen muotokuvat). Pietarista palatsiin siirrettiin keisarillisella määräyksellä vuonna 1861 Alexander Beidemanin suurikokoinen Hankoniemen taistelu, joka täydensi Krimin sodan tapahtumien esittelyn. Ferdinand von Wrightin Hanhiperhe ostettiin 1857 pietarilaisnäyttelystä palatsiin sijoitettavaksi, ja siitä eteenpäin kokoelmaa täydennettiin aina vuoteen 1896 asti. Kokoelman päätepisteenä voi nähdä Axel Gallénin pienen mutta räväkän Imatra-maalauksen, joka hankittiin tuona vuonna. Hankintojen takana olivat 1850-luvun lopulta lähtien pitkäaikaisen palatsinhoitajan ominaisuudessa kenraali Johan Mauritz Nordenstam sekä ministerivaltiosihteeri Alexander Armfelt. He ohjasivat kokoelman karttumisprosessia, ilmeisesti välillä turvautuen Taideyhdistyksen intendentti B.O. Schaumaniin. Itse teosvalinnat ovat varsin ilmeisiä – laatutöitä tunnustetuilta kyvyiltä. Erityistä rohkeutta kokoelmasta on turha etsiä, mutta siihen sisältyy kelpo teoksia mm. Werner Holmbergilta, Hjalmar Munsterhjelmiltä, Berndt Lindholmilta ja Albert Edelfeltiltä. Victoria Åbergilta ja Adolf von Beckeriltä ostettiin heidän tuotantoonsa nähden keskeisiä töitä. Poissaolollaan loistaa varhemmista aikalaiskuuluisuuksista oikeastaan vain Robert Wilhelm Ekman.

Maalausten aiheet ovat ajalleen tyypillisiä: maisemia, laajempia näkymiä ja kansakuvauksia. Veistoksia kokoelmaan hankittiin vain kolme, Walter Runebergin (vuodesta 1907 lähtien Atriumissa oleva) Psykhe sefyyrien kantamana Tanssisaliin sekä Johannes Takasen ja Ville Vallgrenin pienemmät veistokset toisen kerroksen tärkeimpiin salonkeihin. Tutkimus Keisarillisesta taidekokoelmasta muodostaa luontevan syvennyksen yhteen sisustamisen osa-alueeseen Presidentinlinnan kaltaisessa erityiskohteessa. Relas on myös väitöskirjassaan käynyt läpi ilmeisesti kaikki jäljitettävissä olevat ripustusratkaisut. Tauluja on siirrelty varsin suruttomasti vuosikymmenten saatossa paikasta toiseen. 1920-luvulta eteenpäin Ateneumin taidemuseon toimesta Linnaan on talletettu teoksia täydentämään sisustuskokonaisuuksia. Näiden kohdalla on jäljitettävissä muuttuvia taiteenarvotuksia: talletustyöt eivät ole museokäytännössä yleensä kuuluneet kokoelmien keskeisiin töihin, ja esim. 1900-luvulla Linnassa pitkään olleiden Edelfeltin Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä ja Axel Gallénin Imatra talvella on sittemmin nähty olevan liian tärkeitä teoksia hautautumaan suljettuihin tiloihin. Samaa voisi sanoa linnassa varsin pitkään ja vielä viime aikoihin asti olleista, hyvin harvinaisista Elias Martinin (tai Carl August Ehrensvärdin) Suomenlinna-näkymistä.  Vuosikymmenten saatossa ripustusta ja talletusteoksia on säännöllisesti vaihdettu ja pysyvämpiä elementtejä on ollut vähän.  Mielenkiintoinen erityistapaus on jo kauan sitten kadonnut Lappeenrannan Keisarillinen residenssi, jonka Jac. Ahrenberg ja Fanny Churberg 1885 sisustivat, ja jonne hankittiin muutama taideteos viittauksena Helsinkiin. Esimerkki onnistuneesta taideteossijoituksesta on Valtiosaliin 1930-luvun puolivälissä siirretty, alun perin Heimolan talon parlamenttisalissa ollut kullattu kipsivalos Walter Runebergin Lex-veistoksesta.

