Kotipesä ja agora

Kaisaniemenkadun varteen on valmistunut uusi talo. Helsingin yliopiston keskustakampuksen kirjastot saavat arkkitehti Vesa Oivan johdolla suunnitellut tilat, jotka mullistavat opiskelijoiden ja tutkijoiden elämän. Kaisa-kirjasto on jo ennen avajaisia saanut osakseen aivan riemastuneita kiitoksia. Komeasti piirretyt ja kauniisti rakennetut punatiilijulkisivut houkuttelevat ohikulkijaa monista ovista. Sisustusliike ja ruokakaupppa eivät riitele kirjaston päätilojen akateemisen merkityksen kanssa. Katukuvaa hallitsevat monumentaaliset kaaret ja syvä ruutureliefi.  Kirjaston suuresta ikkunasta pilkottavat sisätilojen valkoiset kaaret. Kaikki kutsuu astumaan sisään. Monenmoisten tilojen jäsentely kahden kadun väliin valmiiksi tiheästi rakennettuun kortteliin on mestarillinen.

Kaisa-kirjasto tekee kunniaa Kaisaniemenkadun historialle. Eliel Saarinen suunnitteli 1910-luvulla sen vanhan ruutukaavan puhkaisevaksi diagonaaliseksi Murtokaduksi.  Tarkoitus oli paitsi vauhdittaa uuden rautatieaseman lupaamaa vilkasta liikennettä myös rikastuttaa kaupunkikudosta Lontoon Regent Streetin tapaisella valtaväylällä, jonka varteen suuryritykset rakentaisivat pääkonttorinsa ja valtio jopa uuden oopperan. Hanke oli liike-elämän ja Saarisen idea, joka tuskin olisi maaliskuussa 1914 saanut kaupunginvaltuuston hyväksyntää “under ljudligt bifall från åhörarläktarna” ilman suunnittelijan taitavaa lobbausta ja kansainvälistä mainetta.

Arkkitehti -lehdessä julkaistuissa sisäkuvissa muodikkaat daamit jaloittelevat oopperan lämpiön pylväiden keskellä. Yhtenäisiksi hahmoteltuja julkisivusuunnitelmia löytyy maistraatin vanhasta piirustusarkistosta. Saarinen oli ottanut tonttien omistajilta sitoumuksen, että nämä toteuttavat rakennuksensa hänen suunnittelemaansa yhtenäiseen tyyliin.

Levottomat ajat lykkäsivät kadunvarsien rakentamista, mutta esimerkiksi uuden kirjaston ikkunasta lähinnä näkyvän punatiilisen kulmatalon vanhimmat piirustuksset Saarisen julkisivuhahmotelmia, vaikka sen varsinaisena arkkitehtina 1923–24 oli Elias Paalanen.

Punatiilisen mahtikadun historiasta tuli takelteleva, kuten 1971 kirjoittmassani pikkututkielmassa olen selvittänyt, mutta uuden kirjaston avajaisissa voi kuvitella Eliel Saarisenkin nostavan kunnioittavasti lasiaan.

Keskustakirjasto tarjoaa yliopistolaisille uudenlaisen työympäristön, jossa vapaan mielennouteen mukaan tapahtuva seikkaileminen kirjahyllyjen salaperäisten aarteiden parissa taitaa jäädä historiaan.  Tiedon valtatiet kutsuvat monen portin kautta humanistejakin verkkojen agoralle.

Helsingin yliopiston taidehistorian kirjasto, jota viime vaiheessa kutsuttiin tärkeän lahjoittajan mukaan Sireniaksi, oli monille sukupolville tiedon kotipesä päärakennuksen ylimmän kerroksen eteläpäässä.

Kirjat oli järjestetty tieteenalan erityisluonteen pohjalle rakentuvan systematiikan mukaan.  Hyllyt olivat selailijan paratiisi. Sieltä löysi aina enemmän kuin osasi etsiä. Avoimessa kirjastossa opettaja pystyi neuvomaan opiskelijaa kulloinkin ajankohtaisessa ongelmassa ja samalla avata sen tutkimushistoriaa. Kysyin joskus opiskelijalta, miksi tämä tarttui juuri siihen kirjaan, jota hän oli kuljettamassa lukupaikalleen. Muutamalla kuiskatulla lauseella pystyi suosittelemaan muita tärkeitä kirjoja. Usein oli myös tärkeää mainita kokoomateoksesta, jossa tuore artikkeli päivitti puoli metriä vanhempia kirjoja.

