Krusifiksien juurella. Matkakertomus Marttilan kirkkoon 25.3.2015.

Kuva 1. Marttilan kirkon 1350-luvulle ajoitetun krusifiksin polykromia on säilynyt suhteellisen hyvin veistoksen kasvojen alueella. Kuva: Katri Vuola.

 

Kristuksen vartalo on kouristunut tuskasta, ristiin naulatut käsivarret venyneet äärimmilleen, suu on avautunut huutoon, pää jo painunut. Suuret, vielä avoimet silmät katsovat tyhjinä toivosta, kyynelet valuvat poskille. Ruoskaniskujen jäljet näkyvät vartalon iholla veritihkuna ja mustelmina. (Kuva 1)

Marttilan kirkon 1300-luvun puoliväliin ajoitettu krusifiksi on edelleen raju ja vaikuttava taideteos. Se herättää haurastuneesta fyysisestä olemuksestaan ja haparoiden tehdyistä täydentävistä maalauskoristeluistaan huolimatta kauhistusta, mutta myös myös myötäelon tunteita. Melko pienikokoinen teos (Kristuksen korkeus n. 100 cm) on sijoitettu kirkkosalista katsoen alttarin vasemmanpuoleiselle seinustalle, (Kuva 2) Pietari Brahen jo paikalla sijainneeseen aikaisempaan kirkkoon lahjoittaman saarnatuolin taakse. Krusifiksi on arveltu hankitun seurakunnan perustamisen aikoihin Marttilan Mäntsälän kylään, Paimionjoen rannalle rakennettuun kirkkoon. Kirkko on perimätiedon mukaan romahtanut keskiajan lopulla jokeen savikkoisella seudulla melko yleisen maanvyörymän mukana. (Kuva 3) Nykyinen puinen pitkäkirkko on rakennettu 1765 Antti Piimäsen johdolla paikalle, jonne seurakunnan emäkirkko uuden ajan alussa rakennettiin. Kirkon kahdesta keskiaikaisesta krusifiksista nuorempi ja kookkaampi ajoittuu 1500-luvun vaihteeseen. (Kuva 4) Kirkon alttariteos, Kristuksen ylösnousemus -aiheinen maalaus, hankittiin 1857 R.W. Ekmanilta.[1]

Kuva 2. Marttilan kirkon krusifikseista vanhempi on sijoitettu alttarin vasemmanpuoleiselle seinustalle. Ristin hävinneen yläsakaran tilalle on veistetty uusi Oskari Niemen 1950-luvulla toteuttaman konservoinnin yhteydessä. Kuva: Katri Vuola.

Maaliskuisena päivänä 2015 Marttilan kirkossa kokoontui joukko asiantuntijoita ja kirkon väkeä. Tapaamisen tarkoituksena oli tuoda Marttilan seurakunnan ja Turun museokeskuksen edustajia yhteen keskustelemaan kirkon keskiaikaisten krusifiksien konservoinnista. (Kuvat 5-6) Myös Museovirastoa ja Kirkkohallitusta oli tiedotettu tapaamisesta. Oma kiinnostukseni kirkon krusifikseihin, sekä myös seurakunnan laajaan keskiaikaisten veistosten kokoelmaan kokonaisuutena liittyy Åbo Akademissa valmistelemaani väitöskirjatyöhön. Tutkimukseni käsittelee Turun vanhan hiippakunnan kirkollisen kuvanveiston valmistukseen, hankintaan ja käyttöön liittyviä kysymyksiä 1200-luvun puolivälistä 1400-luvun lopulle. Tutkimuksen edellytyksenä on veistosten huolellinen dokumentointi. Puusta valmistettujen veistosten hauras kunto, sijaintiolosuhteet, sekä monitahoiset taloudelliset ja hallinnolliset vastuukysymykset tekevät tutkimuksesta haasteellisen. Myös tutkimuksen eettisiä ulottuvuuksia tulee pohtia: keskiaikaisten maalattujen ja huonokuntoisten puuveistosten osalta tämä tarkoittaa sitä, että veistosta tulee käsitellä hyvin varoen ja mieluiten veistoksen säilymistä edistävien konservointitoimenpiteiden yhteydessä. Usein jo veistoksen lähitarkastelu edellyttää monitahoista yhteistyötä. Tutkimuksen yhtenä tavoitteena on myös edistää veistosten säilymistä rakentamalla yhteistyötä seurakuntien ja kulttuuriperintöalan eri toimijoiden välillä.

Kuva 3. Joenmutka, jossa pitäjän kirkon on perimätiedon perusteella oletettu sijainneen 1300–1400-luvuilla. Marttilan Mäntsälän kylä. Kuva: Katri Vuola.

