Suomalaisen tekstiilitaiteen historia – EVVK?

Tekstiilitaidetta on pidetty itsestään selvänä osana kullanhohtoista Finnish Designia, ja tekstiilitaiteilijoita on maassamme koulutettu jo 85 vuoden ajan. Mutta miten on alaa koskevan tutkimuksen laita? Kuka siitä pitää huolta? Tavoittaako ketään professori Jaakko Hämeen-Anttilan viisas näkemys: ”Paras tapa valmistautua tulevaisuuteen on kääntyä, ainakin aika ajoin, tarkastelemaan menneisyyttä, sillä ainoa omaisuutemme on kokemuksemme – ja ainoa pääoma menneisyytemme.”[1]

Kuva 1. Opiskelijat pääsivät vuonna 1975 tapaamaan ja haastattelemaan arvostettuja tekstiilitaiteilijoitamme heidän kodeissaan tekstiilitaiteilija Immi Halstin johtamalla kurssilla. Eva Anttilan luona otetut kuvat löytyivät sattumalta Taideteollisen korkeakoulun nurkista vuosikymmenien jälkeen. Kulttuurihistoriallisesti arvokkaat diakuvat olisivat muuten päätyneet roskiin. Sen sijaan ääninauhat ovat kadonneet. Kuva Marja Launis.

 

OSA I

Pyysin aikoinaan Taideteollisen korkeakoulun tekstiilitaiteen ja vaatetussuunnittelun koulutusohjelmien opiskelijoita kirjoittamaan oman käsityksensä tutkimuksen tekemisestä ja tutkijana toimimisesta. Elettiin vielä aikaa, jolloin historia oli lähes kirosana, ja opetus- ja tutkimushenkilökuntaa kehotettiin käyttämään tutkimuksen tekemiseen kuluva aika mieluummin esimerkiksi TEKES-hakemusten kirjoitteluun.

Eräs ensimmäisen vuosikurssin opiskelija kiteytti näkemyksensä tutkimuksen tekemisestä seuraavasti[2]:

Kääk! Minustako tutkielman tekijä!?! Tutkijathan ovat niitä, ketkä pöly hartioilla ja paksut pullonpohjalasit tiukasti kiinni kirjoissa istuvat päiväkaudet hämärissä kirjastoissa ja tutkivat ja tarkastelevat äärettömällä sitkeydellä ja kärsivällisyydellä loputonta kirjavuorta. Ei ikinä! Ei minun kärsivällisyyteni riittäisi tuommoiseen, enkä koskaan pystyisi uppoutumaan niin tiiviisti vain yhteen asiaan.

Tekstissä tapahtui onneksi käänne parempaan.

Tutkielma tuli lähemmäksi minua päivä päivältä eri kurssien myötä. Tapasin kursseilla ja luennoilla tutkijoita, kuuntelin heidän opetustaan, tietoa ja taitoa. Hehän olivat ihmisiä eikä mitään kummajaisia. Hehän tekivät tutkimuksia työkseen siinä missä kuka tahansa ihminen työtään tekee, eikä suinkaan suurta hulluuttaan (ainakaan kaikki).

Parasta tekstissä oli onnellinen loppu: ”Kummajainen on siis vihdoinkin voitettu, voin sanoa sitä nykyään haasteeksi.”

Kysymys, johon tutkimusvastaava mainitussa korkeakoulussa saattoi tuolloin joutua vastaamaan nuorten ja dynaamisten opiskelijoiden edessä, oli tutkimuksen tarpeellisuus. Miksi katsoa taaksepäin, miksi kaivella menneitä, kun tavoitteena on ennennäkemättömän ja -kokemattoman luominen katse tiukasti tulevaisuuteen suunnattuna?

Kuva 2. Tekstiilitaiteen opiskelijoiden IV vuosikurssin yhteinen kirjontatyö korkeakoulusta vuodelta 1975 on samalla arvokas dokumentti koulun tiloista. Ateneum-rakennuksen poikkileikkaukseen on kuvattu eri osastot oikeille paikoilleen. Kirjontatyön koko on n. 4 x 6 m. Kuva Päikki Priha.

Suurimpia epäilijöitä saattoivat olla ne, jotka samalla ja tietämättään tekivät luovaa tutkimuksellista työtä studioissa ja ateljeissa, esimerkiksi kokeillen eri värimenetelmien käyttäytymistä kankaiden pinnalla tai pohtiessaan kudonnan uusia sidosratkaisuja tietokoneiden ääressä. He eivät vielä olleet oivaltaneet, että luova suunnitteluprosessi on usein hyvin samanlainen kuin tutkijan tekemä kysymyksenasettelu ja siihen sopivan ratkaisun etsiminen. Erona on vain se, että lopputuloksen esittäminen luovassa suunnitteluprosessissa voi tapahtua myös sanattomasti kuvien ja esineiden välityksellä. Tutkija tarvitsee työvälineekseen aina myös sanat ja kirjoituksen.

