Hahmon matka: Katsauksia Pictoplasma 2014 -kulttuurifestivaaleilta

Pictoplasma on hahmosuunnitteluun erikoistunut organisaatio ja sen ympärille kehittynyt kansainvälinen verkosto. Projektin kulmakivi, hahmo, edustaa matalataiteen kentällä nousussa ollutta taiteen uutta figuraatiota: hahmot ovat mielikuvituksellisia, usein antropomorfisoituja olentoja ja elinmuotoja, jotka on omaksuttu nousevaan nykytaiteeseen populaarikulttuurista ja kaupallisesta brändi- ja markkinointitoiminnasta. Hahmofiguraatiossa, maskoteissa ja piirroshahmoissa, on kyse samaistuttavuudesta ja kielen ylittävästä kommunikaatiosta – ja Pictoplasman osalta näiden samaistuttavien hahmojen juurruttamisesta taiteeseen ja niiden potentiaalin tarkastelusta ja kehittämisestä taiteellisessa representaatiossa. Pictoplasma toimiikin taiteiden rajat ylittävänä kollektiivina kaikille hahmojen tekijöille lelusuunnittelusta pop surrealismiin. Noin viisitoista vuotta sitten alkunsa saanut organisaatio on vuosien varrella kasvanut ja kehittynyt tietynlaiseksi hahmon asiantuntijaksi. Se paitsi pyörittää omaa julkaisutoimintaansa ja järjestää erinäisiä tapahtumia, tarjoaa myös konsultaatiota ja koulutusta, avaa yhteistyön väyliä, tuottaa omaa materiaaliaan muun muassa animaation ja performanssitaiteen saralla ja kuratoi näyttelyitä ja installaatioita ympäri maailman.[1] Toukokuun taitteessa (30.4.–4.5.2014) Pictoplasma-kulttuurifestivaali kokoaa saman hahmorakkauden jakavat taiteen tekijät ja ystävät vuotuiseen konferenssiin, joka järjestetään Berliinissä jo kymmenettä kertaa peräkkäin. Populaaria nuorta nykytaidetta edustavan lowbrow:n myötä ilmiöstä kiinnostuneena pakkaanitsekin laukkuni ja lähden uteliaalle ensimatkalle Pictoplasman maailmaan.

Pictoplasma ’14

Tapahtumana Pictoplasma polveilee osa-alueelta toiseen kuten toimintakuvauksensa. Vuotuistapahtuma rakentuu konferenssi- ja festivaaliosioista ja levittäytyy pitkin Berliiniä taiteilijaluentojen, gallerianäyttelyiden, lyhytanimaationäytösten ja muun oheisaktiviteetin muodossa. Ensikertalaisena tapahtumaa on itse hankala asettaa jatkumoon ja mittasuhteisiin, mutta kaikesta päätellen Pictoplasma on palannut kymmenvuotisjuhliinsa kookkaampana ja monimuotoisempana kuin koskaan. Pictoplasma Academy:ksi nimetyn kesäkoulun ensimmäisen valmistuvan luokan lopputyönäyttelylle on varattu oma galleriatilansa, ja festivaalin huipentuma nähdään suuressa yhteisnäyttelyssä, Pictoplasma Portrait Gallery:ssa, jonne on pyydetty taideteos kultakin sadaltaneljältäkymmeneltä tapahtumassa sen kymmenvuotisen historian aikana luennoineelta taiteilijalta. Tänäkin vuonna silmän juhlaa tasapainottaa monipuolinen luentojen kavalkadi. Tällä kertaa konferenssiin luennoimaan on kutsuttu kahdeksantoista kansainvälistä taiteilijaa muun muassa urbaanin taiteen, animaation ja lowbrow:n saralta – Pictoplasmalle ominaiseen tapaan vailla rajanvetoja ja hierarkiaa. Taiteilijakattaus on toki Eurooppa-painotteinen ja anglosentrinen, mutta parhaimmillaan lavalla tarvitaan myös tulkkia: taiteilijoita on Euroopan ja Yhdysvaltojen ulkopuolelta myös Etelä-Amerikasta (Kolumbia, Argentiina) sekä Aasiasta (Hongkong, Japani). Osa kutsuvieraista on myös allekirjoittaneelle tuttuja, internet-ajan virtuaalisuosiota nauttivia nimiä ja tekijöitä blogista toiseen kiertäneiden kuvien takaa.

