Paljon sanoja designista

Writing Design – Words and Objects. Toim. Grace Lees-Maffei. London: Berg,
2012. 259 sivua, 51 mustavalkokuvaa.

Englanninkielistä muotoiluhistorian kirjallisuutta on viime vuosina julkaistu taajaan. Listoille ilmestyy antologioita, oppikirjoja ja lukemistoja sekä kausijulkaisuja, eikä uusien tekstien tahdissa meinaa pysyä. Hain apua kokonaisuuden hallintaan keväällä 2012 julkaistusta kirjasta Writing Design – Words and Objects, jonka kustantaja on lontoolainen Berg Publishers.
­
Tartuin kirjaan kohtuullisilla odotuksilla, sillä toimittaja on tunnettu angloamerikkalaisen muotoiluhistorian tekijä Grace Lees-Maffei. Lees-Maffei käsitteli väitöskirjassaan muotoilualan kuluttajavalistuksen vaikutusta kotikulttuuriin toisen maailmansodan jälkeen. Hän toimitti teemasta erikoisnumeron alan ehkäpä vaikutusvaltaisimpaan kausijulkaisuun Journal of Design History, jonka kustantaja on The Design History Society.[1] Lees-Maffei toimii muotoiluhistorian (Design History) apulaisprofessorina University of Hertfordshiressä ja on kuvataiteen ja muotoilun teoriaan suuntautuneen tutkimusryhmän tVAD – theorising Visual Art and Design jäsen. Tässä arvosteltava kirja liittyy Lees-Maffein johtamaan hankkeeseen Writing Design, joka kysyy, miten design ymmärretään ja miten siitä viestitään. Näkökulma on laaja, muotoilualan kritiikistä historiankirjoitukseen ja muotoilijoiden ammattikäytäntöön.[2] Hanke järjesti kansainvälisen konferenssin vuonna 2009[3] ja sen tuloksia on julkaistu Internetissä ja paperilla.[4]

Monimerkityksisen käsitteen ”writing design” voisi kömpelösti suomentaa ”designin kirjoittamiseksi”. Alaotsikko ”Words and Objects” kuvaa toimittajan mukaan sitä, että muotoilu on sekä sanoja että objekteja. Antologiassa halutaan kyseenalaistaa tapa tarkastella esineitä ensisijaisesti kirjoitettujen lähteiden varassa. Esineethän voivat jo itsessään toimia lähteenä esimerkiksi kulttuurista, jolla ei ole kirjoitettua kieltä. Muotoilu ei myöskään pelkisty esineiksi. Jotkut muotoilun tuotteet eivät mahdu objektin kategoriaan kokonsa vuoksi (kaupunki), toiset aineettomuutensa takia (tietokoneohjelma, tuoksu, logistiikka). Design on myös teonsana, joka viittaa ympäristöämme muokkaaviin luoviin prosesseihin. Hankala käsite siis, ja monet ovat pyöritelleet sen merkityksiä ja rajoja. Johdannossa mainitaan muun muassa vuosina 2007–2009 Osakassa toteutettu kattava tutkimus design-sanan etymologiasta ja käytöstä. Tässä kirjassa ei kuitenkaan jäädä pyörimään kehää vaan tartutaan sanoihin tapaustutkimusten avulla.

Kirjoittaminen reformin välineenä

Teorian ja ammattikäytännön suhde on kirjassa pinnalla. Useimmat antologian 19 kirjoittajasta ovat muotoilijoita tai arkkitehteja sen lisäksi, että toimivat opettajina, muotoiluhistorioitsijoina ja kirjoittajina. Kirjoittajat tulevat eri puolilta maailmaa, pääosin kuitenkin Britanniasta. Toimittaja on ottanut mukaan tekstejä sekä tunnetuilta asiantuntijoilta että ”nousevilta” kirjoittajilta. Kirja koostuu 16 artikkelista, jotka on jaettu neljään temaattiseen lukuun. Artikkeleiden aihepiirit ovat lukujenkin sisällä hyvin erilaisia, armeijavaatteiden standardoimisdiskursseista taiteellisen tutkimuksen ongelmiin.

