Esikaupunki moniäänisenä kulttuuriperintönä – Oulun Hietasaari

Lektio.

Tutkimukseni lähtökohtana oli Hietasaaren arkisen ympäristön aiheuttama hämmennys. Kaupungin laidalla avautui arvoituksellinen maisema, johon kuului rakennuksia ilman asukkaita, tontteja ilman rakennuksia ja paikkoja, joissa elämä tuntui pysähtyneen kauan aikaa sitten tuntemattomasta syystä. Päädyin kysymään, millainen oli se suunnitteluprosessi, joka tuottaa tällaisen ympäristön? Hämmennys herätti uteliaisuuden ja halun ymmärtää. Mikä oli tämän paikan kertomus, jota minä en tuntenut, vaikka olin saman kaupungin asukas. Kävi ilmi, että myös oman kotikaupungin menneisyys on vieras maa. Tutut paikat näyttäytyvät uudessa valossa, kun tutustuu niiden kätkettyyn historiaan.

Hietasaari sellaisena, kuin se oli aloittaessani tutkimukseni 2000-luvun puolessavälissä, oli jo muuttunut siitä, millaisena muistan sen ensimmäisiltä retkiltäni kymmenisen vuotta aiemmin. Tuo suuri ja matala saari – noin kaksi kilometriä pitkä ja kilometrin levyinen – oli toki entisellä paikallaan jokisuistossa kaupungin keskustan ja avomeren välissä. Samalla se oli ikään kuin siirtynyt lähemmäksi kaupunkia. Hietasaareen pääsi nyt kaupungin keskustasta pyörällä uusia 1990-luvun puolivälissä valmistuneita kevyenliikenteen siltoja pitkin kymmenessä minuutissa. Tuo kaupungin keskeinen virkistysalue oli kokenut muitakin muutoksia. Villiintyneiden puutarhojen keskellä seisoneet autiot huvilat ja mökit, jotka pitkään antoivat saarelle sen omalaatuisen tunnelman, oli suureksi osaksi purettu pois tai kunnostettu. Uudet 2000-luvun alussa rakennetut valaistut polut kiertelivät saaren rantoja. Ne avasivat aiemmin sulkeutuneelta ja unohdetulta vaikuttaneen alueen kaupunkilaisille uudella tavalla. Saaren merenpuoleisella rannalla sijaitsevaa Nallikarin uimarantaa ja leirintäaluetta kunnostettiin kansainväliset vaatimukset täyttäväksi matkailukohteeksi. Muutoksista huolimatta saaren maisemaa hallitsi edelleen tiuha lehtipuuvaltainen metsä, joka peitti näkymät niin merelle kuin rakennuksiin.

Kaupunkilaiset ovat tunteneet Hietasaaren vuosisadan vaihteen kesähuvila-alueena, joka liittyi kaupungin vanhojen kauppiassukujen historiaan. Nyt monet alueen rakennuksista olivat kansalaisjärjestöjen hallussa. Aloittaessani tutkimukseni haastattelemalla saaren asukkaita mikään ei valmistanut minua kuulemaani. Asukkaiden mukaan vain kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin, 1960-luvulla, Hietasaari oli ollut elävä satojen asukkaiden kaupunginosa kauppoineen ja kouluineen. Sain kuulla, että kaikki Hietasaaren asukkaat eivät suinkaan olleet kesäasukkaita tai parempaa väkeä. Asukkaiden kertomuksissa piirtyi esiin saaren historia monimuotoisena esikaupunkina ja työväenasuinalueena. Mitä oli tapahtunut? Mikä oli johtanut kokonaisen kaupunginosan katoamiseen?

Etsiessäni selitystä tähän katkokseen sain perehtyä modernin kaupunkisuunnittelun ja kaupunkien maapolitiikan historiaan. Esiin piirtyi kuva kansainvälisten kaupunkisuunnittelumuotien soveltamisesta Oulun pikkukaupunkimaiseen ympäristöön. Hietasaaren kohtalon ratkaisi vuoden 1969 virkistysalueasemakaava, jonka seurauksena kaupunki lunasti vuokratontit takaisin, ja alueen asukkaat siirtyivät muualle. Hietasaaren asukkaiden kokeman epävarmuuden juuret olivat kuitenkin 1960-lukua syvemmällä. Sodan jälkeisen jälleenrakennusajan historiaan Oulussa kuului kaupungin johdon toteutumaton suunnitelma Hietasaaren muuttamisesta teollisuusalueeksi.

