• Tahiti-verkkolehti on ollut olemassa viisi vuotta, joista viimeiset kolme olen toiminut sen päätoimittajana. Sain pestin kun minut valittiin Taidehistorian seuran – lehden kustantajan – puheenjohtajaksi. Nyt on aika siirtää vastuu lehdestä eteenpäin ja seuraajanani jatkaa toimituksessa jo nyt mukana ollut FT Roni Grén Turun yliopistosta. Tahitin toimituksen on samalla aika itsenäistyä Taidehistorian seuran hallituksesta: tästä eteenpäin lehden toimituskunta ei ole enää välttämättä sama kuin seuran hallitus, vaikka päällekkäisyyttä jäsenissä toki onkin muun muassa tiedonkulun sujuvuuden varmistamiseksi.

    Lehteä on alusta asti toimitettu innostuneesti ja paneutuen sekä laadukkaan tieteellisen julkaisemisen periaatteita noudattaen. Vuosien varrella on julkaistu lukuisten kotimaisten ja myös ulkomaisten tutkijoiden kiinnostavia ja ajankohtaisia tutkimustuloksia; mukana on ollut niin meritoituneita professori emeritoja kuin myös vasta väitöskirjaansa valmistelevia tutkijoita. Alusta lähtien lehden linja on ollut kurottua myös kohti museoita ja niissä tehtävää tutkimusta, kartoitusta ja ylipäänsä kokoelmatyötä kohtaan.

    Kuvallisuudessa olemme halunneet hyödyntää verkon mahdollisuuksia käyttämällä isoja kuvia ja toisaalta julkaisemalla harvoin nähtyjä teoksia, kuten vaikkapa maalauksia Murmanskin alueellisen taidemuseon kokoelmista. Jotkut teokset on kokonaan ensi kertaa julkaistuna esillä, kuten esimerkiksi aivan viime vuosina maasta löytyneet kuva-aihein koristellut sormukset tai vaatehakaset. Lehden skaala on laaja: artikkelien lisäksi on julkaistu muun muassa konferenssiraportteja, näyttelyarvioita, kirja-arvosteluja, katsauksia ja keskusteluja. Väitösten lektioita sekä väitöskirjojen arvioita on julkaistu paljon; näin nämä ainutlaatuiset tilaisuudet ovat ulottuneet niillekin, jotka eivät päässeet paikan päälle.

    Ei liene yllätys, että tässäkin lehdessä on luovuutta vaativa rahatilanne. Aloitus vuonna 2011 tapahtui komeasti Koneen säätiön mittavalla tuella, joka suunnattiin kotimaisilla kielillä ilmestyviin tieteellisiin julkaisuihin. Säätiö ei kuitenkaan voi – ymmärrettävistä syistä – pysyvästi rahoittaa lehteä, mutta se on muulla tavoin jatkanut toimintamme tukemista, mistä lämmin kiitos. Toimitussihteerille maksettava palkkio on hankittava nyt monista puroista, muu toimituskuntahan tekee työnsä pro bono -periaatteella.

    Tämä rahaan liittyvä käytännönläheinen syy on ollut yksi tekijä päätöksessämme julkaista enenevässä määrin teemanumeroita, joiden rahoitus etsitään hankekohtaisesti, ja joissa voi olla myös vieraileva toimituskunta. Tämä on osoittautunut toimivaksi strategiaksi ja olemme saaneet rahoitusta muun muassa Suomen Kulttuurirahastosta ja Suomen Muinaismuistosäätiöstä. Erikoisnumeroita on ilmestynyt jo viisi, aiheina muun muassa taiteen välittäjäporras, kulttuuriympäristö ja taideteollisuus. Kuluvana vuonna saatte luettavaksenne vielä ainakin kaksi teemanumeroa lisää! Toinen, yhtälailla tärkeä motiivi teemanumeroiden julkaisemiseen on ollut pyrkimys saada entistä enemmän ihmisiä lehden piiriin; tätä päämäärää on toteutettu myös muun muassa vaihtelevilla kolumnisteilla.

    Lehden formaatti on asettanut tiettyjä reunaehtoja. Tiedostamme toiveen artikkelien tulostettavuuteen. Tämä kuitenkin edellyttää niin suurta teknistä muodonmuutosta, että sen toteuttamiseen ryhdytään vasta kun seuran verkkosivujen uudistaminen saadaan päätökseen. Verkkojulkaiseminenhan on jo viidessä vuodessa muuttunut huimasti, eivätkä kaikki Tahitissakaan aikoinaan tehdyt ratkaisut ole enää aivan ajanmukaisia. Verkossa lehti kuitenkin on iloksemme tavoittanut laajan lukijakunnan.