Ensimmäinen luku, ”Righting design – on the reforming role of design criticism” nostaa pöydälle kysymyksen kirjoittamisesta uudistamisen välineenä. Kulttuuri- ja taidehistorioitsija Jeffrey L. Meiklen artikkeli toimii avauksena esitellessään muotoilusta kirjoittamista laajemmassa historiallisessa kehikossa. Meikle on aikaisemmin kirjoittanut teollisen muotoilijan ammatista lähteinään yksinomaan tekstit – tehtaan sisäiset muistiot, tiedotteet ja julkaistut artikkelit. Hän huomauttaa, että alan ammattilaiset Ruskinista ja Morrisista lähtien eivät juuri ole sanallistaneet esineitä. Kirjoittajina designerit ovat suuntautuneet abstrakteihin teemoihin, joista keskeisin on suunnittelija-ammattilaisten merkitys ihmiskunnan moraalisessa ja sosiaalisessa kehityksessä. ”Modernisteille”, kuten Le Corbusier, sanat olivat objekteja merkityksellisempiä ja tähän liittyy manifestinomainen tyylilaji, ”raamatullisuus”. Meikle tiivistääkin, että modernismia voi kutsua ”designin kirjoittamisen” (writing design) kristallisoitumaksi.

Viktoriaaniselta ajalta periytyvä ajatus designin progressiivisuudesta ja modernismin idealisoima ajatus ammattilaisten osallisuudesta teknologiseen utopiaan ovat Meiklen mukaan edelleen voimissaan. Sankarimuotoilija-diskurssia on jatkanut esimerkiksi Paola Antonellin MoMAan kuratoima näyttely Design and the Elastic Mind (2008). Toinen äärilaita löytyy Design Philosophy Papers -julkaisusarjan (2003–) piiristä. Radikaalit designskeptikot Anne-Marie Willis ja Tony Fry kyseenalaistavat ammattisuunnittelijan merkityksen nykyajan monimutkaisissa tuotannon ja teknologian systeemeissä. He maalaavat tumman kuvan hallitsemattomasta tulevaisuudesta, jossa muotoilijat palvelevat järjestelmää. Meikle kysyy ovelasti, eivätkö sekä design-hypettäjät että ammattimuotoilun tuomiopäivän ennustajat lopulta edusta samaa sananpyörittämisen traditiota.

Norjalainen teknologia- ja designhistorioitsija Kjetil Fallan on valinnut artikkeliinsa tapauksen, joka kuvaa länsimaisen designalan kehitystä ammattikuntakeskeisestä kuluttaja- ja kulutuskeskeiseksi. Vuonna 1941 perustettu Bonytt-lehti toimi aluksi suunnittelijoiden ammattikunnan äänitorvena ja hyvän muotoilun valistuksen välineenä, kunnes vuonna 1971 siitä tehtiin kaupallinen sisustuslehti. Fallan katsoo tilannetta kiinnostavasti lehden tekijöistä käsin ja kertoo, miten toimituskunnan ammatillinen tausta ja sukupuoli muuttui. Lukijamääriä ajatellen päätös muuttaa ammattilaisten tekemästä ja lukemasta julkaisusta kotiansa sisustaville naisille suunnatuksi ajanvietelehdeksi oli menestys. Artikkeli keskittyy täyskäännökseen korkeakulttuuristen (hyvä muotoilu) tavoitteiden toteuttamisesta populaarikulttuurisen viihteen tuottamiseen. Kuvio tuntuu liian yksinkertaiselta. Kirjoittajakin huomauttaa, että muotoilijoiden reformiprojekti jatkui jollain tavoin myös naistenlehdessä, mutta jättää kiinnostavan teeman käsittelemättä.