Kuvat 1 ja 2. Kymmenvuotias Pictoplasma -kulttuurifestivaali juhlisti syntymäpäiviään ylt’ympäri Berliiniä 30.4.–4.5.2014. Vasemmalla yksi galleriakävelyn näyttelytiloja merkinneistä viireistä, oikealla detalji Character selfie -projektin kontribuutioilla täytetystä seinäkollaasista, Wall of Crazy:sta. Kuvat: Heidi Kosonen.

 

Taidetta Pictoplasmassa on näytteillä lukuisassa sijainnissa ja useassa eri muodossa. Temaattisesti jäsennellyt lyhytanimaationäytökset tarjoavat katsauksen ”elävän hahmon” nykyhetkeen neljässä puolitoistatuntisessa näytöksessä tapahtuman päänäyttämöllä, Kino Babylonissa. Urban Spreen värikkäässä galleriatilassa voi tutustua uunituoreen akatemian lopputyönäyttelyyn ja katutaiteilija Nychoksen tilaustyönä spreijaamaan seinämaalaukseen. Pictoplasman vuoden teemana toimii ”Character Portraits in the Postdigital Age”, siis hahmomuotokuvien paljous postdigitaalisessa ajassa. Teemaa luotaakin eritoten Kaufhaus Jandorfin valtaava suuri juhlanäyttely. Näyttelyn oheen on tehty tilaa myös vuoden 2013 uusiosanaa selfie:tä luotaavalle seinäkollaasille, joka kokoaa yhteen avoimessa haussa taiteilijoilta vuoden mittaan kerätyt visuaaliset tulkinnat omakuvauksen motiiveista, metodeista ja merkityksistä. Taiteilijoiden yksityisnäyttelyitä on puolestaan ripoteltu pitkin kaupunkia toista kymmentä. Sen lisäksi, että tämä Character Walk:ina tunnettu pienten gallerianäyttelyiden konstellaatio saa kävijän seikkailemaan pitkin Berliiniä kartta kädessään, sisältyy Pictoplasmaan muitakin aarteenmetsästyksen elementtejä. Sarjakuvataiteilija Lizz Lunney rohkaisee kävijää metsästämään karanneita lemmikkejään – neljää ”galleriakävelyn” varrelle piilottamaansa pehmoeläintä. Etsintäkuulutusjulisteisiin sisällytettyjä vihjeitä seuraamalla ja yhteiskuvan sosiaalisessa mediassa jakamalla muutama onnekas saa taiteilijalta muistoksi pehmoeläimen. Lisäksi näyttelygallerioiden lähettyviltä voi posteripalkinnon toivossa etsiskellä Caretoz-hirviökirjaimia, kahtakymmentäkuutta rakennusten ulkoseiniin kiinnitettyä pientä monsteriaakkosta. Lopulta Pictoplasma aktivoi vierailijaa myös taiteilemaan: samanaikaisesti kun lähettimet välittävät elävää kuvaa konferenssin pääareenan puhujankorokkeelta, on Platoon Kunsthallen hahmolaboratoriossa mahdollista askarrella itselleen oma hahmoystävä vaikkapa käytetystä tyynystä. Samalla askartelija saa ammattilaisavustusta ja vinkkejä toimivan hahmon luomiseen. Kulttuurifestivaali päättyy suuriin syntymäpäiväjuhliin Urban Spreen yössä.

Kuvat 3, 4 ja 5. Etsi Caretoz. Hirviökirjaimet seikkailevat Berliinin Pictoplasmassa. Kuvat: Heidi Kosonen.