    Tahiti-lehdelle on kaivattu Tieteellisten seurain valtuuskunnan yhteydessä toimivan Julkaisufoorumin (JUFO) luokitusta, jota opetus- ja kulttuuriministeriö käyttää yliopistojen rahanjaon yhtenä mittarina. Tämän niin sanotun laatuindikaattorin sattumanvaraisuus, epäloogisuus ja humanistisia tieteitä vierastava lähtökohta ovat varmaankin selviöitä kaikille tiedejulkaisemista seuraaville. Lisäksi järjestelmässä piilee houkutus demoralisoivaan toimintaan: artikkeleita halutaan ”monistaa”, jotta heruisi lisää pisteitä ja sitä kautta rahaa. Onneksi Suomen Akatemia ei ole mennyt mukaan JUFOiluun, vaan hakemuksen julkaisuluettelossa kaikki vertaisarvioidut julkaisut – kuten Tahitissa ilmestyneet – ovat yhtä ”arvokkaita”.

    JUFO-ongelma kuuluu laajempaan, koko tieteen arviointijärjestelmää koskevaan höttöiseen suohon, josta Helsingin Sanomissakin on maaliskuun 2016 aikana ahkerasti keskusteltu. Tieteenalojen erot vaikuttavat julkaisumääriin, eikä määrä todellakaan aina korvaa laatua. Kuten kaikki tietävät, vertaisarviointi an sich ei myöskään välttämättä johda siihen, että teksti on parempi kuin vertaisarvioimaton. Vertaisarviointi, ja viime kädessä myös julkaisujen laatuluokittelu, on tiedemaailman sisäinen kontrollijärjestelmä omine ongelmineen, mutta niiden sitominen rahaan on täysin epäeettistä. Tahiti-lehti tai Taidehistorian seura ovat kuitenkin liian pieniä kaloja uidakseen vastavirtaan näissä näennäistodellisuuksien pyörteissä, joissa yliopistot haukkovat henkeään, ja niinpä toimitus edelleenkin pyrkii tuon luokituksen Tahitille saamaan. Muistettakoon myös, että Taidehistorian seuralla on toinenkin julkaisukanava, perinteinen Taidehistoriallisia tutkimuksia -sarja, joka tässä kolmiportaisessa järjestelmässä kuuluu luokkaan 2 (johtava taso).

    Taidehistoriaa laajasti esiin tuovaa Tahitia tarvitaan mielestäni edelleen kotimaisen taidehistorian tulosten välittäjänä ja uusien ajatusten esiintuojana, vaikka parannettavaa aina luonnollisesti onkin. Lehti tarjoaa esimerkiksi väitöskirjaa kirjoittaville tutkijoille matalamman kynnyksen julkaisukanavan verrattuna ulkomaisiin lehtiin. Myös sekä pääkaupunkiseudun tai suurempien kaupunkien ulkopuolella toimivat että ulkomailla asuvat taidehistorioitsijat ovat olleet aktiivisia.

    Taidehistoria tarvitsee lisäksi omia ”huoneita”: yliopistoissa toteutetaan vaihtelevilla tavoilla erilaisia tieteenalojen hallinnollisia yhdistämisiä, ja taidehistoria on Helsingin yliopistossakin lähivuosina osa suurta kulttuurintutkimukseen painottuvaa kokonaisuutta. Eri yliopistojen taidehistorian oppiaineilla on ollut melko vähän yhteistyötä keskenään sen jälkeen kun taidehistorian valtakunnallinen tutkijakoulu kesätapaamisineen lopetettiin. Niin rikastuttavaa kuin monitieteisyys monesti onkin, sen korostaminen helposti hämärtää sen, että myös yksittäisen tieteenalan sisällä on laaja kirjo eri näkökulmia ja lähestymistapoja.  Taidehistoria on arvokas, uutta luova ja kiinnostava myös avoimena ja vastaanottavaisena itsenään. Yhteistyö erilaisten taidehistorioiden välillä voi tuottaa yhtä yllättäviä avauksia kuin eri tieteenalojen risteyttäminen.

    Olen vakuuttunut, että Roni Grénin johdolla Tahiti jatkaa ennakkoluulottomalla ja suurisydämisellä linjallaan. Kiitän toimituskuntaa tinkimättömästä asiantuntijuudestanne, mukaan lukien toimitussihteerin pitkämielisyys. Olen ylpeä kaikkien numeroiden visuaalisesta ilmeestä, hyvä Linda! Edelleen kiitän kaikkia lukijoita mielenkiinnosta ja eritoten Tahitiin kirjoittaneita kollegoita päätöksestänne jakaa ajatuksianne, löytöjänne ja mielipiteitänne muiden kanssa.

     

    Helsingissä 26.4.2016

    Elina Räsänen