Väitöstutkimuksessaan Relas on käsitellyt perinpohjaisesti linnan interiöörien kehitystä yli sadan vuoden ajalta, palatsimuutostöistä Nikolai I:n suuriruhtinaskunnassa aina Talvisodan aikaan asti. Linnan arkkitehtuurin ja sisustuksen yleispiirteistä on vuonna 1992 julkaistu kirja Linna – The Presidential Palace (Otava), jota Relaksen väitöstyö oleellisesti syventää ja laventaa. Tutkimus sijoittuu hedelmällisesti kansatieteen ja taidehistorian välimaastoon.  Tutkimusajanjakson lopussa edustustiloihin tehtiin viimeiset suuremmat muutokset. Väitösjulkaisu on hyvin ajankohtainen; linna on remontissa, ja tutkimustuloksia varmasti hyödynnetään korjaus- ja entisöintityössä.  Esineistöstä ponnistava interiööritutkimus on harvinaista, ja vastaavia tapauksia ei maassamme ole monta (taidehistorian piirissä lähinnä Christina Bäcksbackan väitöskirja vara-amiraali C.O. Cronstedtin kodista vuodelta 1995.[2] Presidentinlinnan säilyneet inventaarioluettelot ovat luoneet mahdollisuuden työläästi tunnistaa ja rekonstruoida kalustekokonaisuuksia ja niiden sijoittamista. Palatsin kalustosta vanhimman osan muodostavat vuoden 1819 hankinnat kenraalikuvernöörintaloon (myöhempi Vanha Raatihuone, nyttemmin ”Bockin talo”). Varhaisemmat sisustuksenluojat tiedetään ainakin yleisluontoisesti. Palatsinhoitajana toimi residenssimuutosten aikaan vapaaherra O.W. Klinckowström monien muiden toimiensa ohella – hän oli mm. Taideyhdistyksen varhainen varapuheenjohtaja  –  ,  ja hän hankki 1837 ja 1843 keskeisen osan huonekalustoa suoraan Pietarista. Nämä hankinnat hän teki täydentääkseen kenraalikuvernöörin virka-asuntoon 1819 hankittuja huonekaluja. Sittemmin erityisesti ruokasalit saivat täydennystä 1800-luvun jälkipuoliskolla. Kulttuurimme moniottelija Jac. Ahrenberg pääsi vuosisadan vaihteessa muokkaamaan palatsin sisustuksia suunnittelemalla antaumuksellisen historistin paneutumisella kalustekokonaisuuksia, joissa hän viittasi paitsi 1700–1800 -lukujen taitteeseen kustavilais- ja empire-viittein, myös 1700-luvun ancien régimen ajan Ranskaan. Lopulta Ahrenberg tuli viimeistelleeksi 1907 valmistuneilla Valtaistuinsalin ja Mariankadun sisäänkäynnin suunnittelulla Linnan keisarikauden ilmeen. Ahrenberg oli tunnetusti monipuolinen menneisyyteen assosioija, ja kuvaavaa on, että Valtaistuinsali, myöhempi Valtiosali, yhdistää tilallisen muodonantonsa peruselementtejä Pietarin Talvipalatsin Pyhän Yrjön salista (1795, uudistettu 1838-44), ja C. C. Gjörwellin Turun Akatemiatalon juhlasalista (1801), mahdollisesti müncheniläisin vaikuttein ja engeliläisillä elementeillä! Relas huomioi salin kalustuksen katsovan länteen – tuolien ja sohvien muotokieli on kustavilainen. Itsenäisyyden ajan Presidentinlinnassa (tasavallassa linna tuntuu olleen palatsia parempi sana rakennukselle) jatkumo pysyi ennallaan 1930-luvulle, jolloin Mariankadun sisäänkäynnin muutostyöt johdattivat myös osittain modernisoimaan joukon yksityiskohtia muualla edustustiloissa, erityisesti presidentin edustustyöhuoneessa. Näistä oli vastuussa Rakennushallituksen arkkitehti Martti Välikangas.