 

Lapsekas Pictoplasma ja matala hahmo

Hahmoa nuoren taiteen kentälle juurruttava Pictoplasma edustaa figuraation uutta tulemista kenties söpöimmillään ja värikkäimmillään – kytketäänhän se usein kawaii-ilmiöön. Pelkän kawaiin sijaan Pictoplasma kierrättää populaarikulttuurin estetiikkaa toki laaja-alaisemmin ja pursuaa söpöyttä vain 70–80-prosenttisesti, kuten toinen organisaation isähahmoista, Peter Thaler, arvioi.[2] Silti hahmotaide assosioituu usein yhteen pop surrealismin pastellimaailman kanssa. Pictoplasma-historialtaan rikkaampi matkakumppanini, urbaaniin taiteeseen erikoistunut kollegani, kuvailee konferenssia edeltävässä mainospuheessaan Pictoplasmaa Peter Pan-syndroomasta kärsivien aikuisten kohtaamispaikkana. Siten ensikertalaisena varaudunkin havainnoimaan tapahtumaa kuin regressiivistä hiekkalaatikkoa, jolle taiteilijat ja kawaiin ystävät saapuvat sulassa sovussa leikkimään värikkäillä, söpöillä ja hullunkurisilla hahmoillaan. Totta on, että monella Kino Babylonissa kuullulla ja Kaufhaus Jandorfissa nähdyllä taiteilijalla on toimeentulo tukevasti nimenomaan designlelumarkkinoilla. Siltikin kaiken söpön ja hassunkurisen jäljiltä mieleen painuu havainto kulttuurisesta ymmärryksestä, joka manifestoituu lapsekkaana nähtyyn hahmofiguraatioon pitkälti toisenlaisten syiden kuin pitkittyneen leikki-iän tähden.

Paikan päällä Pictoplasman aarrejahdissa Berliiniä pitkin poukkoillessa tunnelma on toki lapsekkaan ilomielinen. Myös lyhytanimaationäytösten ja näyttelytilojen söpöstä, värikkäästä, riemukkaasta ja humoristisesta absurdiin, ironiseen, surrealistiseen ja psykedeeliseen liukuva hahmogalleria on painotetun ei-vakava – toisin sanoen jotain, jonka voi pintapuolisesti nähdä konnotoivan ei-kypsää ja ei-aikuista, siis lapsekasta ja redundanttia. Tämän Pictoplasmassa esiintyvän yltäkylläisen söpöyden, värikkyyden ja lapsekkaan riemun varjon voi havaita puhujankorokkeelle nousevien taiteen yrittäjien ansioluetteloista: taipale tapahtuu pitkälti gallerian varjossa. Toiset elävät mainosmaailman tuloilla ja toiset lainaamalla hahmojaan muotimaailman tarpeisiin, mutta lowbrow:n populaari kädenjälki ei tuo näyttelypaikkaa Venetsian biennaalissa. Underground-taiteita yhdistävä alemmuudentunne tuntuu pilkahtelevan esiin myös taiteilijaluentoja kuunnellessa. Assemblaaseillaan innovatiivisia rinnastuksia luova Sarah Illenberger vihjaa luennossaan leikkivänsä hankkimillaan esineillä ateljeessaan ennen kuin ne asettuvat lopulliseen muotoonsa ja puolustaa sitten leikin validiutta luomisprosessissaan. Defensiivisyys ja populaarikulttuuria kierrättävän kuvakielen vähättely tuntuvatkin oirehtivan taiteilijoiden kohtaamista ja omaksumista asenteista. Etenkin koko Pictoplasma-kollektiivia yhdistävällä hahmolla vaikuttaa olevan matala nimi. Graffititaiteilijana nimensä luonut Julian Pablo Manzelli eli CHU muistelee karvaasti vuosituhannen vaihteen turbulentissa Argentiinassa syntyneelle katutaiteelle annettua ”hahmoismin” nimitystä, joka keskittymällä muotoon vähätteli työn poliittisesti kantaaottavaa sisältöä. Niin CHU kuin kaupallisesta taustasta taidemaailmaan ponnistanut Tim Biskup kertaavat luennoissaan vähentäneensä sittemmin figuraation astetta. Nykyhetkellä niin CHU:n kuin Tim Biskupin taiteessa esiintyvä hahmo on dekonstruoitu. Kenties ylhäältä päin jaettu Peter Pan-syndrooman diagnoosi on ehdollistunut joko mukautumisenhaluksi tai näyttämisentarpeeksi, kun matalaksi koetusta hahmosta on paettu kohti korkeampana näyttäytyvää abstraktiota.