Hietasaaren sosiaalisesti kerrostuneen yhteisön ja sen omintakeisen rakennusperinnön synty on kuitenkin näitä suunnitelmia varhaisempi ilmiö. Ensimmäisen kaupunkisuunnittelua koskeneen kiistan ja keskustelun kohteeksi Hietasaari joutui jo 1910-luvulla, kun lääninarkkitehti Harald Andersin piirsi saarelle moderneista eurooppalaisista kaupunkisuunnitteluihanteista inspiroituneen puutarhaesikaupungin. Suunnitelmaan kuuluivat myös Kansankenttä ja -puisto, jotka oli suunnattu erityisesti kaupungin työväestön virkistyspaikaksi. Hietasaaren historia kaupunkilaisten kesäjuhlien ja vapaa-ajanvieton näyttämönä ulottuu kuitenkin aina 1800-luvun viimeisiin vuosikymmeniin. Tuolloin erilaiset kansalaisjärjestöt ottivat saaren rantaniityn omakseen ja alkoivat viettää siellä juhliaan.

Saaren kesäasutuksen ja ympärivuotisen esikaupunkiasumisen alku puolestaan sijoittuu 1860-luvun lopulle. Silloin ensimmäiset asukkaat muuttivat kaupungin vuokralle tarjoamille tonteille ja alkoivat viljellä maata ja rakentaa asumuksiaan. Asukkaiden perässä kaupungin reuna-alueelle seurasi kaupungin järjestys: kunnallistekniikka, palvelut ja kaupunkisuunnittelu. Esikaupunki syrjäytti hitaasti tieltään saaren aiemman käytön kaupunkilaisten hevoslaitumena. Vielä kauempana menneisyydessä erottuu aaltojen huuhtoma saari, joka on vasta noussut merestä kaupungin näköpiiriin.

Historiaa kirjoitetaan kenties juuri siksi, että muistaisimme saman. Tutustuessani Hietasaaren menneisyyteen ensin sen asukkaiden kertomana ja sitten arkistolähteiden kautta, ymmärsin tehtäväkseni tulkita kaupungin historian ja erityisesti sen reuna-alueiden unohdettuja vaiheita ja tehdä niitä ymmärrettäväksi kaikille kaupunkilaisille, mutta erityisesti omalle sukupolvelleni, jolle tämä osa kaupungin historiaa on usein jäänyt vieraaksi. Ymmärsin, että jokaisen sukupolven on kerrottava kaupungin kertomus aina uudelleen – omasta näkökulmastaan. Muuten katkeaa se traditio, jonka itse hahmotan kaupungin kulttuuriperintönä. Tässä kulttuuriperinnössä on kysymys jokapäiväisestä arkiympäristöstä ja sille annetuista jaetuista merkityksistä. Nämä merkitykset sisältävät kaupungin rakennetun ympäristön muutosten taustalla vaikuttavien syy- ja seuraussuhteiden ymmärtämisen, mutta myös eettisen velvoitteen yleisen ja yksityisen edun punnitsemiseen. Kulttuuriperintö tässä laajassa mielessä vaatii rakennetun ympäristön historiallisten kerrostumien tajuamista – ja sen myötä kullekin kaupungin osalle ominaisen estetiikan oivaltamista. Kysymys on myös ihmisen oman paikan ja aseman hahmottamisesta osana historian jatkumoa. Tässä mielessä tutkimukseni on sitoutunut voimakkaasti omaan aikaamme ja yhteen erityiseen paikkaan – Ouluun ja Hietasaareen.

Mutta voiko tutkimuksella Oulun Hietasaaresta olla yleisempää merkitystä? Esitellessäni tutkimustani kotimaassa olen ajoittain saanut kuulla kriittisiä huomioita siitä, että tutkimusaiheeni – yksi suomalainen esikaupunki – on arkipäiväinen ja tutkimustulokseni joiltain osin itsestäänselvyyksiä. Tässä asiassa uskon ajan kulumisen kuitenkin toimivan edukseni. Itse kuulun jo siihen sukupolveen, jolle suomalaisten pikkukaupunkien suuri muutos puutalokaupungeista moderneiksi kivikaupungeiksi kuuluu menneisyyteen, josta omakohtaiset kokemukset ovat vain lapsuusmuistoja. Itseäni nuoremmille kaupunkilaisille kysymys on jo tuntemattomasta ja siinä mielessä jälleen uudesta asiasta. Mitä taas tulee tutkimusaiheeni arkipäiväisyyteen ja pienuuteen – olen siitä suorastaan ylpeä. Jos tutkimuksellani onnistun vastaamaan ihmisten omaa jokapäiväistä lähiympäristöä koskeviin kysymyksiin, tunnen saavuttaneeni sen, mitä olen tavoitellut. Jos onnistun liittämään paikallisen rakennusperinnön syntymisen, säilymisen ja tuhoutumisen prosessit osaksi laajempaa yhteiskunnallista ja kaupunkisuunnittelun historian kontekstia mielekkäällä tavalla – olen tyytyväinen.