Relaksen lähestymistapa on esine- ja arkistolähtöinen. Hän ei juuri lähde spekuloimaan. Lähteiden pohjalta näyttääkin siltä, että koko joukko sisustusmuutoksia on tehty varsin sattumanvaraisesti, eivätkä ne ole välttämättä pitäneet sisällään syvempää esteettis-semioottista ajattelua. Ylitulkintojen vaara onkin ilmeinen tällaisessa tapauksessa. Olisin silti mielelläni lukenut enemmän silkkoja oletuksiakin siitä, miten rakennusta ajateltiin ikään kuin ideaalitapauksessa käytettävän. Myös Linnassa suoritettujen  rituaalien luonteen ja rituaalien jatkumoiden tutkimus tulee jäämään toisiin yhteyksiin.

Keisarillisen palatsin perusjaossa rakennuksen toinen kerros on tarkoitettu keisarinnan asumiseen ja edustamiseen. Toisessa kerroksessa kiertää myös virallisimpien edustustilojen sarja Goottilaisesta salista (Pienestä ruokasalista) Tanssisalin kautta (Suureen) Ruokasaliin, ja vuodesta 1907 Valtaistuinsaliin, sekä palatsin kappeliin. Kolmas kerros oli keisarin. Presidentinlinnassa jako muodostui sellaiseksi, että toinen kerros oli kokonaisuudessaan edustustilan luonteinen, ja kolmas kerros jäi presidentin ja hänen perheensä puolivirallisempaan ja yksityisempään käyttöön. Salonkien väriskeema on mahdollista rekonstruoida eri aikakausina. Keisarillisena aikana toisen kerroksen paraatitiloissa Suuri förmaaki on ollut ikään kuin kaksivärinen siinä mielessä, että seinätapetit ja verhot olivat vaaleita ja huonekalujen verhoilu punainen. Tämä näyttää olleen tilanne myös Herttoniemen ja Joensuun kartanoiden pääsalien sisustuksissa. Förmaakista salonkeihin siirryttäessä mennään yleisväritykseltään yhteensävytettyihin tiloihin (tapetit, todennäköisesti verhot, huonekaluverhoilu), jotka keisarinnan makuuhuoneeseen edettäessä ovat alun perin olleet keltaisen, punaisen ja vihreän sävyiset. Toiseen suuntaan mentäessä on vastaan tullut sininen förmaaki ja sen jälkeen vihreä salonki, joka näyttäisi olevan ajatellun palatsin kolmanneksi arvokkaimmaksi makuuhuoneeksi. Keisarin kolmas kerros on ollut yleisväritykseltään vihreä, pelkistetympi ja luonteeltaan ikään kuin sotilaallisempi. Relas osoittaa samaa väritysskeemaa sovelletun myös muissa keisarillisissa palatseissa. Huonekalujen tyylillisenä linjana voidaan nähdä vanhimman kerrostuman edustavan pietarilaisempirea ja siirtymää myöhäisempiren/biedermeierin muotokieleen. Mielenkiintoista on kansainvälisestikin katsoen hyvin varhainen uusrokokookerrostuma, jota käytettiin erityisesti keisarinnan tiloissa. Jac. Ahrenberg muokkasi ja uudisti 1800-luvun lopulla monen keskeisen huonetilan.  Toisen kerroksen keltainen förmaaki muuttui sävytykseltään vihreäksi, ja Ahrenbergin ohjauksessa ja todennäköisesti hänen suunnittelemanaan linna sai toisen keskeisimmän huonekalukerrostumansa vanhemman pietarilaiskerroksen päälle. Punainen kabinetti sai tyylipuhtaan mannermaisen rokokoo-kaluston, uusi vihreä förmaaki ja Suuri förmaaki ”uus-Ludvig-XVI”-kalusteryhmät. Sininen förmaaki sai keisarillisen työhuoneen luonteen, ja kolmannessa kerroksessa sovellettiin eräänlaista uusempireä. Linnan suuret edustussalit (ruokasalit, Tanssisali ja  Valtaistuinsali) ovat pienin muutoksin pysyneet varsin alkuperäisessä asussaan.