Pictoplasma toimiikin matalan lautturina kuljettaessaan virallisen taidemaailman arvostuksesta paitsi jääviä taiteilijoita korokkeelle saman statement-retoriikan ja yleisömassojen ääreen. Jos muutama kutsuluennoija nouseekin podiumille toistelemaan ehdollistunutta litaniaa siitä, että heidän tuotantonsa eivät ole kuin populaarikulttuuristen vaikutteiden yhdistelyä, asiaansa perehtynyt haastattelija kerii joka kerta esiin myös syvempiä kerroksia. Haastattelujen myötä esimerkiksi katutaiteilija Nychoksen makaabereista dissektoiduista eläimistä kuultaa läpi metsästäjäperheessä kasvaneen taiteilijan omaksuma syvällinen ymmärrys kuolevaisuudesta ja Amanda Visellin Istanbulin soolonäyttelyn herttaisen cartoon-maailman taustalta löytyy halu voimauttaa sukupuolijärjestyksen sortamia luomalla jotain söpöä mutta voimakasta: kuvia pikkutytöistä, joiden sielueläiminä on tiikereitä ja susia. Siis: jotain aivan muuta kuin oletusarvon mukaista matalakulttuurin pinnallisilla kuvilla tapahtuvaa leikkaa-liimaa -toimintaa.

Kuva 6: The Weird -crew:ta edustavan Nychoksen paikan päällä työstämä dissektio pahkasiasta, sijaintina Urban Spreen galleriatila. Detalji. Kuva: Heidi Kosonen.

 

Muotokuvan monet tekijät ja mahdollisuudet

Underground-taiteiden altavastaajuuden huomioon ottaen Pictoplasman päänäyttelyn teema ”hahmomuotokuva” on nähtävissä rivienvälisenä kommenttina hahmon matalaan asemaan. Tyhjilleen jääneen tavaratalo Kaufhaus Jansdorfin urbaanista sisätilasta kaksi kerrosta varaava kattaus monimuotoisia, monivärisiä ja multimediaalisia hahmomuotokuvia tarjoaakin niitä kokonaisen joukon. Yli sata Pictoplasman kattamilla taiteenaloilla työskentelevää taiteilijaa on tuottanut kutsuttuna oman tulkintansa muotokuvasta näyttelyyn, joka luotaa tätä korkeasta taiteesta tuttua traditiota postdigitaalisen ajan esittävässä taiteessa mantranaan: ”too many mascots, not enough character”. Näyttelyssä esiintyvä jatkumo institutionaalisen taiteen muotokuvaperinteelle on vähintäänkin kirjava. Toisinaan vaikutteita on haettu visuaalisen taiteen kaanonista silminnähtävällä tavalla. Esimerkiksi vierekkäin asetetut teokset, Sam Hadleyn Slumberbean as Sleeping Scholar (2014) ja Felt Mistressin Ludwig Von Groam (2014), mukailevat tyylillisesti renessanssin potrettimaalausta ja klassisen veistotaiteen rintakuvaa. Nykysilmille pompöösinä näyttäytyvään konventioon sovitetut hahmot, Rembrandt-vaikutteinen nukkuva punapapu röyhelökaulurissaan ja huovasta muovattu yrmeä barokkilordi, vaikuttavat jopa irvailevan korkean muotokuvataiteen elitismille. Samaa jatkumoa on tavoiteltu myös modernein metodein. Duo 3752% Tǿrdal on asettanut teoksessaan Papp on Green II (2014) esille ikään kuin sekä modernismin että renessanssin: Pollockin lanseeraaman tyylin ja Mona Lisan mystisesti katsojaa seuraavan katseen. Duon lelurobotti Papp on saanut pintaansa abstraktin ekspressionismin väriroiskeet ja silmäilee katsojaa nyt seinältään robottiteknologian liikuttelemin silmin. Näin Pictoplasman rakas, matala hahmo hakee paikkaansa kaanonin jatkona.