Marttilassa krusifiksien kunto herättää erityistä huolta. Vanhempi krusifikseista on ilmeisesti kirkon 2000-luvun puolivälissä toteutetun peruskorjauksen yhteydessä siirretty kappelina toimineesta kellotornin eteistilasta kirkkosaliin ja kiinnitetty seinään, lämpöpatterin yläpuolelle. Veistoksen väritys on irtoamassa paikoin pohjustusta myöten. (Kuva 7). Veistoksen pinta on myös hyvin pölyinen ja siihen on kiinnittynyt hämähäkinseittejä ja kuolleita hyönteisiä. Toisaalta on myös hyvä, että likaa ei ole omakätisesti lähdetty pölyhuiskulla poistamaan. Risti on ruuvattu tiukasti seinään kiinni, mikä estää havaitsemasta ristin voimakkaan punaiseksi maalatun ja sabluunaruusukkein koristellun taustan.[2] Veistoksen viimeisimmän konservoinnin yhteydessä 1950-luvun alussa havaittiin, että Kristuksen selkäpuoli on taitavasti maalattu: Kristuksen tummanruskeat hiukset levittäytyvät tuolloin otetussa mustavalkokuvassa avonaisina hartioille.[3]

Kuva 4. Marttilan kirkon krusifikseista nuorempi, 1500-luvun vaihteeseen ajoitettu krusifiksi. Kuva: Katri Vuola.

Marttilan 1300-luvun puoliväliin ajoitetun krusifiksin polykromia on toteutukseltaan ainutlaatuinen Suomessa. Konservoinnin järjestämiseen liittyvästä kirjeenvaihdosta ilmenee, että veistos olisi haluttu liittää osaksi Kansallismuseon kokoelmia.[4] C.A. Nordman on attribuoinut veistoksen ns. Liedon mestarille, Gotlannissa koulutuksensa saaneelle veistäjälle, jolla olisi ollut työpaja Turussa 1300-luvun alkuvuosikymmeninä.[5] Liedon mestari -eponyymiin on lisäksi liitetty mm. krusifiksit Taivassalon, Raision, Hattulan ja Angelniemen kirkoista. Krusifiksit on tyylin ja ikonografisen tyypin perusteella ajoitettu 1340–1350-luvuille.[6] Toisaalta on myös tekniseen tutkimukseen perustuen esitetty, että Taivassalon krusifiksi olisi voitu valmistaa Keski-Euroopassa, ei siis Turun hiippakunnan alueella.[7] Kristuksen inhimillisyyttä ja fyysistä kärsimystä korostavaa krusifiksityyppiä esiintyykin erityisesti Westfalenissa ja Reininmaalla sekä Kölnissä, jossa dominikaanit olivat merkittävässä asemassa.[8]

Kuva 5. Turun museokeskuksen taidekonservaattori Emilia Kallinen ja Marttilan kirkkoherra Janne. J. Nurmi keskustelevat kosteus- ja lämpötilaolosuhteiden vaikutuksesta kirkon maalattujen puuveistosten säilymiselle. Konservaattori Sari Selkee kuuntelee oikealla. Kuva: Katri Vuola.

Tunnelma krusifikseja tutkittaessa oli huolestunut, mutta myös innostunut ja toiveikas. Taidekonservaattori Emilia Kallinen suositteli värin karisemisen ehkäisemiseksi nopeaa ensiapua: kuivuuden vähentämiseksi lämpöpatterin päälle olisi asetettava vesiastia. Patterin lämpötilaa tulisi vähentää vähitellen, jotta äkilliset muutokset kosteus- ja lämpöolosuhteissa eivät tuottaisi lisävaurioita – orgaaninen materiaali liikkuu ja elää. Kirkkoherra Janne J. Nurmi kirjoitti huolellisesti muistiin kaikki suositellut toimenpiteet, joita olivat vauriokartoituksen ja toimenpidesuosituksen tilaaminen konservointialan ammattilaiselta, tarjouspyynnön laatiminen sekä konservointityön kilpailutus. Pienellä seurakunnalla on edessään myös konservointiavustushakemuksen laatiminen Kirkon keskusrahastolle. Päätöksentekoprosessi seurakunnan hallinnossa tulee viemään aikansa. Asiantuntijatukea edessä olevaan prosessiin luvattiin Turun museokeskukselta ja toivottiin Kirkkohallitukselta.[9] Seurakunnan kutsusta luennoin itse Marttilassa krusifiksien vaiheista ja merkityksestä kirkon käyttöönoton 250-vuotispäivänä 6.9.2015.

Kuva 6. Marttilan kirkon myöhäiskeskiaikaisen krusifiksin lannevaatteen värityksessä voi havaita hiljattain syntyneitä vaurioita (valkoiset alueet). Kuva: Katri Vuola.