Keisarillisen palatsin käyttö alkuperäiseen tarkoitukseensa jäi hyvin vähälle. Relas käy läpi ne muutamat kerrat, kun hallitsijahuoneesta ylipäätään käytiin piipahtamassa ”etäisen keisarin syrjäisessä residenssissä”. Presidentinlinnana rakennus sen sijaan toimi jatkuvasti valtakunnallisena hermopisteenä, ja presidentinpuolisoiden esikuva resonoi laajalle, kuten vaikkapa kangaspuiden käytön kohdalla huomataan. Kyseessä oli valtakunnan ensimmäinen koti, ja sen ratkaisut määrittivät – kirjaimellisesti – sisustusratkaisuiden ja yksityiskohtien salonkikelpoisuutta. Toisaalta tiloihin tuodut huonekalut olivat yksinkertaisempia, ja Riitta Nikula onkin hauskasti ja osuvasti todennut kolmannen kerroksen saaneen näinä aikoina pappilamaista luonnetta [3]. Rakennus säilytti residenssifunktionsa presidentillisen perheen kotina aina Paasikiven aikaan asti, joskin sotavuosina siellä oltiin vähän. Urho Kekkonen keskitti tunnetusti vaikuttamisensa Tamminiemeen, ja Koivistot olivat viimeinen linnassa asunut presidenttiperhe ennen Mäntyniemen valmistumista. Tämänkin valossa Relaksen tutkimuksen aikarajoitus on perusteltu, ja voidaan sanoa, että Linnan sisustaminen tuli keskeisimmiltä osiltaan valmiiksi 1940. Myöhemmistä muutoksista voidaan mainita varsinaiseen edustustilakokonaisuuteen heikommin kytkeytyneiden presidentin yksityistilojen muokkaaminen toimistotarkoituksiin 1980–1990-luvuilla.

Relas osoittaa suurta esinetutkimuksellista ammattitaitoa tyylien yksityiskohtien ja yksittäisten valmistajien tunnistamisessa. Hetkittäin käsitteet, kuten ”varhainen myöhäisempire”, saattavat huvittaa lukijaa, mutta näin pystytään ekonomisesti jäsentämään kalusteiden muotokieli antiikinharrastajille edes jonkinlaiseen jatkumoon. Erityisen ansiokasta on Relaksen kyky asettaa pietarilaiset huonekaluvalmistajat aikansa kontekstiin, sekä imperiumin pääkaupungin palatsien paralleelit Helsinkiin. Vaikka tyyli on Relaksella käsitteenä jo työn otsikossa, on ilmeistä että syvempi tyyliteoreettinen pohdinta ja kyseenalaistaminen on tehtävä hieman toisenlaisen tutkimuksen piirissä. Mitä assosiaatioketjuja voidaan arvailla aikalaisyleisölle syntyneen sisustuksellisista kokonaisuuksista, yksityiskohdista ja rinnastuksista – nähtiinkö 1800-luvun uusrokokoo vain naisellisena, uusgotiikka vain ritariromanttisena? Mikä oli hyväksyttävä historistinen sisustuskokonaisuus, mitkä aikakaudet pidettiin milloinkin mukana edustustilojen kierrossa? Yleisön konstruointi on toki hyvin haastavaa tällaisessa tapauksessa – silkka ”asianmukaisuus”, kalleus silkkeineen, kullansäihkeineen ja kristalleineen on varmasti riittänyt monelle aikalaiselle. Mitä Relaksen kirjan otsikkokäsitteisiin muuten tulee, ”valta” tuntuisi ilmenevän lähinnä mittakaavassa – itse salonkien sisustusratkaisujen perusideassa (sohvaryhmien ympärille rakentuvat salit ja salongit) ei ole suurta olemuseroa ajan yksityiseen edustussisustamiseen. Ainakin jos vertailukohtana ovat hieman aiempaan aikakauteen sijoittuvat, mutta tarkkaan tutkitut C.O. Cronstedtin Herttoniemen ja G.M. Armfeltin Joensuun kartanot. Vilpittömästi toivon tutkimuksen jatkuvan ainakin Kenraalikuvernöörin talon eli nykyisen Valtioneuvoston juhlahuoneiston Smolnan suuntaan. Se on monessa suhteessa verrannollinen Linnaan sisustukseltaan ja funktioiltaan, ja huonekalustoakin on seilannut eri vaiheissa edes takaisin näiden kahden rakennuksen välillä.

