Sisustaminen ammattina – valokeilassa sukupuolijärjestelmän, ammattikunnan ja työyhteisön hierarkiat

Susanna Aaltonen 2010. ”Sisustaminen on kuin käsialaa.” Carin Bryggman ja Lasse Ollinkari sisustusarkkitehdin ammatissa 1940– ja 1950–luvulla. Taidehistoriallisia tutkimuksia – Konsthistoriska studier 40.

Sisustaminen on kuin käsialaaSusanna Aaltosen väitöskirja tarkastelee sisustusarkkitehdin profession vakiintumista Suomessa 1940– ja 1950–luvuilla. Taidehistoriallisia tutkimuksia -sarjassa julkaistu väitöskirja jatkaa tutkimustraditiota, jossa moderneja taiteen ammatteja, niiden käytäntöjä ja rakenteita dekonstruoidaan sukupuolen näkökulmasta. Teoreettisena viitekehyksenä on sukupuolentutkimus ja professiotutkimus, ja työ linkittyy vahvimmin muotoilun ja arkkitehtuurin historian tutkimukseen.

1990-luvulla Suomessa kysyttiin, voidaanko ei-akateemisia ja monialaisia muotoiluammatteja ylipäänsä tutkia professioina. Angloamerikkalainen tutkimus on sittemmin omaksunut väljemmän professionaalistumisen näkökulman muotoiluun. Feministinen sisustamisen ja rakennettujen tilojen tutkimus on korostanut käyttäjän ja ei-ammatillisen sisustajan rooleja, ja tämä painotus korostuu myös design history-tutkimustraditiossa. Susanna Aaltosen tutkimus osoittaa, että ammattikunnan näkökulma on edelleen relevantti, varsinkin pienessä maassa, jossa ei ole pitkäikäistä sisustamiskulttuuria, ja jossa ammatillisilla monopoleilla on edelleenkin kansallinen erityisasema.

Aaltonen nojaa sosiologisen professiotutkimuksen teorioihin, joiden mukaan ammatin kollektiivinen perusta on koulutuksessa, omassa ammattijärjestössä ja työelämän toimintamalleissa. Hän seuraa sisustusarkkitehtien koulutuksen eriytymistä 1870-luvulta lähtien. Huonekalukomposition opetus käynnistyi 1909, huonekalupiirustusosasto perustettiin 1915 ja 1910-luvulla valmistunut ensimmäinen sukupolvi työskenteli lähinnä huonekalutuotannon palveluksessa. Toinen sukupolvi, johon Aaltonen fokusoi, vakiinnutti ammattikäytäntöjä ja käynnisti niitä kontrolloivan järjestötoiminnan. Suhde arkkitehtien professioon oli ratkaiseva. Irtiotto emotaiteesta tapahtui, kun koulutetut sisustusarkkitehdit korvasivat arkkitehdit opettajina taideteollisuuskoulutuksessa ja uuden ammattikunnan edustajille taisteltiin oikeus käyttää arkkitehdin titteliä. Tämä kehityskulku oli Aaltosen työhypoteesi, johon tutkimus ei tuo yllätyksiä.

Tärkeä lähtökohta väitöstutkimukselle on Aaltosen havainto sukupuolten määrällisestä tasa-arvosta lähtien opiskelijoista alan ainoassa oppilaitoksessa ja jatkuen vuonna 1948 perustetun ammattijärjestön, Sisustusarkkitehdit SIO ry:n jäsenistöön. Aaltonen kysyy, miksi sisustusarkkitehdin ammatti on Suomessa kiinnostanut ja sallinut yhtälailla miehiä kuin naisia, ja määrittelikö sukupuoli toimintaa ammatissa. Hän viittaa muotoilukoulutuksen sukupuolittaviin käytäntöihin mm. Saksan Bauhaus-koulussa ja Yhdysvalloissa. Vastaukseksi Aaltonen esittää, että tilojen ja huonekalujen suunnittelun yhteenkietoutuminen koulutuksessa ja työssä loi naisille suotuisamman tilanteen Suomessa. Työtä tehtiin piirtämällä eikä puutyöpajassa, kuten Ruotsissa ja Tanskassa, joissa sisustajien ammattikunnat olivat huomattavasti miehisempiä.

