• Taiteen ja talouden logiikasta

    Taide ja talouselämä kytkeytyvät toisiinsa monitahoisesti – eikä suhde ole pelkästään ongelmaton. Viimekeväinen debatti Guggenheim-museosta osoitti kyseisen suhteen kipukohdat: kun toiset keskustelijat innostuivat taiteen mega-brändistä, jonka nähtiin kasvattavan luovaa taloutta, kulttuurin kulutusta, maailmalaajuista tunnettuutta ja kaupungin positiivista imagoa, toiset kritisoivat museo-hanketta ArtDonaldsiksi, taiteen franchising-bisnekseksi ja kolonialismin perinteitä noudattavaksi konseptiksi, joka viime kädessä tuottaa rahaa vain hyvinvoivalle säätiölle hyydyttäen ja köyhdyttäen kotimaista taiteen kenttää. Keskustelijoilla tuntui olevan käytössään hyvin erilaiset käsitykset (ja sanasto) taiteen ja talouselämän kohtaamisesta ja etenkin siitä, millainen on tuon kohtaamisen etiikka.

    Mikä on taidehistorian positio taiteen ja talouselämän kytkeytymistä koskevissa kysymyksissä? Onko taidehistoria tällaisten pohdintojen ulko- tai jopa yläpuolella? Kysymykset tulivat mieleeni kuunnellessani Loughboroughin yliopistossa kulttuurianalyysin professorina toimivan Jim McGuiganin esitelmää ’The Saatchi phenomenon and cool capitalism’ kulttuuripolitiikan tutkimuksen konferenssissa Barcelonassa heinäkuussa. Esitelmässä McGuiganin analyysin ja kritiikin kohteena oli taiteen perinteisten tukemis- ja esittämismuotojen muutos uusliberalistisen arvomaailman läpitunkemaksi kaupalliseksi toiminnaksi. Muutoksen lippulaivaksi McGuigan nosti lontoolaisen mainosmoguli ja taiteen suurkeräilijä Charles Saatchin ja hänen taidekokoelmaansa ja taiteellisia kiinnostuksen kohteitaan – etenkin nuoria nykytaiteilijoita – esittelevän Saatchi Galleryn, joka toimii yhteistyössä mm. taidehuutokauppa Phillips de Pury & Companyn kanssa. McGuiganin esitelmän kriittinen kärki kohdistui ennen kaikkea taiteen ja uusliberalistisen ajattelun kohtaamiseen etiikkaan: saatchi-ilmiöksi kutsumassaan toimintatavassa mainonnan ja brändäyksen logiikkaa sovelletaan taiteen esittämiseen, tukemiseen ja taiteesta puhumiseen, taidemesenaatin rooli vaihdetaan taiteen välittäjän rooliin ja taideyleisön makuun ja ostopäätöksiin vaikutetaan ostamalla ja tilaamalla teoksia valituilta taiteilijoita – ja vastaavasti myymällä teoksia otollisella (taloudellisesti tuottoisalla) hetkellä. Kulttuurianalyytikon kritiikki uusliberalististen toimintatapojen etiikkaa kohtaan tuo toki esiin analyytikon oman ideologisen position: ylipäänsä uusliberalismista keskustelevat usein ne, jotka kokevat sen ongelmalliseksi, epäeettiseksi ja tuomittavaksi.

    Oltiinpa taiteen ja talouselämän kytkeytymisen etiikasta mitä mieltä tahansa, on helppo todeta, että logo- ja brändiajattelu ovat nykyisin yhä kiinteämpi osa taiteen kentän normaalia toimintaa. Perinteisen mesenaattiuden sijaan yritysmaailma on jo pitkään pyrkinyt luomaan taiteilijoiden ja museoiden kanssa kumppanuuksia, joissa osapuolten brändien toivotaan hyödyttävän toisiaan. Vastaavasti museokentällä ollaan kiinnostuneita (omaehtoisesti tai taloudellisesti pakotettuna) luomaan kumppanuuksia yrityksiin. Kriittisen kulttuurianalyytikon näkökulmasta kehitys on osoitus yhteiskunnan uusliberalisoitumisesta, jossa yhteiskunnallisesti tuettu museokenttä siirtyy noudattamaan yritysmaailman toimintatapoja ja taiteelle muodostuu yhä välineellisempi funktio hyödykkeenä brändien ja kulutuksen markkinoilla. Toisaalta yritysmaailman tangeeraus museo- ja taidekentän kanssa on tuonut – ainakin retoriikan tasolla – yritystoimintaan erilaisia yhteiskunnallisia tavoitteita. Niinpä taiteen tukeminen hahmotetaan nykyisin usein osaksi yritysten ns. yhteiskuntavastuuta. Kriittisen kulttuurianalyytikon näkökulmasta yhteiskuntavastuussakin on tosin viimekädessä kyse markkinatalouden logiikasta ja hyödyn tavoittelusta, joka retorisesti naamioituu pyyteettömäksi yhteiskunnallisista asioista ja kulttuurista välittämiseksi.