Linnan kappeli

Erityistapaus palatsissa oli keisarillisen ajan ortodoksinen, Aleksanteri Nevalaiselle omistettu kappeli. Sen irtaimisto ikonostaaseineen purettiin Kansallismuseon varastoon Itsenäisyyden ajan alussa, ja kahden kerroksen korkuinen tila sai välipohjan (toiseen kerrokseen sen paikalle tuli linnan kirjasto, kolmanteen kerrokseen presidentin yksityisruokasali). Ikonostaasi on ilmeisestikin ensimmäistä kertaa julkisesti esillä Ateneumin taidemuseon Linnan aarteet -näyttelyssä (12.4.–1.9.2013), ja on erinomaisen tervetullutta, että Artefactum-verkkojulkaisun ensimmäinen numero on FM Hanna Kempin kirjoittama artikkeli juuri tästä ikonostaasista.[4] Ikonostaasit ovat mutkikkaita teologisia viestejä. Eri aikojen painotukset ja viestit ovat muokanneet sinänsä hyvin perinnehakuista ja ikiaikaista kirkollista paraatiseinää, uskaltaisiko sanoa kirkkotilan johtolausetta. Aiempaa tutkimusta suomalaisista ikonostaaseista on ollut hyvin rajoitetusti.[5] Kempin artikkeli on sanalla sanoen loistava – hyvin konkreettisesta ja kouraantuntuvasta lähtökohdasta hän laventaa laajaan kulttuuri- ja aatehistorialliseen panoraamaan. Kemppi osoittaa ikonostaasin kytkeytyvän visuaalisella asullaan ja pyhimysvalinnoillaan (Pyhä Nikolai ja Aleksanteri Nevski) keisarillisten matkaikonostaasien laajemman kontekstin edustajaksi. Ikonostaasilla on se erityisluonne, että se näyttäisi liittyvän erityisesti Aleksanteri I:n henkilöön. Hänellä oli 1812 sotaretkellään mukana kenttäikonostaasi, josta tehtiin jo varhain ainakin kolme kopiota (sittemmin Riikassa, Pietarissa/Tsarskoe Selossa, Haagissa ja Taganrogissa). Niiden perusratkaisut ovat hyvin identtiset Helsingin version kanssa, ja Kemppi hyvin uskottavasti päättelee, että kyseessä on täytynyt olla eräänlainen jatko tai kommentti juuri tähän kenttäikonostaasisarjaan. Imperiaalis-patrioottis-uskonnollinen viesti on ollut ainakin samanuskoisille aikalaisille selvä. Myöhempänä aikana erilaisessa uskonnollisessa kulttuuripiirissä ikonostaasi on vaiennut. Itse ikonostaasin alkuperä jää edelleen epäselväksi – se voi olla siirretty toisaalta, joskin tuskin Taavetin linnoituskirkosta niin kuin varhemmassa kirjallisuudessa on oletettu. Ja vaikka kyseessä olisi toisaalta siirretty, ei erikseen tähän tilaan tilattu kokonaisuus, voi siinä silti nähdä eräänlaisen vuoropuhelun veljesten Nikolai I:n ja Aleksanteri I:n hallituskausien ja persoonien välillä. Maalaustekninen tutkimus ja mahdollisesti Venäjältä löytyvät arkistotiedot voisivat valottaa asiaa lisää. Suomessa Kemppi näyttää kääntäneen kaikki mahdolliset kivet. Voi vain toivoa Artefactum-julkaisulle tämän tasoista jatkoa, joskin rima on nyt asetettu korkealle.