Veistoksen viimeistelyyn sisältyvät maalaus ja kultaus ovat oleellinen osa keskiaikaisen taideteoksen kokonaisuutta. Värikerrokset pigmentteineen ja sidos- ja pohjustusaineineen sisältävät myös ainutlaatuisen “tietopankin” keskiajan taidetekniikoista ja välillisesti myös taiteen tuotantoalueista ja hankintareiteistä. Värin merkitystä ei aina ymmärretä. Lisäksi erityisesti usein korkealla triumfikaaressa tai kirkkosalin seinustalla sijaitsevien krusifiksien vakavatkin värivauriot ovat lähes katseiden ulottumattomissa.

Seurakuntien vastuu kulttuuriperintömme säilymisestä on suuri. Vastuu määritellään myös kirkkolaissa (14. luku) ja -järjestyksessä (23. luku).[10] Seurakuntaa koskevat määräykset ovat kuitenkin kovin yleisellä tasolla ilmaistuja, eivätkä luonnollisesti anna käytännön ohjeita siitä, mihin taideteoksiin hoito tulee ensisijaisesti kohdistaa tai miten hoito käytännössä toteutetaan. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana kirkkomuseohankkeen kaaduttua ja Kirkkohallituksen aloitteesta toteutetut seurakuntien esineistön inventoinnit eivät ole riittävästi lisänneet seurakuntien hallussa olevan aineellisen kulttuuriperinnön tuntemusta ja esineistön säilymisen edellytyksiä. Inventointien vaikuttavuutta ei tosin ole myöskään selvitetty. Projektiluontoiset, uhanalaisimpiin taideteoksiin kohdistuvat selvitykset ja niitä seuraavat toimenpiteet sekä ns. hyvien käytäntöjen kehittäminen sekä avoin tiedottaminen, vaikkapa käynnissä olevista ja jo toteutuneista projekteista, olisi mielestäni se tapa, jolla aito ja tuloksellinen yhteistyö Suomen evankelisluterilaisen kirkon ja kulttuuriperintöalan eri toimijoiden välillä toteutuisi.

Kuva 7. 1350-luvulle ajoitetun krusifiksin lannevaatteen väritys on todennäköisesti pääosin alkuperäinen. Kristuksen ihoon on sen sijaan lisätty myöhemmin, ilmeisesti uudella ajalla, verenpurkaumia. Eri värikerrosten luotettavampi ajoittaminen edellyttää pigmenttien ja eri sidos- ja pohjustusaineiden tutkimusta. Kuva: Katri Vuola.

 

 

Kirjoittaja on tohtoriopiskelija Åbo Akademin taidehistorian (Konstvetenskap) laitoksella.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



[1] Marttilan kirkkoja ja niiden esineistöä on käsitelty kattavasti teoksessa Riska, Tove 1985. Marttilan kirkot. Suomen kirkot – Finlands kyrkor 13. Turun arkkihiippakunta 10. Loimaan rovastikunta IV. Helsinki 1985: Museovirasto.

[2] Krusifiksien restaurointi 1951–1952. Museovirasto, Historian osasto. Topografinen arkisto. Marttilan kirkko.

[3] Konservoinnin yhteydessä otettu kuva on julkaistu teoksessa Nordman, C.A. 1965. Medeltida skulptur i Finland. SMYA 62. Helsinki: Suomen muinaismuistoyhdistys, 174.

[4] Ks. mm. kirkkoherra W.J. Wihervaaran kirje 26.3.1952 Muinaistieteelliselle toimikunnalle. Museovirasto, Historian osasto. Topografinen arkisto.

[5] Nordman 1965, 9–12.

[6] Nordman 1965, 162–171.

[7] Waismaa-Pietarila Mirja-Liisa 1983. Tövsala krucifix och dess konservering. Finskt Museum 1981, 88. Årgången. Helsingfors: Finska fornminnesförening, 57

[8] Jacobsson Carina 2002. Beställare och finansiärer. Träskulptur från 1300-talet i gamla ärkestiftet. Visby: Ödins Förlag, 95.

[9] Maaliskuisen käyntimme jälkeen tilannetta on paikan päällä käynyt arvioimassa Kirkkohallituksen tutkija Nina Lempa. Lisäksi Suomen Kansallismuseon taidekonservaattori Matti Aaltonen on valokuviini perustuen laatinut arvion krusifiksien konservoinnin tarpeesta ja toimenpiteisiin tarvittavasta ajasta.

[10] Kirkkolaki ja Kirkkojärjestys 8.11.1991/1055 v. 1993. http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1993/19931055#L23 ja http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1993/19931054#L14 (haettu 27.8.2015).

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>