Esitellessäni tutkimustani kansainväliselle yleisölle olen huomannut, että erityisyydestään huolimatta kertomuksella Hietasaaresta on kyky herättää tunnistamisen kokemuksia maantieteellisesti kaukaistenkin paikkojen asukkaissa. Yhteiskunnan muutoksen, kaupunkien kasvun – modernisaation – ja sen mukanaan tuomien saavutusten ja menetysten kokemus samoin kuin muutoksen rakennettuun ympäristöön jättämät jäljet alkavat olla globaaleja ilmiöitä. Yhdeksi tehtäväkseni tutkijana olen kokenut toimia välittäjänä tai tulkkina modernisaation ja modernismin suuren kertomuksen ja – voisiko sanoa – sen kokeneiden ja sen kohteeksi joutuneiden ihmisten välillä. Modernisaatiolla siinä mielessä kun se ymmärretään edistyksenä, kehityksenä ja valistuksena on myös varjopuolensa. Pyrkiessään mitattavaan hyvinvointiin, jonka kriteerit ovat kaikille samat, se on jättänyt huomiotta tai suorastaan jalkoihinsa monia ympäristöjä ja ihmisiä, joita luonnehtii niiden erityisyys.

Yhteiskunnan modernisaation rinnalla moderni kaupunkisuunnittelu on ollut erityisesti Suomessa yksi kaupunkien rakennettua ympäristöä vahvasti muokannut voima. Vaikka arkkitehtuurin modernismin ihanteet ja estetiikka ovat vallitsevia suuressa osassa arkiympäristöämme, joukossamme on paljon ihmisiä, jotka eivät katso kaupunkia yksin modernismin silmälasien lävitse. Heidän asenteensa tulkitsen jossain määrin romanttiseksi. Romanttisella tarkoitan väljästi juuri viehtymystä erityiseen – historialliseen, kulttuuriseen, paikalliseen – modernismin edustaman yleisen – universaalin – näkemyksen vastapainona. Ottaessani jaon modernistiseen ja romanttiseen analyysini välineeksi en kuitenkaan halua korostaa niiden vastakohtaisuutta liikaa. Nähdäkseni 1900-luvulla romanttisuus on modernistisen ajattelutavan vahva pohjavirta, joka nousee esiin joskus yllättävissäkin yhteyksissä. Siitä eivät olleet täysin vapaita arkkitehditkaan. Luonnostellessaan Hietasaaren asemakaavaa vuonna 1967 Oulun yliopiston nuori arkkitehtiopiskelija sittemmin Oulun asemakaavapäällikkö Heikki Kantola suunnitteli saarelle valtavan kaupunkirakenteen Le Corbusierin hengessä. Suunnitelmassa liikenne tapahtui maanpinnan yläpuolelle nostetuilla tasoilla, joille noustiin liukuportaita pitkin. Esikuvaansa noudattaen hän kuitenkin lisäsi huomautuksen, että tasojen väliin jäisi luonnontilaista maastoa, joka oli tarkoitettu ”spontaanille jalankululle”. Herää siis kysymys, oliko yksi tämän valtavan struktuurin tarkoituksista mahdollistaa sen katveessa tapahtuva paluu luontoon.

Romanttisuuden voi nähdä eräänlaisena maanalaisena virtana, joka ruokkii modernien ihmisten ajattelua ja mielikuvitusta. Teksteissä tuo ajoittain hiuksenhieno ero modernin ja romanttisen argumentaation välillä on vielä tehtävissä, mutta yksilöiden kohdalla moderni ja romanttinen sulautuvat erottamattomasti yhteen persoonallisuuden monisäikeisissä kudelmissa. Modernistisesta näkökulmasta romanttinen ajattelu on edustanut menneisyyden painolastia ja tuhoisaa epärationaalisuutta. Yksilöt ovat kuitenkin olleet vapaita ilmaisemaan itseään niin romanttisen kuin modernin diskurssin kautta. Tässä on ollut kyse älyllisestä selviytymisestä niissä vaikeissa olosuhteissa, jotka 1900-luku on asukkailleen tarjonnut.