Aaltonen on valinnut tapaustutkimuksen kohteiksi kaksi ammattipiireissä tunnettua ja tunnustettua tekijää. Carin Bryggman (1920–1993) ja Lasse Ollinkari (1921–1993) olivat ikätovereita ja Taideteollisen oppilaitoksen (nyk. Aalto-yliopiston Taideteollinen korkeakoulu) kasvatteja. Molemmat aloittivat uransa arkkitehtitoimistoissa ja siirsivät hankkimaansa tietotaitoa omiin toimistoihinsa. Carin Bryggman työskenteli ensin Ruotsissa eri toimistoissa ja sitten isänsä Erik Bryggmanin kanssa Turussa, johon hän perusti myös oman sisustusarkkitehtitoimistonsa vuonna 1949. Lasse Ollinkari perusti oman toimistonsa Helsinkiin vuonna 1954 työskenneltyään sitä ennen Aarne Ervin toimistossa.

Villa Ervin kaapisto

Lasse Ollinkarin piirtämä radiokaapisto Villa Erviin vuodelta 1950. Aarne Ervin arkisto. Kuva Suomen rakennustaiteen museo.

Carin Bryggman oli Suomessa ensimmäinen nainen, joka perusti sisustusarkkitehtitoimiston, Lasse Ollinkari taas ensimmäinen arkkitehtitoimistoon kiinnitetty sisustusarkkitehti. Bryggman toteutti suunnittelijan ammattia yksityiskodeista julkisiin tiloihin ja Ollinkarin kohteita olivat muun muassa pankkien konttorit ja suuret sairaalat. Arvostus omaa työtä kohtaan näkyy Designmuseoon ja Turun maakuntamuseoon lahjoitetuissa, kattavissa henkilöarkistoissa, joita Aaltonen on ensimmäisenä tutkinut järjestelmällisesti. Piirustukset ovat työn tärkein lähde, ja Aaltonen käyttää niitä monipuolisesti. Lisäksi hän on kartoittanut työyhteisöjen toimintaa ja täsmentänyt kuvia kohdehenkilöistä lähipiiriä haastattelemalla.

Susanna Aaltonen osoittaa väitöskirjassaan, että sotien jälkeisen ajan suuret rakennushankkeet, yleinen vaurastuminen ja muutokset tuotantoelämässä tekivät arkkitehtien ja sisustusarkkitehtien symbioottisesta rinnakkaiselosta mahdollisen: työtä oli riittävästi uusillekin tekijöille. Etabloituva ammatti on uusi tulokulma ns. taideteollisuuden kultakauteen, jota on tähän asti tulkittu toisaalta herooisten yksilötoimijoiden ja toisaalta kansallisen diskurssin tuotteena. Jälleenrakentamisajan modernismi, joka on tutkimuksen taidehistoriallinen kehikko, nähdään arkkitehtuurin tutkimuksessa yleensä kokonaisvaltaisemmin, yhteiskunnallisena ilmiönä.

Tutkimus kyseenalaistaa objektikeskeisen kuvan muotoilusta, joka sisustusalalla on merkinnyt huonekalusuunnittelun korostamista. Aaltosen valitsemat päähenkilöt eivät ole muotoiluhistorian ”mestareita”, kuten esimerkiksi tuoleistaan tunnettu Ilmari Tapiovaara. Vaikka molempien tuotantoon kuului tiloihin suunniteltuja kalusteita, Bryggman ja Ollinkari profiloituivat nimenomaan sisustusten tekijöinä. He olivat omana aikanaan arvostettuja sisustajia, ja Aaltosen laatimat työluettelot osoittavat kiistattomasti heidän menestyksensä.

Carin Bryggman ja Uolevi Nuotio

Uolevi Nuotio ja Carin Bryggman-Nuotio toimistossaan Turussa 1950-luvun alussa. Carin Bryggmanin valokuva-arkisto 881:358. Kuva Hede/Turun Museokeskus.

Väitöskirja nostaa keskusteluun sisustusarkkitehtien eri työtehtävien hierarkiat ja niiden merkityksen sekä yksilön uran että kollektiivisen profession kehitykselle. Työkenttä oli laaja, liikuttiin suurista korporatiivisista hankkeista yksityiskoteihin. Ammattijärjestön 1950-luvulla käyttöönottama tariffijärjestelmä kertoo eri töiden arvostuksesta. Esimerkiksi ero yksityisten ja julkisten tilojen suunnittelun välillä ei olekaan niin selvä. Tutkimus painottaa sosiaalisten verkostojen merkitystä menestykselle. Yksityiskotien sisustukset ja sisustusarkkitehtien omat kodit toimistoineen olivat tehtävinä erityisasemassa, koska ne toimivat käyntikortteina julkisuudelle ja asiakkaille.