Edellä esiteltyjen lisäksi ensimmäisessä luvussa on kaksi muuta artikkelia. Fredie Floré kertoo 1950- ja 1960-luvulla Hollannissa toimineesta designkriitikko K.–N. Elnosta. Stephen Haywardin historiallisesti kontekstualisoiva artikkeli nykymuotoilusta on sinällään oikein kiinnostava, mutta kirjoittaja jättää lukijan ymmärryksen varaan tekstin kytkeytymisen luvun teemaan, reformikirjoittamiseen.

Teksti tuotteen ja kuluttajan välissä

Toisessa luvussa otsikolla ”Mediations – between design and consumption” tarkennetaan teksteihin, joilla välitetään tietoa muotoilutuotteista kuluttajille. Arkkitehti John Stanislav Sadarin esittelemä tapaus konkretisoi sen, miten erilaiset tavoitteet lomittuvat viestinnässä. ’Vita’-lasin historia liittyy auringonvalon terapiavaikutusten popularisointiin, jossa risteävät tieteelliset, yhteiskunnalliset ja kaupalliset diskurssit. Lasiteknikko Francis Everard Lamplough kehitti 1920-luvulla niukasti rautaa sisältävän ikkunalasin, joka läpäisee hyvin ultraviolettisäteilyä. ’Vita’-lasia markkinoitiin terveysvaikutteisena tuotteena ja keksintöä suositeltiin muun muassa sairaaloihin ja kouluihin. Moderneja mainonnan keinoja hyödyntäneen kampanjan toteutti kova ammattilaisjoukko, jossa mukana oli tuon ajan designhistorian vaikuttaja John Gloag. Kampanja painotti samanaikaisesti tieteellisesti todennettua tehokkuutta ja auringonvalon luonnonmukaisuutta, ja Sadarin mukaan tämän kaksoisviestin takia idea vetosi myös arkkitehteihin. ’Vita’-lasista ei kuitenkaan tullut kaupallista menestystä. Ironista kyllä, sen markkinointiin sisältynyt kuluttajavalistus loi edellytyksiä kilpailijoiden tuotteiden menestykselle.

Kulttuurihistorioitsija Jane Tynan tarkastelee artikkelissaan sitä, miten siviilihenkilöistä muokattiin ihanteellisia sotilaita ensimmäisessä maailmansodassa. Hänen lähteenään ovat sota-ajan viranomaisten julkaisemat ohjeet, jotka koskivat sotilaskuria ja ruumiinkunnon ylläpitämistä sekä sotilasunivormun valmistamista. Tekstit olivat tärkeä väline monenlaista standardisointia vaatineissa massaliikekannallepanoissa. Foucault’n tiedon ja vallan teoria on Tynanin tutkimuksen keskiössä, ja Tynan tulkitsee armeijan ohjekirjoja hegemonisen maskuliniteetin representaationa, joka tuki yhteisöllisen kurin kansallista projektia. Vaikka asepukujen käytännöllisyys ja turvallisuus olivat tässä sodassa erityisen huomion kohteena, Brittisotilaiden länsirintamalla käyttämästä khakiunivormusta tuli ennen kaikkea yhtenäisyyden symboli. Sotilasasu liitettiin kielellisesti kurinpidon diskurssiin, ei siis pukeutumisen ja muodin feminiiniseen kulttuuriin. Tynan vertaa kiinnostavasti miehille suunnattua valistushanketta koteihin ja naisille suunnattuun kuluttajavalistukseen. Jälkimmäisessä painopiste on kuluttamisessa, kun taas armeijan ohjeistus kohdistui tuottamiseen.