Kuvat 7 ja 8: Muotokuva underground-taiteiden jatkumossa. Vasemmalla Sam Hadleyn Slumberbean as Sleeping Scholar (2014) ja Felt Mistressin Ludwig Van Groam (2014). Oikealla maailmaa silmäilee Pollock-peitteessään 3752% Tǿrdal-duon Papp on Green II (2014). Kuvat: Heidi Kosonen.

 

Ajankohtaisimmilleen Pictoplasman otos hahmomuotokuvasta yltää kenties niinä hetkinä, kun se tarkastelee muotokuvan mahdollisuutta multimediaalisissa kombinaatioissa ja uudessa mediassa. Kaufhaus Jandorfin videonurkkauksessa uuden muotokuvan mahtia saapuu ihmettelemään galleriassa vapaana juossut koira, joka jähmettyy aloilleen haukkumaan ruudulla raakkuvaa, Ranskan vallankumouksen aikaiseen univormuun puettua lintukenraalia: Yves Geleynin luuppina pyörivää videopotrettia Karl Franz Babylon III (2014).[3] Muotokuva ei pysy aloillaan, vaan esittää kohdettaan liikkeessä ja äänessä, moniulotteisemmin ja todemmin kuin nykyinen kaltaisuuden mittari, valokuva, kykenee. Mieli karkaakin välittömästi spekuloimaan liikkuvan kuvan mahdollisuuksia teknologisen kehityksen merkitsemässä tulevassa: liikkuva passikuva, liikkuva muotokuva medaljongissa, 3000-luvun galleria täynnä itsekseen höpötteleviä rintakuvia. Tulevaisuuden muotokuva ei olekaan välttämättä tekoäly hologrammissa vaan taidegalleria täynnä videopotretteja.

Stimuloidessaan mielikuvitusta Geleynin surrealistinen teos kuitenkin samalla muistuttaa, että multimediaalinen muotokuva ei ole välttämättä sen todenmukaisempi potretti kohteestaan kuin Voguen kansikuva tai luomus Joshua Reynoldsin ateljeesta. Napoleaanisen sodan ylevään lumituiskuun saumattomasti liimattu lintu taivuttaa todellisuutta samalla tavalla – vain uskottavammin – kuin nykyiset verkkokamerat, joiden parissa on mahdollista huvitella kuvaamalla itsensä vaikkapa paratiisisaarella, vuoristoradassa tai akvaariossa. Siten Geleynin animaatio tuntuu ikään kuin jatkavan siitä, mihin eräs toinen näyttelyn teoksista, Sauerkids-duon The Criterion of Truth (2013), jää.[4] Sauerkidsin kollaasiteoksessa esillä on akryyleillä tunnistamattomaksi sotkettu valokuvasuurennos koulupojasta Beatles-vaikutteisessa moptop-kampauksessa, ja sen alla samaan puupaneeliin liimattuina ovat alastonta naista esittävä pin-up pelikortti ja pieni mustavalkovalokuva ruokapöydän ääreen kokoontuneesta juhlaväestä. The Criterion of Truth esittää tutun kysymyksen valokuvan todistusvoimasta, ja surrealistinen Karl Franz Babylon III muistuttaa videon olevan yhtä modifioitavissa kuin valokuvan tai multimediakollaasin. Loppujen lopuksi jokainen kuva, muotokuvakin, on valinta ja tuote, manipuloitavissa metodista ja mediasta huolimatta.