Suunnittelu ja tutkimus eivät olekaan toistensa vastakohtia, pikemminkin päinvastoin. Parhaimmillaan tutkimus voi rikastaa luovaa työtä, antaa sille pohjaa ja syvyyttä sekä auttaa tekijäänsä sopivien ratkaisujen ja parhaiden vaihtoehtojen löytämisessä.

Mutta miksi historia on tärkeää? Miksi on tärkeää tallentaa ja analysoida olemassa olevaa aineistoa ennen kuin tiedot ehtivät kadota? Koska suomalainen tekstiilitaide, -suunnittelu ja -teollisuus ovat osa suomalaista kulttuuria, arvokas osa suomalaista muotoilua. Tekstiilit ovat myös osa identiteettiämme. Suuremmassa mittakaavassa ne ovat muistoja ja viestejä eri aikakausista ja tapahtumista, omaa historiaamme ja omia juuriamme.

Kuva 3. Tekstiilitaiteen osasto sijaitsi toisessa kerroksessa, ja kutomo oli sen sydän. Sen alapuolella vahtimestari myi elävänmallinpaperia ja hiiltä opiskelijoille, ja vieressä sijainneessa BI5-luokassa piirrettiin mm. kipsimalleja. Kuva Päikki Priha.

Kulttuurihistorian professori Marja Tuominen totesi aikoinaan Kide-lehden kolumnissaan, että nykyhetkessä elävä ihminen on pääsemättömissä historiasta – hän ei voi astua sen ulkopuolelle. Kirjoittaja päätti tekstinsä sanoihin: ”Jos menneisyys ei elä meissä, se ei elä missään; meidän mielemmehän on lopultakin historian koti, vaikka mikään näistä ei tarkoita sitä, että olisimme unohtuneet elämään menneisyydessä.”[3]

Tarvitaan siis tietoa, jotta syntyisi ymmärrystä. Sen myötä kasvaa arvostus. Tajutaksemme nykyisyyden tarvitsemme menneisyyttä. Menneisyyden merkityksen ymmärtämiseksi tarvitaan kuitenkin opas katsojan avuksi, professori emerita Riitta Nikulaa lainaten: ”Ellemme tiedä, mitä historiallisia ja esteettisiä merkityksiä eri asioilla on syntyajankohtanaan, saatamme tuhota kaiken, mikä jonkun toisen hetken näkökulmasta vaikuttaa arvottomalta, jopa rumalta.”[4]

Nuorten opiskelijoiden opastajalta tarvittiin uskoa asian tärkeyteen, houkuttelua ja vakuuttelua. Kun opiskelijan tutkielma oli muuttunut kummajaisesta haasteeksi, oli ensimmäiset askeleet oikeaan suuntaan jo otettu. Sana historia oli kuitenkin syytä piilottaa, suomalaisen tekstiilitaiteen historian kurssi sai uuden nimen: Suomalainen tekstiilikulttuuri.

OSA II

Kuva 4. Taideteollisen korkeakoulun tekstiilitaiteen tutkimusprojekteissa kartoitettiin mm. Eva Taimin elämäntyötä. Siitä järjestettiin näyttely Designmuseoon 2004. Näyttelyn kutsukorttiin oli kuvattu Eva Taimin klassikko painokangasmalli Niittykukkia.

Uuden vuosituhannen ensimmäinen vuosikymmen oli suomalaisen tekstiilitaiteen tutkimuksen iloista aikaa. Sen aloitti Taideteollisen korkeakoulun lahjakirja tekstiilitaiteen pitkäaikaisen opettajan, lehtori Kirsti Rantasen 70-vuotispäiväksi 27.1.2000.[5] Päinvastoin kuin usein akateemisissa juhlakirjoissa, sisältö oli koottu hänen omasta tuotannostaan. Taideteollisen korkeakoulun tekstiiliosastolla valmistui kolme väitöskirjaa.[6] Johtamissani opiskelijoiden tutkimusprojekteissa kartoitettiin mm. tekstiilitaiteilija Eva Taimin elämäntyötä sekä Finlayson-Forssan ateljeen suunnittelijoita, joiden molempien tuloksia esiteltiin museonäyttelyissä.[7] Hitaasti käynnistynyt alan tutkimus sai siivet alleen, ja siitä tuli luonnollinen osa korkeakoulun toimintaa. Tästä kiitos kuuluu erityisesti Pekka Korvenmaalle. Uusista tutkimuksista, väitöskirjoista puhumattakaan, oltiin ylpeitä, ja tutkimus kirjattiin korkeakoulun yhdeksi painopisteeksi taiteen ja opetuksen rinnalle. Tekstiilitaiteen koulutusohjelman henkilökunta alkoi tuottaa tekstiilivärejä, värjäystä ja kankaanpainantaa käsitteleviä oppikirjoja.[8]