Toisessa luvussa on myös Anne Hultzschin artikkeli, joka vertailee paikkakokemuksia John Evelynin Venetsia-päiväkirjassa (1620–1649) sekä John Ruskinin The Stones of Venice -teoksessa. Ann Sobiech Munsonin artikkeli erittelee Lewis Mumfordin kirjoitusta ”House of Glass” suhteessa lähtökohtaansa, joka on Gordon Bunshaftin Lever House New Yorkissa (Skidmore, Owings and Merrill, 1952).

Kieli muotoiltavana

Kolmas luku ”Designing with and through language” käsittelee kieltä suunnittelun välineenä. Rakennuttajan tehtävä on toteuttaa talo teräksestä ja betonista, mutta Peter Medwayn (1996) ajatusta seuraten arkkitehti luo sanojen ja piirustusten avulla kaksi muuta rakennetta: kuvitteellisen talon sekä sosiaalisen verkoston, joka voi toteuttaa tämän kuvitelman. Esimerkki kuvannee kielen ja tekstin merkitystä muidenkin yhteisöllisesti toimivien suunnittelijoiden ja taiteilijoiden työssä.

Chae Ho Leen artikkeli esittelee Tyynenmeren alueen yliopistoissa toteutettuja designopiskelijoiden hankkeita, jotka hyödynsivät osallistavaa toimintatutkimusta. Tässä esittelen lähemmin arkkitehti Mhairi McVicarin artikkelin, joka pureutuu rakentamiseen liittyvään kielenkäyttöön. Nykyarkkitehti käyttää paljon aikaa erilaisten tekstien tuottamiseen. Hän pyörittää monimutkaista ja -tasoista verkostoa, johon kuuluvat ainakin asiakas, rakennuttaja, insinööritoimisto sekä sopimusten, vakuutusten ja säännösten vaatimat muut asiantuntijat. Keskustellessaan osapuolten kanssa tekstien sekä erilaisten mallien ja piirustusten välityksellä arkkitehdin tulisi pyrkiä viestimään mahdollisimman yksiselitteisesti. Rakentamisen kieltä pidetäänkin usein objektiivisena ja faktaperusteisena. McVicar osoittaa kuitenkin lontoolaisen arkkitehtitoimiston rakennusteknistä kirjeenvaihtoa tarkastelemalla, että ”poeettisuudella” on sijansa täsmäkielessäkin. Arkkitehti pyytää eräässä faksissa sentintarkkuutta fasadin yksityiskohdassa, koska ”se on keskeistä arkkitehdin intention kannalta”. McVicar osoittaa, että vaadittu tarkkuus ei toteutunut, mutta fasadi kuitenkin kaikkien mielestä onnistui. Hän tulkitseekin arkkitehdin sanat järjestelmän hierarkiaa osoittavana viestinä, joka muistutti korkean laadun vaatimuksesta.

Graafisilla suunnittelijoilla on erityisen intensiivinen suhde tekstiin, esimerkiksi kirjan taittoa suunnitellessa, mutta suhde ei ole ongelmaton. Barbara Brownien artikkeli epävakaasta tai ”sulavasta” (fluid) typografiasta pohtii stabiilina pidetyn kirjainmuotoilun muutosta digitaalisen tekniikan aikana. Uusiseelantilaisen University of Waikaton opettajat Polly Cantlon ja Alice Lo tarttuvat artikkelissaan varsin konkreettisesti sanojen ja tekojen väliseen suhteeseen. He antoivat graafisen suunnittelun opiskelijoille tehtäväksi tutkia, vastaako painotuotteen muoto ja tyyli sen sisältöä, kuten modernin graafisen suunnittelun ihanne kuuluu. Opiskelijat analysoivat valikoiman modernin designin ikonisia julkaisuja Walter Gropiuksen ja László Moholy-Nagyn Bauhaus-teoksesta (1923) Reyner Banhamin kirjaan Theory and Design in the First Machine Age (1960). Tulokseksi saatiin, että sisältö ja muoto eriytyivät kirjoittamisen siirtyessä tekijöiltä teoreetikoille ja Euroopasta kaupallisempana pidetyille angloamerikkalaisille julkaisumarkkinoille. Vaikka opiskelijoiden muotoanalyysi on pintapuolinen – graafisen suunnittelun tekijyyttä ei problematisoida, eikä oteta huomioon esimerkiksi kirjankustantamisen verkostoja ja valtarakenteita – tehtävä on hauska ja pedagogisesti oivaltava. Opettajat toteavat, että historia ja teoreettinen kirjoittaminen eivät yleensä kiinnosta graafisen alan opiskelijoita. Cantlon ja Lo näkevätkin, että muotoiluhistoria voisi houkutella opiskelijoita, jos historian kirjoittamisen ”muoto” olisi paremmin integroitu sisältöön. Jos ymmärrän ehdotuksen oikein, toivelistalla on tyylihistorian mukaista historiankirjoitusta. Tiedän omasta kokemuksesta, että monet mielellään näkisivät muotoilun historian siisteiksi vuosikymmeniksi tai tyyleiksi pakattuna. Tässä piileekin mielestäni perustava ristiriita ”designin kirjoittamisen” ja historioitsijan tehtävän välillä.