Humanistin on äärimmäisen tärkeää tajuta opintojen alusta pitäen tiedon historiallisuus. Huomasin usein, että lukio ei tätä ymmärrystä anna, vaikka se internetin hallitsemassa maailmassa on tärkeämpää kuin koskaan. Päiväämätön ja tarkistamaton tieto on silppua, joka johtaa koomiseen eklektismiin. Tiedonhallinta on entistä vaikeampaa, eikä sitä helpota kirjojen kaikkoaminen näköpiiristä. Taidehistorian kirjastossa tiedonhakuun opetettiin kirjojen keskellä.  Taidehistoriaa hallitsevien kirjastoammattilaisten antama opetus rohkaisi opiskelijat ja tutkijat digitaalisillekin poluille.

Muistelen haikeana hetkiä ja tunnelmia taidehistorian kirjastossa, hyllyjen välissä ja ylävarastojen käytävissäkin. Opiskelijat eivät helposti kysyneet mitään, mutta kukaan ei kehdannut kieltäytyä vanhemman kollegan tarjoamasta avusta. Seminaarisaliinkin oli helppo käydä tarpeen mukaan nappaamassa kirjoja hyllyistä.

Interaktiivinen oppimisympäristö koostui yli 150 vuoden aikana kerrostuneista elementeistä: tietokoneet ja antiikin veistosten kipsivalokset olivat samoissa tiloissa arvokkaiden vanhojen ja uusien kirjakokoelmien kanssa.

Kirjasto toimi myös symbioosissa kuvakeskuksen kanssa.  Kirjaston aineistoa oli helppo kuvata ja skannata päivittäin erilaisiin käyttötarkoituksiin. Nyt kun koko maailma hukkuu kuviin ja kaikki visualisoituu, taiteen tutkimuksen kohdalla kuvien hankkiminen ja  tekijänoikeuksia kunnioittava käyttö käy yhä kömpelömmäksi.  Lisäsin juuri tietokoneeni kirjanmerkkeihin ARTstorin. Kuvien näkeminen ja luentokäyttö helpottunee tällaisten järjestelmien kautta kohtuullisen nopeasti, mutta julkaistavien kuvien hankinnan en ole kuullut helpottuneen.

Muistelen haikeana aikaa, jolloin reprosin itse taidehistorian laitoksen pienessä pimeässä huoneessa lukion taidehistorian oppikirjaan kuvia mistä vain.  Kustantaja lupasi maksaa laskut, jos joku tulisi vaatimaan korvauksia tekijänoikeuksista. Tunnustan rikoksen, koska vanhentuneen kirjan amatöörimäisesti reprottujen ja kurjasti painettujen kuvien selailukaan ei varmasti ketään enää kiinnosta.

Vanhempi tutkija herkistyy helposti miettimään elämänsä työympäristöjä.  Menneen ajan rakkaita kotipesiä muistelee ikuisesti haikealla lämmöllä, vaikka kuinka selitettäisiin, että ne ovat paitsi kalliita myös auttamattoman vanhanaikaisia.  Taitaa olla pakko jättää sentimentaalinen kaiho, avata silmät apposen auki ja astua uteliaana uudelle agoralle, avoimen oppimisen maisemiin ja opetella suunnistamaan uudessa maastossa. On siinä oma jännityksensä.  Onneksi agora on kaunis.  Haluan lukea lehtiä nojatuoleissa sen ison ikkunan äärellä, vaikka niitä paikkoja varmaan joutuu jonottamaan.

Mukava tuoli kauniissa tilassa ja valossa olkoon kotipesäni agoralla, mutta missä on taidehistorian pesä?

Kuva: Riitta Nikula.

Yksi vastaus artikkeliin ”Kotipesä ja agora

  1. Muistan erään tapauksen, jota olen kertonut kirjastofoorumeilla esimerkkinä oppismisympäristöstä. Opiskelija tuli kirjastoon kysymään kirjallisuutta jostain arkkitehtuurin kysymyksestä (valitettavasti en enää muista mistä). Tein hakuja Helka-tietokannasta ja saamani kirjalistan kanssa lähdin opiskelijan kanssa etsimään teoksia hyllystä. Riitta Nikula oli kopiokoneella ja kun hän kuuli muutaman teoksen nimen, hän pyysi saada nähdä kirjalistan. Lyhyt silmäys, jonka jälkeen hän sanoi, että tätä ja tätä ei kannata ottaa, tämä on ihan kelvollinen ja nämä 2 teosta kertovat kaiken oleellisen tutkittavasta asiasta. Voiko tämän parempaa oppimisympäristöä olla?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>