    Karistetaan hetkeksi mielestä kulttuurianalyytikon kyynisyys (tai realismi) ja pohditaan, miten taiteen ja talouselämän kytkeytyminen näyttäytyy kulttuurin ’kuluttajalle’ eli vastaanottajalle? Monelle varmastikin yksinkertaisesti mielenkiintoisina näyttelyinä, teoksina, taidejulkaisuina ja näyttelyiden oheistapahtumina. Vierailu Chelseassa uusklassisessa palatsissa sijaitsevassa Saatchi Galleryssa on aina ollut minusta mielenkiintoinen – näyttelyiden sisältöjen vuoksi. Yksi viimeaikaisista tulokkaista Lontoon näyttelykohteiden kartalla on Anita ja Poju Zabludowiczin näyttelytila, jonka Zabludowiczit avasivat Camdenissa sijaitsevaan entiseen metodistikirkkoon vuonna 2007. Vierailijan silmään näyttelytila vaikuttaa Saatchi Galleryn pikkuveljeltä. Myös Zabludowiczien kokoelman syntyhistoriassa on yhtäläisyyksiä Saatchiin: molemmat kiinnostuivat 1990-luvun alussa brittiläisestä nykytaiteesta (jonka suosion nousuun Saatchi oli itse vaikuttamassa) ja keskittyivät etenkin nuoriin nouseviin taiteilijoihin, joiden kanssa yhteistyötä ylläpidetään ostoin ja tilausteoksin.

    Guggenheim-keskustelun laannuttua kotimaisessa kulttuuriuutisoinnissa taiteen ja talouselämän suhteet ja suhdanteet eivät ole juuri nousseet puheenaiheeksi. Aihetta olisi kyllä ollut. Tässä mielessä yksi kuluneen kesän taideuutisoinnin kohokohdista oli Zabludowiczien yleisöltä suljetun taiteilijaresidenssin esittely Loviisan Sarvisalossa. Toimittajat pääsivät tutustumaan pari vuotta toimineeseen residenssiin elokuun alkupuolella – 300 nopeinta mahtui tutustumaan alueeseen ohjatuilla yleisökierroksilla puolitoista viikkoa myöhemmin. Residenssitoiminta on osa Zabludowiczien ’tallin’ taiteilijoiden kanssa harjoittamaa yhteistyötä ja samalla koko kokoelmaan liittyvän toiminnan laajenemista Lontoon ulkopuolelle. Zabludowicz-taidekokoelman johtaja Elizabeth Neilsonin mukaan ”kokoelma ei ole sijoitus taloudellisessa mielessä vaan kulttuurisesti” (HS 10.8.2012). Toisaalta kokoelman tunnettuuden ja brändin kasvu vaikuttaa väistämättä myös sen yksittäisten teosten ja taiteilijoiden tunnettuuden ja brändin kasvuun. Vaikka Zabludowicz-kokoelma ei tangeeraisi markkinatalouden ja talouselämän kanssa McGuiganin kuvaileman Saatchi-ilmiön kaltaisesti, Zabludowicz-kokoelma ei toimi brändien ja niihin liittyvän taloudellisen hyödyn logiikan ulkopuolella. Taipuisiko Zabludowicz-kokoelma ja Zabludowiczien kiinnostus nykytaiteeseen vastaamaan Guggenheim-keskustelussa esiinnousseisiin toiveisiin kotimaisen taiteen kentän aktivoimisesta ja kehittämisestä?

    Niin, mikä sitten on taidehistorian positio taiteen ja talouselämän kytkeytymisessä? Taidehistorioitsijat ovat tutkineet monia taiteen tekemisen taloudellisten edellytysten ja taiteen ja yhteiskunnan taloudellisten yhteyksien historiaan liittyviä kysymyksiä. Nyky-yhteiskunnan näkökulmasta näitä kysymyksiä tarkastellaan etenkin kulttuurintutkimuksen, kulttuuripolitiikan tutkimuksen ja taidesosiologian piirissä. Mutta myös taidehistorian tutkijoilla on asiantuntemusta pohtia kysymyksiä lähemmin. Tahitin tässä numerossa kirjoittava FM Teija Luukkanen-Hirvikoski tarkastelee tekeillä olevassa taidehistorian väitöstutkimuksessaan yritysten taidekokoelmien merkityksiä. FM Anna Hjortin väitös sosiaalisesta pääomasta taidehuutokaupan strategisena välineenä tarkastetaan Jyväskylän yliopiston taidehistorian oppiaineessa loppuvuodesta.

    Oxfordissa 2.9.2012
    Tuuli Lähdesmäki