Muotoilu tekstin tavoittamattomissa

Viimeisessä luvussa ”Showing as telling – on design beyond text” kirjoitetaan muotoilusta, joka on sanojen ulottumattomissa. Luvussa kysytään, onko teksti kaikissa muotoilukäytännöissä tarpeellista, toivottavaa, tehokasta tai edes käytännöllistä. Ydinväite on, että design voi olla merkitsevää sellaisenaan ja esine (tai kuva) voi kertoa tyhjentävästi asiansa ilman sanallistamista. Tämä on hankala ajatus tekstuaalisuuden kanssa painivalle taidehistorioitsijalle, joka työkseen ”lukee” taidetta.

Kahdessa artikkelissa on kyse tekstittömästä esittämisestä. Léa-Catherine Szacka testaa artikkelissaan arkkitehtuurinäyttelyiden taksonomisia analyysimalleja tapauksenaan Venetsian arkkitehtuuribiennaali 1980 ja Gabriele Oropallo selvittää italialaisen graafisen suunnittelijan A. G. Fronzonin minimalistista suhdetta tekstiin. Michale Biggsin ja Daniela Bücherin artikkeli pohtii taiteellisen tutkimuksen (practice-led research) asemaa perinteisen akateemisen tutkimuksen kentällä ja nostaa pöydälle muuallakin kirjassa toistuvan kysymyksen käytäntölähtöisen ja teoreettisen tutkimuksen jakolinjasta (practice/theory split).

Mukana on myös tanskalaisen kirjallisuustieteilijä Stina Teilmann-Lockin artikkeli, joka käsittelee muotoilutuotteiden sanallistamista oikeusistuimessa. Kirjoittaja kertoo, että ensimmäinen designalan tekijänoikeuslaki vuodelta 1787 koski brittiläisiä puuvillaisia painokankaita. Uuden mallin suojattu ”julkaiseminen” edellytti kankaanpainajan tai mallin omistajan nimen ilmoittamista kangaspakan lopussa. Tekijänoikeuslainsäädäntö perustui kirjapainoalan suojausmekanismeihin ja merkintä kankaassa vertautui kirjan nimiösivuun. Sittemmin mallisuojan toteutumiseksi muodostui välttämättömäksi sanallistaa mallit. Laki käsitteleekin immateriaalioikeuksia (intellectual property) representaationa – sanoina tai korkeintaan kuvana. Teilmann-Lock erittelee kiinnostavasti mallinsuojaa käsittelevien oikeudenkäyntien pöytäkirjoja, joissa designesineiden kuvaukset pyrkivät yksiselitteisyyteen. Tuomareiden tuottamat diskursiiviset representaatiot sisältävät yllättävästi ”taidehistorialta” kuulostavaa jargonia. Mietinkin tätä artikkelia lukiessa, kuvastaako case sitä, miten design pakenee sanoja vaiko sitä, että design on tulkittavissa monin tavoin, ja että tulkinnat palvelevat erilaisia päämääriä.

