Kentän kartoitusta laidasta laitaan: Identiteettejä – Identiteter. Renja Suominen-Kokkosen juhlakirja. Taidehistoriallisia tutkimuksia – Konsthistoriska studier 45

Dosentti, yliopistonlehtori Renja Suominen-Kokkosen 60-vuotispäivän kunniaksi tehtiin juhlakirja, johon 16 Suominen-Kokkosen entistä ja nykyistä oppilasta ovat kirjoittaneet artikkeleita omilta tutkimusaloiltaan. Kokonaisuus rakentaa lujan kuvan sekä Suominen-Kokkosen pitkästä vaikutuksesta Helsingin yliopiston taidehistorian opetuksen suuntauksiin että tutkimuskentän nykyiseen monipuolisuuteen. Juhlakirja jatkaa näin lajityypin parhaita perinteitä. Kirjasta voi lukea oman kiinnostuksensa mukaiset artikkelit tai saada kaiken lukien hyvin kirjoitetussa muodossa rikkaan katsauksen suureen osaan tämän hetken taidehistorian tutkimusalaa ja metodeja.

 

Kirjan toimittajat Susanna Aaltonen ja Hanne Selkokari esittelevät johdannossa Suominen-Kokkosen työuran keskeisiä piirteitä tavalla, joka avaa monelle hänet tuntevallekin yllättävän laajan näkymän tämän monipuoliseen tutkimusalaan ja tuotantoon. Artikkelit on jaettu kolmeen temaattiseen osaan, jotka vastaavat Suominen-Kokkosen merkittävimpiä tutkimusaiheita: identiteetti ja taideinstituutioiden valta, omakuvat sekä aineistot ja uudet avaukset. Toimittajat esittelevät tematiikan ja luonnehtivat kirjoittajien artikkelien olennaista antia niin hyvin, että teoksen esittely muodostuukin lisähuomioiksi erityisesti allekirjoittaneelle tutuimmista aihepiireistä. Toimittajat viljelevät runsaasti adjektiiveja luonnehtiessaan tekstien ansioita, kylläkin oikeutetusti, mutta hetken mielessä käy rinnastus kaupallisen kustantajan kirjojen takakannen mainosteksteihin.

Kiinnostus taideinstituutioiden ja niissä keskeisten valtaa käyttävien toimijoiden asemaan ja historiallisiin muutoksiin liittyy luontevasti osaksi kasvanutta kiinnostusta taidehistorian historiaan ja sen hegemonian muutoksiin. Historiografinen kiinnostus omaan tieteenalaan on noussut muillakin tieteenaloilla viime aikoina ja auttaa selkeästi nykyisiä tutkijoita, jos on kiinnostusta asemoida omia lähtökohtiaan koko tutkimuskenttään. Kirjan aloittavat Jukka Cadogan, Marja-Terttu Kivirinta ja Maija Koskinen, joiden kunkin meneillään oleva väitöskirjatyö – Kivirinnan kohdalla nyt jo loppuunsaatettu – liittyy yllämainittuun tematiikkaan.

Jukka Cadogan kirjoittaa siitä, miten ruotsalaisen Ernst Josephsonin piirroksia hankittiin Suomeen vuonna 1910 aikana, jolloin 1906 kuolleen Josephsonin loppuvuosien sairasajan piirroksia ei yleisesti pidetty samoilla kriteereillä taiteena kuin hänen jo paljon tunnustusta saanut alkukautensa tuotanto. Myöhäistuotantonsa ansiosta lähes aikaansa edellä olleeksi taiteilijaksi nostetun Josephsonin kymmenen piirroksen hankkiminen Antellin kokoelmiin muodostuu mielenkiintoiseksi tapahtumasarjaksi. Cadogan tuo hyvin esille myös keskeisten taidekauppiaiden tarpeen rakentaa mainetta uusille taiteilijoille ja tuottaa uutta markkina-arvoa. Tätä mielenkiintoisempaakin saattaa olla Antellin valtuuskunnan toimesta Tukholmassa 1910 käyneiden Yrjö Hirnin ja Eero Järnefeltin suhtautuminen samaan ikäpolveen kuuluneen Josephsonin sairasajan piirroksiin. Artikkeli on oiva esimerkki siitä, miten lyhyempi väliraportointi virittää lukijan odottamaan väitöskirjan valmistumista.