Linnan aarteet näyttelyssä

Aihepiirin ajankohtaisuudesta kertoo myös Ateneumin taidemuseossa keväällä ja kesällä 2013 esillä ollut näyttely Linnan aarteet. Näyttely esitteli Linnan taidekokoelmaa ja esineistöä, ja antoi suurelle yleisölle harvinaisen mahdollisuuden päästä omin silmin näkemään asioita, jotka muuten ovat olleet vaikeasti nähtävissä.  Ateneumin näyttely oli ansiokas ja asiallisesti toteutettu.  Paljon hienoa ja hauskaakin oli saatettu esille. Näyttelyvieras jäi kuitenkin miettimään, olisiko interiöörien kokonaisvaltaisuutta, eli huonekaluryhmien, esineiden ja taiteen yhteispeliä, voinut korostaa vielä enemmän. Nyt nimittäin jäi sellainen vaikutelma, että oikeastaan vain presidentin 1930-luvun työhuonekokonaisuus sai jonkinlaista tilahahmoa. Se on sitä paitsi aikakaudelta, joka ei ole Linnalle leimallinen, Atriumia ja Linnan ala-aulaa lukuun ottamatta. Parhaassa tapauksessa esillä olisi ollut edellä mainittujen lisäksi muutama isompi interiööritila, jotka olisivat kasvaneet sohvaryhmistä trymoopeilien, kandelaabereiden, kristallikruunujen ja taideteosten täydentämäksi kokonaisuudeksi. Palatsin edustusfunktiolle oleellinen tarjoilu-ulottuvuus astiastoineen ja aterimineen olisi myös ehkä ollut mahdollista konkretisoida museaalisina kattauksina sen sijaan, että nyt vitriineissä oli vain yksittäisiä esimerkkejä lautasista, terriineistä ja pannuista (Relaksen väitöskirja  ei muuten käsittele astioita ja muita ruokailuvälineitä. Tässä olisi jatkotutkittavaa). Näyttelyn näyttävimmät peilitkin ovat itse asiassa kenraalikuvernöörin virka-asuntoon hankittuja ja tulleet linnaan vasta 1920-luvulla. En suinkaan tarkoita sitä, että Ateneumin saleihin olisi pitänyt väen väkisin yrittää tehdä yksityiskohtaisten huonerekonstruktioiden sarja, mutta tietyt epookin esiin loihtimisen mahdollisuudet olivat jääneet käyttämättä. Suurelle yleisölle olisi kyllä käsittääkseni saatu välitettyä nyt nähtyä säihkettä ja tunnelmaa myös olemalla hieman tarkempi autenttisten kokonaisuuksien suhteen. On toki mahdollista, että tähän on ollut raa’an taloudellisia, budjettikehyksestä johtuvia syitä. Näissä olosuhteissa kuvataide tuli kuitenkin tietyssä mielessä liikaakin esille, kun se sellaisenaan ei mielestäni ole koskaan ollut tärkeintä Linnan erityistapauksessa. Samalla Keisarillisen kokoelman perusrunko joutuu hieman kadoksiin, kun esillä on paljon teoksia, jotka ovat Linnan pitkään historiaan nähden olleet vain hyvin vähän aikaa sinne talletettuina. Sisällöltään latautunut Krimin sota -kokonaisuus oli jouduttu ahtamaan pieneen huonetilaan ehkä merkittävimmän pitkäaikaistalletuksen, Linnassa vuodesta 1920 olleen Severin Falkmanin Kaarle Knuutinpoika Bonde -maalauksen kanssa. Oli kuitenkin hauska nähdä Linnan Atriumista peräisin oleva presidenttien rintakuvasarja samassa tilassa presidenttien puolisoiden muotokuvasarjan kanssa. Museonäyttelyn voi nähdä eräänlaisena visuaalisesti rakentuvana kirjana, tekstinä, jossa yksittäiset esineet ovat kuin sanoja. Ryhminä ne muodostavat lauseita ja näyttelyn suuremmissa tilakokonaisuuksissa kappaleita ja lukuja. Kokonaisuudella on aina jokin sanoma, joka pohjaa tiettyyn teemaan tai oivallukseen. Tässä tapauksessa vaihtoehtoinen teema olisikin voinut rakentua Linnan interiööritilojen ympärille nyt nähdyn maalaustaiteeseen keskittyneen kokonaisuuden sijasta.