Grace Lees-Maffei on kirjoittanut johdantoluvun sekä kunkin pääluvun alustukset, jotka ovat tietenkin avainasemassa kirjoituskokoelmassa. Hänen viitteistönsä avaa laajasti muuta ajankohtaista kirjallisuutta. Oppikirjan tavoitteita ajatellen Lees-Maffein oma kirjoitustyyli on turhan väljästi tulkittava ja epäselväkin. Jonkinasteinen sekavuus voi liittyä mukaan haluttujen tekstien epätasaisuuteen, sillä ei ole ollut helppo tehtävä kehrätä yhteen teoreettisesti ja teksteinä eritasoisia artikkeleita. Tämä on antologioiden ongelma.

Kirjan neljä teemaa – reformi, mediaatio, kieli muotoilun välineenä ja ei-kielellinen muotoilu – ovat kiinnostavia, ja etenkin viimeisessä luvussa pyritään tekemään uusia avauksia. Toimittaja ehdottaa lukijalle myös vaihtoehtoisia ryhmittelyjä, ehkä tavanomaisemmin aihepiirin tai tekstin tulkinnan metodien mukaan, mutta jako neljän matriisiin on kirjan clou, jolla halutaan luoda designalan omaa kirjoittamisen teoriaa.[5] Artikkelien puristaminen tähän kehikkoon tuntuu kuitenkin paikoin keinotekoiselta, eivätkä kaikki osat kannattele kokonaisuutta yhtä vakuuttavasti, kuten ehkä edeltä on käynyt ilmi. Synteesin muodostumisen sijaan koen, että ajatukseni muotoilukirjoittamisesta pirstaloituu.

Mylly jauhaa sanoja

Every design professional, whether designer, maker, critic or historian, needs to reflect on her or his use of language in designing, describing design and analysing it. This book is intended to assist in that process; as a set of mediations on the relationships between words and design practices and products, it forms a tool with which to think, and argue.[6]

Muotoilualojen koulutus on kasvanut ja laajentunut osana niin sanotun luovan teollisuuden nousua ja samalla designin akateemiset tieteenalat ovat vahvistuneet.1970-luvulla taidehistoriasta irtautunut design history on oppituolina monissa humanistisissa brittiyliopistoissa ja onpa alan professuuri Oslon yliopistossakin. Design studies on vakiintunut erityisesti suunnittelualoilla toimivien teoreettiseksi tieteenalaksi. Viimeksi on korkeakouluopetukseen Yhdysvalloissa ja Britanniassa tullut design criticism, muotoiluun erikoistunut kirjoittamiskoulutus. Design-etuliite on siis säilynyt ajankohtaisena, vaikka kaikki mainitut ovat lähellä muita monitieteellisen aineellisen kulttuurin tutkimuksen karsinoita (esim. Material Culture Studies, Visual Culture Studies, Fashion Studies).

Muotoilusta kirjoitetaan tällä hetkellä hyvin paljon, kertoo Writing Design -kirja. Itsekin ahkerana designalan kirjoittajana tunnettu Steven Heller on laskeskellut, että muutaman viime vuoden aikana on julkaistu yhtä paljon designaiheista kirjallisuutta kuin vilkkaan julkaisutoiminnan vuosikymmenillä, 1930-luvulla tai 1980-luvulla. Uudet aikakauslehdet ja internet sekä epämuodollisemmat paperijulkaisut kuten harrastelijalehdet laajentavat designkirjoittamisen kenttää ja levikkiä. Designdiskursseja tutkittiin jo 1980-luvulla, ja Lees-Maffei mainitsee meilläkin paljon luetun Victor Margolinin kirjan (1988)[7], mutta nyt julkaisubuumin kyljessä – ja osana sitä – kielen- ja tekstinkäytön erityispiirteisiin kohdistuu uudenlaista huomiota.