Marja-Terttu Kivirinta ottaa uuteen käsittelyyn Fanny Churbergin ja Helene Scherfbeckin aseman sukupuolinormitetussa ja yhteiskuntaluokkien välisen suhdemuuttuvuuden toimintakentässä. Allekirjoittanut aloitti samoihin aikoihin Kivirinnan kanssa työelämäänsä oppaana Ateneumissa, jossa aloittavien oppaiden perehdyttämiseen sisältyi edelleen kyseisten naistaiteilijoiden onnettomat (nais)kohtalot. Vaikkakaan ei ensimmäisenä, Kivirinta korjaa tulkinnoillaan kyseisten taiteilijoiden asemaa, myös heidän itsensä kokemana.

Maija Koskinen kuvaa artikkelissaan Helsingin Taidehallin syntyprosessi, taidekentän kiistat ja taideinstituutioiden identiteetti näyttelyhallin syntyvaiheiden liittymistä aikansa taidekentän valtasuhteisiin. Pierre Bourdieun kenttäteorian soveltaminen tuntuu hedelmälliseltä lähtökohdalta. Taidehallin suunnitteluhistoria sisältää parinkymmenen vuoden ajanjakson ja kuuden aikansa keskeisen arkkitehdin suunnitelmia alkaen Eliel Saarisesta ja päätyen Jarl Eklundin ja Hilding Ekelundin 1928 yleisölle avattuun  rakennukseen. Samankaltaisia useita vuosikymmeniä kestäneitä suunnitteluprosesseja oli esimerkiksi Helsingin Ruotsalaisen teatterin lisärakentaminen 1912–1936.  Koskinen on käynyt lähteitä läpi sellaisella tarkkuudella, että kykenee viitteissään esimerkiksi tarkistamaan myös aikaisemman tutkimuksen vakiintuneen hankkeen aloitusajankohdan. Tekijän tarkkaan aineistoluentaan olisi toivonut kuuluvan Pinja Metsärannan kaksi runsaaseen alkuperäismateriaaliin perustuvaa Taidehallin rakennushistoriasta kertovaa julkaistua uudehkoa tutkimusta (Metsäranta, Pinja, Helsingin Taidehallin rakennushistoriallinen selvitys 19.2.2007; Metsäranta, Pinja, Helsingin Taidehalli on peruskorjauksen kynnyksellä, Museoviraston rakennushistorian osaston aikakauskirja 2, 2008, toim. Marja-Leena Ikkala).

Susanna Pettersson pohtii museoiden avainteosten aseman rakentumiseen liittyviä tekijöitä. Pettersson perustelee hyvin miksi hän on vaihtanut aiemmin käyttämänsä tunnisteteos-termin avainteokseksi välttääkseen sekaannusta digitoinnissa yleistyneen tunnistekuva-käsitteen kanssa. Termin vaihtaminen sitoo ajatuksen myös osuvasti rakennussuojelutermistön avainrakennus-käsitteen kanssa. Pettersson esittää, miten Suomen Taideyhdistyksen 1888 yleisölle avattuun Ateneumin taidemuseoon hankkimat keskeiset teokset ovat taidehistorian kirjoituksen ja muiden kanavien kautta muodostuneet itsestään selvinä pidetyiksi avainteoksiksi. Riippumatta museon kokoelman määrällisestä kasvusta pysyvät sellaiset työt kuten von Wrightin Taistelevat metsot ja Edelfeltin Kuningatar Blanka avainteoksina sekä julkaisuissa että yleisön mielissä. Eräs Petterssonin loppuhuomioista on, että uusia avainteoksia ei voi synnyttää manipuloimalla, vaan pitkän ajan kuluessa ja tiiviissä suhteessa museokävijöiden sukupolviin.

Mia Åkerfeltin artikkeli ahvenanmaalaisen Hilda Hongellin työstä ja asemasta Maarianhaminassa 1890-luvulla sekä hänen tuotantonsa vakiintumisesta suojelukohteiksi yhdistää aihepiireinä kaksi Suominen-Kokkosen tutkimusalaa. Suominen-Kokkonen tutki varhain Salon puukaupungin arkkitehtuuria, rakennusmestareita osana suunnittelijoiden ammattikenttää sekä sukupuolisuutta sen osana. Tarpeellisen lisän rakennussuojelun historiaan Suomessa tuo Åkerfeltin selvitys vuosilta 1983–2005, jolloin Hilda Hongell lopullisesti etabloitiin paikallisesti merkittäväksi suunnittelijaksi, jonka tuotanto on tärkeää säilyttää fyysisenä osana Maarianhaminan kylpylävaiheesta kertovaa historiaa. Yksittäisen suunnittelijan nostaminen asemaan, jossa tämän rakennusten suojelu perustellaan henkilön kautta (Alvar Aalto, Eliel Saarinen, Erik Bryggman), myös riippumatta monista muista rakennukseen sisältyvistä arvoista kaipaa enemmän tutkimusta.

