Havaitsemisesta

Ajattelijoita on pitkään askarruttanut kysymys siitä, mihin perustuu kykymme esittää ja havaita maailmaa. Näiden kykyjen tiedostamisen historiaa tutkittaessa on määriteltävä havaitseminen ennen kuin voidaan puhua esittämisestä. Siinä kohtaa omat tutkimusaiheeni risteävät taiteen tutkimuksen kanssa: myöhäiskeskiajan ja renessanssin taiteen teorioihin ja käytäntöihin on vaikuttanut saman aikakauden havaintoteorioiden kehitys.

Havaitsemista – kaikkien aistien, mutta erityisesti näkö- ja kuuloaistin kautta – on viimeisen vuosikymmenen aikana tutkittu yhä enemmän sekä filosofian että psykologian ja kognitiotieteen alalla. Filosofian historian näkökulmasta aihepiirin suosion taustalla näkyvät klassisen filosofian, etenkin Aristoteleen teksteissä esiin nousseet eksegeettiset kysymykset. Esimerkiksi: millainen on luonteeltaan silmissä (tai vastaavasti muissa aistielimissä) tapahtuva muutos, jonka aiheuttaa havaitun ja havaitsijan (olipa tämä rationaalinen tai ei-rationaalinen aistiva olento) välinen kontakti? Muuttuuko silmän lasiaisen väri, kun se vastaanottaa havaitun kohteen värin? Jälkimmäisen kysymyksen tarkoituksena on selvittää, vaikuttavatko ulkoiset aineelliset esineet aistiviin olentoihin ja millaista mahdollinen, aineellinen tai aineeton, vaikutus olisi.

Eri vastausvaihtoehdoista seuraa uusia kysymyksiä: millaista tietoa meillä voi olla kyseisistä kohteista ja niiden ominaisuuksista? Miten varmaa tuo tietomme voi olla? Onko tietomme ja havaintomme erilaista vai samanlaista kuin eläimillä? Ovatko havaitut ominaisuudet olemassa riippumatta havainnostamme? Ovatko ominaisuudet olemassa sillä tavoin kuin me ne havaitsemme? Kysymykset voisivat jatkua jatkumasta päästyäänkin, koska kunkin ajattelijan vastaukset määrittävät, millaista käsitystä maailmasta ja ymmärtämisestä hän edustaa. Kysymykset havaittujen asioiden vaikutuksesta aistinelimiin tihkuivat antiikin teksteistä keskiajan väittelyihin arabifilosofien, kuten Avicennan, Averroesin ja Alhacenin välityksellä. Alhacenin De aspectibus onkin keskeinen lähde perspektiivin teorian kehityksen kannalta.

Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta keskiajan filosofit eivät olleet kiinnostuneita havaitsemisesta sinänsä, vaan käsittelivät sitä muiden aiheiden kuten älyllisen tiedon, pyhän kolminaisuuden tai jumalaa koskevan tiedon yhteydessä. He väittelivät siitä, miten maailman havaitsemisen psykofyysisen prosessin voisi pukea sanoiksi, mutta vastaus taas riippui siitä, miten maailma, siihen kuuluvat asiat ja niiden ominaisuudet ymmärrettäisiin. Tämän mallin mukaan aistihavainnon määrää tietynlainen suhde havaitsijan aistimiskyvyn ja havaitun kohteen ominaisuuksien välillä. Asiat ovat havaintomme ulottuvilla rajallisten, kullekin aistille erilaisten ominaisuuksiensa välityksellä, ja havaitseminen edellyttää lisäksi riittävää vastaavuutta havaittavan ominaisuuden ja aistimiskyvyn välillä. Esimerkiksi liian kirkas valo sokaisee silmän, ja siten silmän luontainen kyky aistia valoa (tai sen heijastusta erilaisista aineista ja pinnoista) menetetään, tai liian hämärässä silmän herkkyys ei riitä havaitsemaan yksityiskohtia.

Myöhäiskeskiaikaisen ajattelun mukaan kaikki koostuu aineesta, joka yksinään ei ole havaittavissa, ja muodosta, joka selittää, miksi jokin on mikä on (kissa, kivi, puu) tai miksi sillä on tiettyjä ominaisuuksia (väri, koko, muoto). Edelliset ovat substantiaalisia eli ensisijaisia muotoja, jälkimmäiset aksidentaalisia eli toissijaisia. Kaikilla aineellisilla asioilla on aksidentaalisia muotoja, mutta nämä muodot voivat vaihdella ilman, että sillä olisi vaikutusta substantiaaliseen muotoon. Esimerkiksi ihmisen värisävy voi muuttua (rusketus), ja hän pysyy edelleen sekä ihmisenä että samana ihmisyksilönä (minä) kuin ennen muutosta (ennen kesälomaa Portugalissa). Tähän liittyy väittely siitä, voivatko asiat ominaisuuksineen olla aistihavainnon aiheuttajia ja määrittää havainnon sisällön. Onko havaitsemani punainen väri kokonaan riippuvainen edessäni olevasta punaisesta esineestä ja sen välittämästä punaisuuden muodosta? Vai olisiko syytä olettaa jonkin muun välittäjän tai aiheuttajan (esim. oma mieleni/sieluni) vaikutus?