Muotoilualalla toimiville oman työn verbalisoiminen ja alan historian tulkitseminen on entistä tärkeämpää. Lees-Maffein mukaan viime vuosina etenkin Britanniassa on panostettu sekä muotoilun opiskelijoille tarkoitettujen oppaiden että muotoilukirjoittamista tukevien oppimateriaalien tuotantoon. Monien uusien designkirjojen kohdeyleisöä ovatkin juuri muotoilualan opiskelijat ja tekijät. Tilanne on todennettavissa vierailemalla keskeisten kustantajien, Berg Publishers ja Routledge kotisivuilla: siellä tarjotaan käsikirjoja, oppikirjoja, lukemistoja. Lees-Maffei on itse vastikään toimittanut yhdessä Rebecca Houzen kanssa lukemiston The Design History Reader[8] ja muutama vuotta sitten ilmestyi Glenn Adamsonin toimittama The Craft Reader[9], molemmat tiiliskivimäisiä opuksia.

Lukemistot ansaitsevat tietenkin omat arvostelunsa, mutta kun nyt puhutaan sanoista ja muotoilusta, en malta olla kommentoimatta ilmiötä. Muistan, miten mukavalta tuntui saada käsiinsä New Yorkissa sijaitsevan Bard Graduate Centerin julkaisema The Theory of Decorative Art: An anthology of European & American writings, 1750-1940.[10] Toinen muistorikas kirja, joka paneutuu rajankäynteihin fakkien välillä, oli Torsten Weimarckin toimittama Design och konst – texter om gränser och överskridanden.[11] Jatko-opiskelijana koin puutteen muotoilun historian kirjoittamisen traditiota avaavassa kirjallisuudessa ja edellä mainitut opukset vastasivat tarpeeseeni. Tuntui tärkeältä, että muotoilukin tuotiin ”tekstin” äärelle, sillä taidehistorian opetuksessa ”teoria” liitettiin kuvataiteeseen ja arkkitehtuuriin.

Nyt tilanne on toinen, ja joudun uudelleen arvioimaan suhdettani tekstikokoelmiin.
Lukemistoa laadittaessa tehdyt valinnat ovat luonnollisestikin hyvin merkityksellisiä: mitä tekstejä tarjotaan nykylukijalle ja missä yhteydessä kukin teksti esitetään luettavaksi. Kiinnitän myös huomioni tekstien leikkaamiseen, kun runsaan annin tarjoamiseksi mukaan ahdetaan vain otoksia artikkeleista. Toimittajan osuus tekstien kontekstin ja uuden julkaisuyhteyden ymmärrettäväksi tekemisessä on ratkaiseva. Jää myöhempien aikojen arvioitavaksi, tiivistyykö viisaus nykyisellä julkaisutahdilla. Toinen toistaan muhkeampia lukemistoja selaillessani näen pikemminkin, että ne alkavat muodostaa oman todellisuutensa, ja keskustelevat lähinnä keskenään tekstivalinnoillaan.

Writing Design – Words and Objects ilmestyy hetkellä, jolloin muotoilualan kirjoja julkaistaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin. On kiinnostavaa, että akateeminen design criticism vakiintuu samaan aikaan, kun forumeiden avautuminen luo tilaisuuksia yhtälailla harrastajille kuin ammattilaisille. Muotoilusta ”oikeasti” kirjoittaminen nähdään siis edelleenkin asiantuntijatehtävänä. Historiatieteet ja taidehistoria eivät tunnu olevan tässä yhteydessä kovin vahvoilla, ja monista artikkeleista välittyy toive luoda designin oma kirjoitustraditio alan ammattiosaamisesta käsin. Jeffrey L. Meikle toteaa kuitenkin avausartikkelissaan, että designerin ja muotoiluhistorioitsijan tehtävät ovat erilaisia: ensiksi mainittu siirtää ajatuksensa esineisiin ja jälkimmäinen purkaa tätä tapahtumaa (sanoiksi). Perinteellinen roolijako toimii edelleenkin uusien avausten rinnalla ja taustalla, kuten Meikle muistuttaa.