Kirjan keskimmäisen osan muodostaa neljän tutkijan hyvin erilaisiin, mutta kukin osaltaan tarkasti taiteilijoiden ja historioitsijoiden omien näkökulmien rakentumisesta kertovaan artikkeliin. Juha-Heikki Tihinen ottaa käsittelyyn Magnus Enckellin nuorena kirjoittaman ja piirtämän luonnoskirjan, jonka pohjalta tämä rakentaa kuvan taiteilijan kehittyvästä mielenmaisemasta. Tihisen tarkkuus tuo mieleen yhdysvaltalaisen Tim Bentonin, joka on analysoinut le Corbusierin pitämien luentojen muistivihkojen pienimmänkin nyanssin ja yhdistää niitä laajempaan kontekstiin. Jaana Pääsky on vakuuttavasti kotonaan kansainvälisessä aiheistossa tulkitessaan Piet Mondriania ja Theo van Doesburgia heidän De Stijl -lehteen kirjoittamiensa tekstien kautta. Kahden myöhemmän valokuvan mielenkiintoisten tulkintojen kautta Pääsky luo kuvan kahdesta hyvin erilaisesta persoonasta, joilla oli kuitenkin perustavaa laatua olevia yhteisiä taiteeseen liittyviä maailmankatsomuksia. Maria Hirvi-Ijäs pohtii veistos-käsitteen mielekkyyttä ja uusia sisältöjä aikana, jolloin perinteinen fyysiselle objektille kuuluva selkeästi rajattu materiaalisuus ei enää yksiselitteisesti määritä veistosta, vaan rinnalle on tullut monikerroksinen tilallinen ja usein käsitteellinen viitteistö ajatukselliseen elämykseen tai teoksen viestiin. Kun tuntemani englantilainen taidemaalari sanoi 1980-luvulla leikkisästi mistä tahansa havainnoimastaan ”varo, se saattaa olla taidetta”, niin Hirvi-Ijäs päätyy monipolvista tietä ja mielenkiintoisin esimerkein juuri siihen, miten monimerkityksellisen rikkaan mahdollisuuden uudet tavat ajatella taideteoksen olemusta avaavat.

Jenny Wiik lisää artikkelillaan vielä yhden lisäaspektin keskusteluun tekijän ja tulkinnan suhteesta: mitä vaikutusta uuden tutkimustiedon tuottamiseen on sillä, että on itse tutkimansa ilmiön reaaliaikainen toimija? Arkkitehtuurin kohdalla, jossa useilla kansainvälisestikin merkittävillä tutkijoilla on kyseinen kaksoisrooli, tulee kysymys esille hyvinkin relevanttina, ja sitä on jo pitkään käsitelty esimerkiksi modernismin arkkitehtuurin historian kirjoitusta käsiteltäessä. Wiikin työssään tunnistamat eri roolit avaavat mielenkiintoisia mahdollisuuksia selvittää tekijöiden, taide- ja kulttuuriorganisaatioiden (tässä tapauksessa suomenruotsalaisten apurahajärjestöjen) ja muun yhteiskunnan suhdetta. Osion lopuksi Marja Väätäinen miettii Sixten Ringbomin ja häneen vaikuttaneiden saksalaisten taidehistorioitsijoiden suhdetta. Artikkeli muistuttaa terveellisesti kaikkia tutkijoita, kuinka nopeasti näkökulmat ja suhdanteet vaikuttavat tieteenaloihin. Samoin laajemmat aikaan liittyvät hegemoniat ovat lähes näkymättömästi sisäänrakennettuina myös tutkimuksessa. Englantilainen kaupunkitutkija Gordon Cherry muisteli puolivakavissaan, että samaan aikaan kun hän kollegojensa kanssa otti käyttöön totaalisen kaupunkitutkimuksen lähestymistavan, alkoivat englantilaiset jalkapallovalmentajat peräänkuuluttaa totaalista jalkapalloa menestyksen avaimena.