Toisaalta molemmissa teoksissa huomio kuvan manipuloitavuudesta sekoittuu ihanteiden normatisoivaan vaikutukseen ja palaa siten takaisin muotokuvan historiaan. Muotokuvana Sauerkidsin piirteettömäksi sotkema kuva trendikkään kampauksen leikkauttaneesta hahmosta toistaa samaa ongelmaa kuin sen alle liitetty, naisfiguuria idealisoiva pin-up-pelikortti: kohdettaan kohottava muotokuva sumentaa kohteensa yksilölliset piirteet pyrkiessään joko ihanteelliseen tai edustavaan kuvaukseen. Salin toisella laidalla Geleynin animoitu muotokuva taas rakentaa linnusta 1800-luvun sotasankarin samalla tavalla kuin vaikkapa Albrecht Dürerin messiaaninen omakuva kohottaa taiteilijaa korkeampaan asemaan. Siten sekin vastaa sosiaalisen luokan ja imagon kysymyksiin ja kytkee muotokuvaa näiden tarpeiden äärelle. Onkin mielenkiintoista, miten Pictoplasma Portrait Galleryssa vaeltelu tuntuu kaikesta sen uuden vuosituhannen vastarinnasta huolimatta johdattavan kulkijan samojen teemojen ja kysymysten äärelle, joihin on mahdollista törmätä legitimoiduissa taidegallerioissa. Sikäli muotokuvan valinta vuoden teemaksi tuntuu olleen ovela. Sen jos minkä pitäisi todistaa epäilijöille, että hahmotaiteilijoilla on syvyyttä siinä missä korkeataiteilijoillakin.

Kuva 9, 10 ja 11: Omamuotokuva postdigitaalisessa ajassa. Kapea katsaus omakuvaprojektille varatusta Wall of Crazy:sta, Iam Stevensonin You Have No New Messages (2014) ja Ted Parkerin Selfie (2013). Kuvat: Heidi Kosonen.

 

Ajankohtainen ”selfie”, tuo postdigitaalisen imagon- ja identiteetinrakennusprosessin helmi, on tapetilla sekä sille erikseen omistetussa Wall of Crazy -seinäkollaasissa että muotokuvanäyttelyssä. Esimerkiksi Iam Stevensonin pelkistetty piirros You Have No New Messages (2014) tuntuu toistavan George Berkeleyn näkemystä: olemassaolo on havaittuna olemista. Minän olomuoto määrittyy suhteessa sosiaaliseen verkostoon, nykypäivänä enenevästi taskussa kannettuun. Stevenson ehdottaakin muotokuvan kohteeksi minää, jolta puuttuvat sekä kasvot että ruumis peilin lakatessa heijastamasta. Omakuva, jota ei vahvisteta, on pelkkä surullinen hahmotelma. Ted Parkerin ironinen näkemys omakuvasta, Selfie -guassin (2013) sukuelintään kuvaava hahmo, on kommentti digiajan ekshibitionismiin, jonka nähdään usein kulminoituvan nimenomaan omakuvaamisessa. Andy Martinin animaatio Selfie (2013) taas on, taiteilijan esittelytekstin mukaan: ”varoitus itsekeskeisyyden vaaroista”.[5] Instant-kulttuuriin sopivalla tavalla vaarana ei Martinin minuutinmittaisessa videossa ole hidas, allegorinen kuihtuminen pois, vaan kännykkäkameran aikaansaamat monet metamorfoosit. Milloin painikkeella operointi muuttaa modernin Narkissoksen nautaeläimeksi tai tujauttaa tälle afron, milloin imee tältä sielun. Omakuvan käsittäminen esimerkkien huomionkipeänä omahyväisyytenä tuntuu kuitenkin suotta vakiintuneen käsitykseksi minäkuvaamisen kulttuurista, ja onneksi myös omakuvaprojektille varattu pursuileva seinä ja projektin tumblr-sivusto tarjoavat monipuolisemman katsauksen teemaan. Pictoplasma on kutsunut osallistujia väitteellä: ”Too many duckfaces, not enough character”, ja siinä missä osa taiteilijoista on tarttunut duckface-ilmauksen sisältämiin negatiivisiin konnotaatioihin, on osa keskittynyt täyttämään luonnevajetta monin positiivisin omakuvavariaatioin.[6]

Kuva 12: Hahmojen supermarket; sapatiksi hiljentynyt Pictoplasma Portrait Gallery ja White Noise -installaatio (2013–14). Kuva: Heidi Kosonen.