Kysymys sisustusarkkitehdin tuotannosta on kiinnostava suhteessa taidehistorian konventioihin. Mikä on suunnitelman ja lopputuloksen suhde ja miten ”teoksia” tutkitaan, kun tilat ovat muuttuneet tai hävinneet kokonaan? Aaltonen osoittaa, että on merkityksellistä erottaa sisustuksen tulkinta kuvana ja prosessina. Sisustukset ovat kerroksellisia, ja sisustajan työ on usein muuta kuin uuden kokonaisuuden luomista. Jatkuvuus onkin tärkeä työn piirre, myös Bryggman ja Ollinkari muokkasivat joitakin kohteitaan useaan otteeseen vuosikymmenten kuluessa.

Carin Bryggman ja Lasse Ollinkari halusivat työskennellä itsenäisesti omien toimistojensa johdossa. Tarkasteltavana on yhteisöllisen työskentelyn malli, jossa suunnitelmat syntyvät ryhmätyönä lopullisesta sisustuksesta puhumattakaan. Yksilön tekijyyden osoittaminen on näissä yhteyksissä ongelmallista ja myös kyseenalaista. Toimistot sijaitsivat kodin yhteydessä. Puolisot ja perheet olivat työssä mukana, tukijoina ja mahdollistajina tai mukana toimiston työssä kuten keraamikko Irma Ollinkari, joka avusti suunnittelutyössä, oli mukana toimiston hallinnossa ja huolehti henkilökunnan aterioista.

Aaltonen tulkitsee ammatissa toimimisen valtarakenteita ja sukupuolijärjestelmää marginaalin käsitteen avulla. Maineikas isä sekä työkumppanuus puolison, sisustusarkkitehti Uolevi Nuotion kanssa ovat määrittäneet julkisuudessa Carin Bryggmanin taiteilijakuvaa, mutta tämä tutkimus nostaa esille omaehtoisen toimijan, joka piti hallussaan sisustamisen monopolia Turussa. Kotien tutkimuksen paradigmana on ollut sisustamisen feminisoituminen, ja tähän nojaten kodinsisustaja-Lasse Ollinkarin voi nähdä anomaliana. Tämä onkin kiinnostava näkökulma taloudellisen vallan rakennushankkeissa toimineeseen mieheen, joka toimi myös oman ammattijärjestönsä johtoasemassa. On merkityksellistä, että Aaltonen tuo keskushenkilöidensä rinnalle runsaan joukon sekundäärisiä toimijoita. Sisustajien ammattityö avautuu tätä kautta kiinnostavan moninaisena, ja puhdasoppinen professioajattelu näyttäytyy keinotekoisena rakenteena, jota se onkin.

Tutkimuksen jännite syntyy kollektiivisen ja yleispätevän rinnastamisesta yksilötarinoihin. Aaltosella on konstailematon tapa kirjoittaa, ja tutkimusprosessi avautuu hienosti lukijalle. Väitöskirjan empiria on vahvaa etenkin kohdehenkilöiden tutkimuksessa. Koulutuksen kehitystä taustoitetaan myös vankasti, vaikka sen rooli on taustoittava. Valtavaan työmäärään nähden liitteisiin kootut luettelot alalle valmistuneista sekä valikoiduista opettajista jäävät sivuosaan, ja niiden julkaiseminen tässä yhteydessä tuntuu irralliselta.

Väitöskirja hyödyntää ansiokkaasti kansainvälistä tutkimuskirjallisuutta. Rohkeammat irtiotot aikaisemmasta tutkimuksesta olisivat olleet paikallaan, koska tutkimus on pelinavaus kentällään Suomessa. Esillä on paljon kysymyksiä, joista monet jäävät odottamaan uutta tutkimusta. Avoimeksi jää esimerkiksi se, miten hyvin tai millä tavoin Carin Bryggman ja Lasse Ollinkari edustavat sisustusarkkitehtien ammattikuntaa.

Kirjan kuvitus korostaa hyvällä tavalla piirustusten merkitystä sisustusarkkitehtuurin tutkimuksessa. Julkaisussa on parisataa valokuvaa ja piirustusta, valtaosa aikaisemmin julkaisemattomia. Otsikkoon nostettu ajatus suunnittelijan yksilöllisestä käsialasta on hieman hämmentävä suhteessa sisältöön, jossa analysoidaan rakenteita, yhteisöllisiä toimintatapoja ja toimijaverkkoja. Luen otsikon kuitenkin väitteenä siitä, että yksilön panos on tutkijan erotettavissa. Sisustamisen historian tutkijan tehtävä on valmiin kokonaisuuden kyseenalaistaminen, erilaisten tekijöiden ja prosessien esille kaivaminen.

FT Leena Svinhufvud on muotoilun historian tutkija ja Designmuseon museolehtori.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>