Tämän romanttisen asenteen olen tunnistavinani myös rakennussuojelun aatteen taustalla siinä mielessä kun sitä ohjaa viehtymys paikalliseen, erityiseen rakennettuun ympäristöön ja paikan historiallisesti kerrostuneeseen henkeen. Voi perustellusti väittää, että modernistinen kaupunkisuunnittelu synnytti omalla ehdottomuudellaan rakennussuojelun aatteena. Ei ollut mahdotonta, etteivätkö nämä kaksi voimaa yhdistyneet myös samassa henkilössä kuten oli O-I. Meumannin laita. Tämä suomalaisen modernin asemakaavoituksen isähahmo kunnostautui myös Viipurin kaupungin keskiaikaisten rakennusten suojelijana.

Se, mikä ymmärretään säilyttämisen ja suojelemisen arvoiseksi rakennusperinnöksi, on kuitenkin jatkuvassa muutoksessa. Osin suunnittelemattomasti syntyneet esikaupungit ovat nousseet rakennussuojelun kohteiksi suhteellisen myöhään, vasta 1900-luvun loppupuolella. Silloinkin on mielellään kiinnitetty huomio keskiluokkaiseen huvilarakentamiseen kaupungin vähäväkisten asukkaiden vaatimattomien asumusten jäädessä sivuun. Kun tutkija lähestyy esikaupunkia ja sen menneisyyttä, hänen on valikoitava sen kulttuuriperinnöstä se, mikä tuntuu säilyttämisen arvoiselta. Millainen on se suhde menneisyyteen ja historiaan, joka ohjaa tehtyjä valintoja? Tämä tutkimus on ollut pitkä matka ja siihen kuului myös harhapolkuja. Lopussa keskeisiksi käsitteiksi nousivat ne, jotka päätyivät myös otsikkoon: esikaupunki, historiallisena aikaan ja paikkaan sidottuna ilmiönä, kulttuuriperintö, laajasti ymmärrettynä aineellisena ja aineettomana kulttuurina ja moniäänisyys kaiken läpäisevänä analyyttisenä näkökulmana.

Lähestyin tutkimuskohdettani Oulun Hietasaaren kaupunginosaa suunnittelun ja asumisen kokonaisuutena. Tutkimuksen juoneksi muodostui yhdistää pitkä historiallinen 1860-luvulta 1990-luvulle ulottuva perspektiivi, joka yhdistyi osin mikrohistoriallisen tarkkaan tekstianalyysiin. Seurauksena oli uusi näkökulma esikaupunkiin. Esikaupunkia ei enää tarkasteltu vain suunniteltuna tai suunnittelemattomana alueena, vaan asukkaidensa ja käyttäjiensä yhdessä tuottamana teoksena. Tästä näkökulmasta esikaupunkia elävänä kulttuuriympäristönä ei voi olla olemassa ilman asukkaita, jotka ovat sen rakentaneet ja pitävät sitä yllä.

Esikaupungin asukkaat ovat olleet historiallisesti kiistelty ryhmä. Näkökulmasta riippuen asukkaat ovat voineet näyttäytyä keskiluokkaisina yhteiskunnan tukipylväinä tai kaupungin ja yhteiskunnan rajojen ulkopuolella elävinä syrjäytyneinä ihmisinä. Tutkimus osoittaa, että siirtymät näiden ääripäiden välillä ovat joskus olleet yllättävän jyrkkiä. Yksi vahvistettu asemakaava on voinut riittää siirtämään ihmisen yhdestä asemasta toiseen. Tästä kaikesta on suoria seurauksia myös rakennussuojelulle, joka tästä näkökulmasta näyttäytyy enemmän ihmisten ja heidän rakennetun ympäristönsä välisen suhteen hoitamisena kuin rakennusten suojelemisena ihmisiltä ja elämän tuomilta muutoksilta.

Hietasaaren valinta vuonna 2009 valtakunnallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen luetteloon kertoo alueen rakennusperinnön arvonnoususta, mutta vasta aika näyttää, voiko se taata alueen omaleimaisen kulttuuriperinnön säilymisen. Alueen suunnittelu on jälleen käynnistynyt ja tuloksia odotetaan jännittyneinä.


Ulla Pohjamo toimi väitöskirjaa tehdessään tutkijana Jyväskylän yliopiston

Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella ja taidehistorian valtakunnallisessa tohtoriohjelmassa vuosina 2007-2011. Nykyään hän työskentelee rakennustutkijana Keski-Suomen museossa Jyväskylässä. Museon rakennusperintöyksikkö koordinoi parhaillaan koko Keski-Suomen maakunnan käsittävää modernin rakennusperinnön inventointihanketta.

Pohjamo väitteli Jyväskylän yliopistossa 18.2.2012.

Ulla Pohjamo: Esikaupunki moniäänisenä kulttuuriperintönä – Oulun Hietasaari. Taidehistoriallisia tutkimuksia 43, Taidehistorian seura ry, 2012.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>