Kirjan viimeinen osa on otsikoitu ”Aineistot ja uudet avaukset”. Koko kirjan artikkelien sisältö saattaisi suurelta osin mennä otsikon alle, mutta sen käyttö lienee silti toimiva, varsinkin kun se selkeästi tukee Suominen-Kokkosen useita tuoreita lähestymistapoja. Monilla tieteenaloilla yleistä usean kirjoittajan yhteisartikkelia on kokeiltu kahdessa tekstissä ja se tuntuu luontuvan tässä tapauksessa hyvin. Katariina Husso ja Hanna Kemppi nivovat artikkelissaan yhteen 1900-luvun kuluessa tapahtuneen ortodoksisen kirkkoesineistön statuksen muutokset ja muuttamisen osana uuden tasavallan rakentamista. Artikkelissa tulee hyvin esille miten moneen kertaan ja usein määrätietoisesti kirkolliset objektit kulloinkin tarpeen mukaan määriteltiin taide- tai käyttöesineiksi.

Myös Susanna Aaltonen ja Leena Svinhufvud ovat kirjoittaneet yhteisartikkelin aiheenaan tekstiilitaiteilija Airi Snellman-Hänninen ja sisustusarkkitehti Olavi Hänninen. Taiteilijapariskuntia on käsitelty runsaastikin, ja Suominen-Kokkonen on tunnetusti tulkinnut Aino Marsio-Aallon ja Alvar Aallon luovan työn suhdetta. Taideteollisuuden piirissä työskennelleet Snellman-Hänninen ja Hänninen ovat esimerkki siitä, miten monia päällekkäisiä identiteettejä pystytään tunnistamaan, joita luovat ammattikenttä, persoonallisuus, sukupuoli ja myös näennäisen irrationaaliset tekijät. Kirjoittajat tuovat myös hyvillä esimerkeillä esille materiaalin tulkinnan haasteet, kun suunnittelijoita on kirjaimellisestikin ollut useita samalla paperilla. Relevantti jatkokysymys on myös, missä määrin luovia taiteilijapareja käsitellään yhdessä ja erikseen.

Juhana Lahti käsittelee paikan merkityksiä ja koko ajan kehittyvien sähköisten paikkatietojärjestelmien mahdollisuuksia taidehistoriassa. Artikkeliin sisältyy runsas katsaus siihen, miten eri tavoin paikka-käsite hahmottaa maailmankuvaamme ja miten tilan ja paikan käsitettä hyödynnetään useilla tieteenaloilla. Paikan käsite kattaa laajan alan graafisesta symbolisesta esityksestä (painettu kartta) aina muistoon ensimmäisestä kiinnijäämisestä tupakan kanssa (R-kioskin takapiha). Arkkitehtuurissa paikka ja paikan henki, jota pyritään myös luomaan hyvällä suunnittelulla, on tuhansia vuosia vanha perinne. Lahti rakentaa hyvin jatkopohdiskeluun kysymyksen, mitä annettavaa taidehistorialle on tulevaisuudessa, paitsi mahdollisuuden järjestää ja yhdistellä erilaisia paikkaan liittyviä materiaaleja.

Kirjan viimeisessä artikkelissa Maarit Henttonen avaa tapauskohtaisesti tilan ja paikan käsitettä esitellessään erilaisia näkökulmia sairaalatiloihin. Sairaalan tila on erilainen potilaalle, hoitohenkilökunnalle, eri alojen suunnittelijoille, poliitikoille ja taidehistorioitsijoille. Sairaalat ovat hoitomenetelmien muuttuessa tai jopa aikanaan yleisen sairauden lähes hävitessä osoittautuneet vaikeiksi tapauksiksi fyysisen rakennussuojelun kannalta. Hyvänä ja tunnettuna esimerkkinä ovat tuberkuloosisairaalat kuten Paimion sairaala tai Hollannissa sijaitseva Sonnenstraal.

Jos lukija ei viimeisen artikkelin lopetettuaan ole vakuuttunut taidehistorian nykyisesti elinvoimasta ja laaja-alaisuudesta tieteenalana, voi tutustua kirjan lopussa olevaan Renja Suominen-Kokkosen julkaisuluetteloon, jonka on jo jälleen kerran ammattitaitoisesti koonnut Reijo Sarmaja.

 

Timo Tuomi on Espoon kaupungin museotoimenjohtaja ja Helsingin yliopiston taidehistorian dosentti. Parhaillaan virkavapaalla hän tutkii pohjoismaisten arkkitehtien välistä keskustelua ja verkostoitumista 1900-luvun alkupuoliskolla.

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>