Kuva 5. Finlayson-Forssan suunnittelijoita koskevan tutkimusprojektin tuloksia esiteltiin Forssan museon näyttelyssä 2003−04.

Sama herääminen tapahtui muuallakin. Lapin yliopistossa tarkastettiin ensimmäinen tekstiilitaiteilija Marjatta Metsovaaran tuotantoa käsittelevä Heidi Pietarisen kirjoittama väitöskirja 2009,[9] ja samana vuonna museolehtori Leena Svinhufvud väitteli Helsingin yliopiston taidehistorian oppiaineesta suomalaisista tekstiilitaiteilijoista.[10]

Designmuseoon levittyi parin vuoden välein tekstiilitaiteen parhaimmistoon kuuluvien Ritva Puotilan (2003), Maija Isolan (2005) ja Vuokko Nurmesniemen (2007) retrospektiiviset näyttelyt. Jokaiseen liittyi myös komea, värikylläinen julkaisu.[11]

Tekstiilitaidetta oli muutenkin paljon näytteillä. Kesäiset Orimattilan Villa-Roosan tekstiilitaiteen näyttelyt kuuluivat matkailijan vakiokohteisiin vuoteen 2007 asti.[12] Tekstiilitaiteilijat TEXO ry:n toiminta saavutti yhden lakipisteensä yhdistyksen täyttäessä 50 vuotta 2006.[13]

Vielä vuonna 2009 saimme olla todistamassa tekstiilitaiteen kukoistusta Designmuseon tiloissa, kun siellä avattiin RYIJY! ja TEKSTIILITAIDE NYT! -näyttelyt. Tekstiilitaide ei ollut kuihtumaisillaan, eivätkä ryijytkään mielenkiinnottomia rumia mattoja ja pelkkiä pölynkerääjiä, kuten edesmennyt arvostettu arkkitehtimme aikoinaan julisti. Päinvastoin, suomalaiset ryijyt tuntuivat olevan kuin kevätauringon talviuniltaan herättämiä, silmänsä pesseitä, tuoreita ja raikkaita. Ja tekstiilitaide kuin kevätpuro uusia uomia hakiessaan.

Mainittuna vuonna 2009 tekstiilitaiteen alueella tapahtui paljon, ja oli aihetta moneen juhlaan. Suomen Käsityön Ystävät vietti 130-vuotisjuhlaansa monin tapahtumin. Tekstiilitaiteen osasto oli perustettu Taideteollisuuskeskuskouluun omaksi osastokseen tasan 80 vuotta aikaisemmin.Näiden tapahtumien ohella tekstiilitaidetta käsittelevä kirjallisuus oli parissa vuodessa lisääntynyt ainakin puolen hyllymetrin verran.

Kuva 6. Kuka oli Dora Jung? Pitäisikö tietää? Dora Jungin pieni kudottu omakuva myytiin Bukowskin huutokaupassa joitakin vuosia sitten. Kuva Päikki Priha.

Tekstiilitaiteilija Dora Jungin satavuotisjuhlan kunniaksi Museokeskus Vapriikki Tampereella järjesti edustavan näyttelyn 2007. Siihen liittyvän julkaisun kaksi ensimmäistä painosta myytiin hetkessä loppuun, kulumassa on jo kolmas painos. Vuonna 2011 ilmestyi myös englanninkielinen laitos.[14] Suomen merkittävimmän yksityisen ryijykokoelman omistava Tuomas Sopanen tuotti uuden ryijykirjan vuonna 2008.[15]

Taiteen tohtori Kirsi Niinimäki toimitti hakuteoksen, joka käsitti Suomen teollisten painokankaiden vaiheet, suunnittelijat ja tehtaat vuosina 1861−2008. Lehtori Maija Pellonpää-Forss jatkoi opetusmateriaalien sarjaansa uudella Kankaanpainanta-kirjalla. Syksyllä ilmestyi vielä Tekstiilitaiteen koulutusohjelman 80-vuotisjulkaisu.[16] Kaikkien näiden vaikutus alan tietoisuuteen ja arvostukseen on ilmiselvä.