 

Lähestyttävä leikkikenttä

Pictoplasmassa kynnys katsojan ja taiteen väliltä madaltuu paitsi sen populaarissa kuvakielessä, myös festivaalin osallistavuudessa. Aarrejahtiensa lisäksi myös sen taidenäyttelyihin sisältyy paljolti interaktiivisuutta: toisinaan empaattista, toisinaan karnevalisoitunutta. ”Älä koske” -kyltit uupuvat. Claudia Sixin Love, Friendship and the Marks We Leave (2014) pyytää katsojaa jättämään viestejä liitumaalilla käsiteltyyn pintaansa, Bubi Au Yeung toivoo galleriakävijän ”piirtämään tilansa taiteilijan mieleen”, ja Tartaruga Felizin vihreä tyynyolento Pi (2014) istuu jalustallaan halauksia odottaen.[7] Olen matkustanut Berliiniin suoraan ”1984: Freedom and Censorship in the Media – Where Are We Now?” -konferenssista, jossa tapetilla ovat olleet sensuuria vaativien kampanjoiden lastensuojeluretoriikka ja kampanjoissa usein poljettu lasten oikeus kauhuun ja seksuaalisuuteen. Tyynyolentoa halatessa ja hirviökirjainten perässä seikkaillessa mielessä viriääkin reaktiona kaikkeen festivaalin aikana koettuun kysymys aikuisen oikeudesta lapsetukseen ja leikkiin. Sarah Illenbergerin ateljeeleikistä on iloa taiteilijan lisäksi myös muille, ja tyynyolennon halaamisesta saa outoa voimaa. Teinimutanttininjakilpikonnista inspiroitunut taidekin heijastelee aikaansa, joten Peter Pan-syndrooman leima tuntuu liioitellulta.

Matalan kynnyksen taiteen syvemmätkin, pelkoja ja toiveita prosessoivat funktiot käyvät harvinaisen vaikuttavalla tavalla ilmi David OReillyn Character Mirror -teoksessa (2014). Teoksen voisi sanoa vaativan galleriakävijältä jopa rippusen rohkeutta. Seinälle on nimittäin ripustettu peili, ja sen eteen jalustalle asetettu virtuaalilasit. Jahkailen teoksen vieressä peiliin katsomista – pääkallonpaikalla riippuva peili kun tuntuu polyseemiseltä kannanotolta Photoshop-ajan kuva- ja omakuvakulttuuriin heittäessään pallon aggressiivisellakin tavalla galleriakävijälle ja kehottaessaan tätä katsomaan itseään – kun viereisen teoksen parissa operoiva galleriatyöntekijä rohkaisee minua koettamaan virtuaalilaseja: ”Go on.” Ensin katsojaa kohtaa turvallinen tyhjyys – seinällä riippuva peili on hävinnyt ja tilalla on vain valkoista – mutta päätä kääntelemällä ja tilassa liikahtelemalla tyhjyyteen piirtyvät huoneen ääriviivat. Pienen päänpyörittelyn jälkeen silmäkulmaan ilmestyy palanen mustaa hahmoa, joka uteliaan kurkistuksen myötä paljastuu viikatemieheksi. Muotokuva onkin moderni memento mori, ja pienen hetken Pictoplasma Portrait Gallery on Dorian Grayn ullakko, jonka jokainen ajassa pysäytetty hahmo edustaa riisutussa muodossaan lihan, kauneuden, nuoruuden ja elämän katoavaisuutta, vaikka värikäs joukko fiktiivisiä hahmoja onkin valmis kiistämään sekä kuoleman että traditionaalisen muotokuvan palsamoivan ja idealisoivan funktion. Toki, okulaareihin ilmestyvä viikatemies on myös halpaa karnevaalia, fright show:ta, mutta se, miten Pictoplasman monimuotoisen ilkamoinnin ymmärtää, on pitkälti katsojan omasta asenteesta kiinni.