Toinen väittelyn aihe on tiedon sisältö ja se, miten aistihavainto olion toissijaisista ominaisuuksista johtaa tietoon sen olennaisista ominaisuuksista, esimerkiksi siihen, että kyseessä on ihminen. Tälle siirtymälle annettu selitys riippuu siitä, minkä tiedonkäsittelykyvyn osa-alueiden (fakulteettien) katsotaan olevan siitä vastuussa aistihavainnon (joka kohdistuu yksittäisiin, aineellisiin asioihin) ja älyllisen ajattelun (joka kohdistuu yleiskäsitteisiin eli universaaleihin) alueilla. Sielu koostuu yleisaistin (sensus communis) aistimisfakulteeteista (online), mielikuvituksesta (offline) ja muistista sekä rationaalisista älyn, muistin ja tahdon fakulteeteista. Filosofien käsitykset mielen rakenteista olivat keskenään hyvin erilaisia, ja selkeitä eroja voi havaita jopa saman tekijän eri tekstien välillä (näin on esim. Avicennan ja Albertus Magnuksen kohdalla). Käsitykset monimutkaistuivat entisestään, kun kuvaan lisättiin yhä useampia kykyjä ja niiden kohteita ja tehtäviä, joiden päällekkäisyyttä malleissa pyrittiin välttämään.

Tällaisiin monitahoisiin rakennemalleihin sisältyi kuitenkin hankaluuksia: miten selittää eri toiminta-alueiden väliset vaikutussuhteet: miten esimerkiksi ymmärrys ja tunne, jotka toimivat aineellinen – aineeton -spektrin ääripäissä, voivat olla yhden ja saman sielun toimintoja? Keskiajalla kiinnostavalta kysymykseltä tuntui myös, miten enkeleillä tai ruumiista erillään olevilla sieluilla voisi olla tietoa yksittäisistä esineistä ilman ruumiin aistinelimien kautta saatavaa havaintoa? Jos varma tieto on älyllistä yleistason tietoa, joka saavutetaan abstrahoimalla aineellisista, esineiden toissijaisiin ominaisuuksiin perustuvista havainnoista, miten silloin voidaan erottaa kaksi saman lajin edustajaa toisistaan älyllisen tiedon tasolla? Näitä kysymyksiä lähestyttiin selvittämällä, miten havaitsemme ominaisuuksia – mikä aiheuttaa aistihavainnon ja minkälainen on kohteen havaittuja ominaisuuksia ilmentävä olomuoto (laji), ja lopulta, mitkä ominaisuudet erottavat yksittäisen kohteen muista samantapaisista.

Myöhemmin keskiaikaisessa ajattelussa huomio siirtyi havainnon mekanismeista väittelyyn siitä, miten voimme olla varmoja, että tiedämme, millaisia asiat ovat, tai, että ne ovat sellaisia kuin “tiedämme” niiden olevan – tai edes, että havaitsemamme asiat ovat todellisia. Tulkitsen tämän käänteen merkiksi siitä, että hallitseva, Aristoteleeltä periytynyt passiivisen aistihavainnon teoria ei enää riittänyt selittämään ulkoisten asioiden ymmärtämistä. Kysymyksenasettelun muutos ja vaihtoehtoiset havaitsemisen ja ymmärryksen teoriat ovatkin oman tutkimukseni kohteena.

Renessanssin perspektiiviteoria on jatkoa keskiajan havaitsemisteorioiden kehitykselle, jossa geometrisen optiikan periaatteet nousivat osaksi näköhavainnon selitystä. Asioiden ominaisuuksien kokemisen pohdinnasta siirryttiin pohtimaan asioiden esittämistä. Ajattelutavan muutos pääpiirteissään on jo tuttu, mutta sen vaiheissa on vielä selvitettävää, jotta siirtymä voitaisiin ymmärtää paremmin. Selvitys on työn alla hankkeessani Rationality in Perception: Transformations of Mind and Cognition 1250–1550, joka toimii European Research Councilin rahoituksella Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa. Dynaamisesti kehittyvän, muuttuvan ja keskustelevan keskiaikaisen ajattelun historia ei siis pian ole enää pimeässä. – Olenkos muuten jo kertonut havaintoilluusioista?…

 

José Filipe Silva on keskiajan filosofian apulaisprofessori Helsingin yliopiston filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella. Hänelle on myönnetty European Research Councilin tutkimusapuraha hankkeelle Rationality in Perception: Transformations of Mind and Cognition 1250-1550.

Silva on julkaissut mm. kirjan Robert Kilwardby on the Human Soul: Plurality of Forms and Censorship in the Thirteenth Century (Brill 2012) sekä toimittanut teokset “Active Perception in the History of Philosophy. From Plato to Modern Philosophy” (Mikko Yrjönsuuren kanssa) ja “Dictatorship of Failure. The Discourse of Democratic Failure in the Current European Crisis” (Alejandro Lorite-Escorihuelan kanssa).

 

Käännös: Sofia Lahti

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>