Vaikka suunnittelija-ammattilaisten ”omat sanat” eivät vielä aivan tarkennu, Grace Lees-Maffein toimittama kirja tekee siirron designista kirjoittamisen pelikentällä. Writing Design -hanke, johon kuuluu tässä arvostellun kirjan lisäksi muun muassa verkkojulkaisuja, toteuttaa hienosti moniäänisyyden ajatusta ja tuo esille koko joukon erilaisia kirjoittajia ja näkökulmia. Lavea ajattelu on nyt muotia, kukaan ei halua olla ”tiukkapipo” ja saarnata, että yksi näkökulma olisi toista parempi. Kun itse olen jämähtänyt modernismin suurta kertomusta uudelleenarvioivien sukupolveen, jään miettimään, annettiinko meille kuitenkin helpompi lähtökohta muodostaa omaa kriittistä käsitystä, kuin pluralismin lapsille.

FT Leena Svinhufvud on muotoilun historian tutkija ja Designmuseon museolehtori.

Viitteet:

1. Domestic Design Advice, ed. Grace Lees-Maffei, a special issue of The Journal of Design History, vol. 16, no. 1, 2003.
2. Ks. Grace Lees-Maffein yliopistokotisivut: http://web-apps.herts.ac.uk/uhweb/about-us/profiles/profiles_home.cfm?profile=D9F0F610-DCB8-0ED2-3999CAAE8A45E807 (haettu 15.8.2012)
3. Writing Design: Object, Process, Discourse, Translation: the Design History Society Annual Conference 2009 http://sitem.herts.ac.uk/artdes_research/tvad/event030909.html (haettu 15.8.2012)
4. Ks. hankkeen erikoisnumerot verkkolehdessä Working Papers on Design, vuodesta 2012 lähtien lehden nimi on Writing Visual Culture. Show/Tell: Relationships between Text, Narrative and Image, ed. Grace Lees-Maffei, a special issue of Working Papers on Design, vol.2, 2007 http://sitem.herts.ac.uk/artdes_research/papers/wpdesign/wpdvol2/vol2.html (haettu 15.8.2012); Writing Design: Words, Myths and Practices, ed. Grace Lees-Maffei, a special issue of Working Papers on Design, vol. 4, 2010 http://sitem.herts.ac.uk/artdes_research/papers/wpdesign/wpdvol4/vol4.html (haettu 15.8.2012).
5. Ks. myös saman kirjoittajan muotoiluhistorian teoriaa luova artikkeli Lees-Maffei, Grace 2009. The Production – Consumption – Mediation Paradigm. Journal of Design History (2009) 22 (4): 351-376.
6. Lees-Maffei, Grace 2012. Introduction. Julkaisussa Writing Design – Words and Objects. Toim. Grace Lees-Maffei. London: Berg.
7. Design Discourse. History, Theory, Criticism. Toim. Victor Margolin. Chicago: University of Chicago Press, 1989.
8. The Design History Reader. Toimittajat Grace Lees-Maffei ja Rebecca Houze. London: Berg, 2010.
9. The Craft Reader. toim. Glenn Adamson. London: Berg, 2009.
10. The Theory of Decorative Art. An anthology of European & American writings, 1750-1940. Toim. Isabelle Frank. Käännökset David Britt. New Haven & London: Bard Graduate Center for Studies in the Decorative Arts & Yale University Press, 2000.
11. Design och konst – texter om gränser och överskridanden, 1-2. Toim. Torsten Weimarck. Skriftserie Kairos nr 8. Stockholm: Raster Förlag.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>