Kuva 13 ja 14: Hahmojen supermarket: ”Too many mascots, not enough character.” Muutama detalji hahmomuoto-kuvanäyttelyn keskiöön sijoitetusta White Noise -installaatiosta (2013–14). Kuvat: Heidi Kosonen.

 

Suuri yhteisnäyttely on avoinna yleisölle vielä viikon festivaalin päätyttyä, 11.5.2014 saakka. Kun toukokuun kahdestoista koittaa, tiedottaa Pictoplasma facebook-sivuillaan kotisivujensa tuhoutuneen hakkerin käsissä. Taakse jäänyt kymmenvuotisfestivaali on saanut ikimuistoisen päätöksen. Onneksi Pictoplasman informaalimmat verkkosivut edelleen toimivat, joten vaikka faktat ovat pyyhkiytyneet saavuttamattomiin, kuvia on edelleen tarjolla. Oudolla tavalla sekä hakkeri-ilkivalta että jäljelle jääneen visuaalisen ilon virta tuntuvatkin tiivistävän osuvasti koko Pictoplasma-kokemuksen.

 

Lisää Pictoplasmasta:
http://pictoplasma.com/

https://www.facebook.com/pictoplasma

http://pictoplasma.tumblr.com/

 

Heidi Kosonen, FM, on taidehistorian tohtorikoulutettava Jyväskylän yliopistossa ja valmistelee väitöskirjaansa jälkimodernista tabusta ruumiin kontrolliin osallistuvassa kuvakulttuurissa.

 

VIITTEET


[1] Glassberg, Rachel. 2012. Pictoplasma explosion: An Interview with Peter Thaler. <http://www.exberliner.com/culture/art/peter-thaler-interview/> (haettu 14.5.2014); Peter Thaler, Pictoplasma and Character Design. 2012. AMA Newsletter. <http://en.artmediaagency.com/43939/peter-thaler-pictoplasma-and-character-design/> (haettu 26.5.2014); Pictoplasma festival: Berlin. 2014. Wrap magazine. <http://www.wrapmagazine.com/pictoplasma-2014/> (haettu 14.5.2014). Pictoplasman verkkosivut. <http://pictoplasma.com/> (haettu 10.5.2014). Pictoplasman facebook-sivut. <https://www.facebook.com/pictoplasma> (haettu 14.5.2014).

[2] Glassberg 2012.

[3] Yves Geleynin Karl Franz Babylon III on nähtävillä myös taiteilijan verkkosivuilla: <http://monkeybox.wordpress.com/2014/05/05/karl-franz-pabylon-iii/>

[4] Sauerkidsin teokseen voi osittain tutustua duon kotisivuilla: <http://www.sauerkids.com/The-criterion-of-truth-03>

[5] Andy Martinin lyhytanimaatioon Selfie voi tutustua myös verkko-osoitteessa: <http://vimeo.com/87447382>

[6] Character Selfie -projektia voi seurata verkko-osoitteessa: <http://characterselfies.tumblr.com/>

[7] Kustakin interaktiivisesta teoksesta on tehty tallenteita myös verkkoon. Claudia Sixin teokseen voi tutustua taiteilijan verkkosivuilla: <http://www.inwonderland.at/news/harry-in-berlin.html>, Bubi au Yeungin ikkunateoksesta on kuvia taiteilijan flickr-tilillä, esim.: <https://www.flickr.com/photos/bubi/14065855011/> ja Tartaruga Felizin hahmo löytyy facebookista: <https://www.facebook.com/media/set/?set=a.707604745944251.1073741825.455478877823507&type=1>

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>