Jukka Relaksen väitöstutkimuksen peruslähtökohta on yksiselitteisen selkeä: hän tunnistaa, luetteloi ja rekonstruoi.  Relas on ollut kirjoitusteknisesti hankalassa tilanteessa: miten jäsentää vuosisatainen kehitys tiloissa, jotka helposti menevät sekaisin Linnan hyvin tuntevankin mielessä.  Relas on tehnyt uraauurtavaa työtä, vaikka lopputuloksessa on tiettyä luettelomaisuutta, ja kuten todettua oletuksia ja hypoteeseja olisi kaivannut mielellään enemmänkin. Väitöskirja tulee pitkään puoltamaan paikkansa perusteoksena. Olisikin toivottavaa, että Linnan käynnissä olevien korjaustöiden edetessä jonkinlainen asiantuntijaryhmä kävisi läpi tulevat sisustusratkaisut, jotta ne eivät jäisi vain sisustusarkkitehtien varaan. Relaksen tutkimukseen pohjaten on Linnan sisustus mahdollista virittää sellaiseksi, että se käytännöllisyys- ja esteettisyysnäkökohtien lisäksi pitää sisällään antikvaaris-museaalisen ulottuvuuden. Värivalinnoilla ja huonekalujen ja taideteosten sijoittelulla on mahdollista limittää yhteen linnan historialliset interiöörit 1840-luvun, 1900-luvun taitteen ja Tasavallan ajan asuissa. Tällöin voisikin puhua eri aikakausia ja toimintoja yhdistävästä palimpsestisesta sisustamisesta. Rakennuksen sisätilakokonaisuuden historialliset aikakaudet, kerrostumat ja pyrkimykset olisivat näkyvissä ja läsnä samanaikaisesti, ikään kuin vanhan pergamentin pyyhityt, päällekirjoitetut mutta läpikuultavat aiemmat tekstitasot. Teoretisoimatta tässä asiaa sen enempää, voi todeta, että tällainen kerrostumien vuoropuhelu (enkä nyt tarkoita vain tapettimallifragmentteja) on kovin harvassa kohteessa maassamme edes periaatteessa toteutettavissa, mutta Linnassa näin voisi tehdä. Väittäisin, että näin saataisiin Linnan sisustukseen kantava peruslinjaus vuosikymmeniksi, tapahtuipa presidentti-instituutiolle tulevaisuudessa mitä tahansa.

 

FM Petja Hovinheimo (1975-2013) oli Helsingin yliopiston taidehistorian oppiaineen jatko-opiskelija. Hovinheimo toimi vuodesta 2009 lähtien Suomen kulttuurirahaston Uudenmaan rahaston asiamiehenä, ja hänellä oli monia luottamustoimia eri kulttuurialan seuroissa. Hovinheimo ehti myös olla mukana kokoamassa tärkeitä taidenäyttelyitä, joista erityisen mieleenjäävä oli hänen suunnittelemansa näyttely ”Ihana Italia – Pekka Halonen ja taiteilijatoverit matkoilla” Halosenniemen museossa kesällä 2012. Hovinheimon julkaisuista tärkeimpiin kuuluu Finska Vyer – Suomalaisia näkymiä. 1840-talets Storfurstendömet i bilder –  1840-luvun suuriruhtinaskunta kuvissa. (SLS 2011).

Viitteet:

1. Jukka Relas: Keisarillinen taidekokoelma Suomessa, Otava 2009
2. Viceamiral Carl Olof Cronstedts hem. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 102, 1995
3. Riitta Nikulan artikkeli teoksessa Linna – The Presidential Palace 1992
4. Hanna Kemppi: Keisarillinen ikonostaasi Helsingissä, Artefactum 1, Helsinki, Artefacta, 24.4.2013, verkkojulkaisu osoitteessa: http://www.artefacta.fi/tutkimus/artefactum/1
5. Heikki Hanka Viaporin kirkon ikonostaasista teoksessa Ortodoksinen kirkko ja akateemisen taiteen ihanteet – Viaporin Aleksanteri Nevskin katedraali, Suomen ortodoksinen kirkkomuseo 1994, ja kenttäikonostaaseista lyhyesti Helena Nikkanen teoksessa Ikonit, ihmiset ja sota, Valamon konservointilaitos 2009

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>