Tekstiilitaiteen kultaiseksi vuodeksi muodostuneena vuonna 2009 järjestettiin Taideteollisessa korkeakoulun muotoilun osastolla Ryijy Nyt! -projekti. Siihen osallistui useita vaihto-opiskelijoita, jotka myös toteuttivat oman tulkintansa suomalaisesta ryijystä. Eräs opiskelija kirjoitti esseessään: ”If we want to invent new designs for ryijy, I think it is very important to search in the history to found out more about the routes and bases of ryijy that we can develope it and get new inspirations.”

Tunnettuja ja tuntemattomia suomalaisten ryijyjen suunnittelijoita voidaan pitää henkisinä esiäiteinä tämän päivän tekstiilitaiteilijoille. Uusien tekstiiliteosten materiaalit, työtavat ja ilmaisu ovat tämän päivän tekstiilitaidetta, niissä on taitoa ja ammattiosaamista. Mutta samalla ne ovat myös taidetta ilman luokittelevaa tekstiili-etuliitettä.

Kuva 7. Tekstiilitaiteen tutkimus on myös materiaalitutkimusta. Kuva Päikki Priha.

Tekijöillä itsellään tuntuu olevan ehkä liiankin suuri huoli käytettävistä ammattinimikkeistä, alan määrittelemisestä ja rajaamisesta sekä siitä, miten ala sijoittuu kuvataiteen kenttään. Kysymykset eivät ole uusia, itse asiassa keskustelua on käyty vuosikymmeniä, jo 1970-luvun arvostettujen Lausannen tekstiilitaiteen biennaalien samoin kuin kansainvälisten minitekstiilinäyttelyiden yhteydessä. Keskustelua on tarpeellista käydä silloin kun siihen on aihetta, mutta samalla muistaa, että materiaalit ja tekniikat ovat työvälineitä, eivät itsetarkoitus tämän visuaalisen taiteen alueella.

Tekstiilitaiteilija Kirsti Rantanen esitti ajatuksiaan tästä Galleria Otsossa 1986 avatessaan ensimmäisen tekstiilitriennaalin Tekstiilitaide 86 – TEXO 30.

”Tärkeämpiä ovat kuitenkin teoksien ja niiden tekijöiden kunnianhimoinen taiteellinen ilmaisu, uusi ja syvällinen ajatus, pohdinta ja sisältö, ammatillinen näyttö ja osaaminen. /–/ Omalla tahollaan uusi, kaupungissa kasvanut tekstiilitaiteilijasukupolvi liikkuu vapautuneesti aikamme kuvataiteen kentässä. Nämä nuoret eivät pidä tärkeinä rohtimen rajoja eivätkä niisinnän velvoitteita.” [17]

Nyt tämä tekstiilitaiteilijasukupolvi on jo vähintään keski-ikäistynyt, mutta yhtä todenpitävä nyt kuin silloin on Kirsti Rantasen toteamus: ”On vain yhteinen, kaikille mahdollisuuksille avoin taide.”[18]

OSA III

Kuva 8. Suomalaisen tekstiilikulttuurin kurssin opiskelijoiden ilta Vuokko Nurmesniemen luona 5.3.2012 oli ikimuistoinen.

Entä nyt? Uusi vuosikymmen alkoi kolmen korkeakoulun yhdistymisellä uudeksi Aalto-yliopistoksi 1.1.2010. Kansainvälisyys on nostettu jalustalle, ja opiskelijoita sekä opettajia rekrytoidaan ympäri maailmaa. Tulevaisuus ja teknologia ovat johtotähtiä kaikilla aloilla. Tekstiilitaide on tehnyt takinkääntötempun tekstiilisuunnitteluksi ja se on kutistettu syksyllä 2014 käyttöön otetussa uudessa tutkintojärjestelmässä sivuaineeksi. Sillä ei ole enää sitä mediakiinnostavuutta, joka vallitsi vielä viime vuosikymmenellä. Ovatko suomalaisen tekstiilitaiteen kruununjalokivet päässeet tummumaan ja sammumaan?

Kuva 9. Tiina Härkäsalmi väitteli Taideteollisessa korkeakoulussa pellavan ja hampun tuotteistamisesta vuonna 2008.

Miten käy suomalaisen tekstiilitaiteen tutkimuksen, jos oman yhteisön kasvatit ja asiantuntijat sivuutetaan vastuullisia virkoja täytettäessä? Kun opiskelijatkaan eivät enää tiedä kuka oli tekstiilitaiteilija Dora Jung, miten hän voisi puhutella toiselta puolelta maapalloa valittua professoria.

Suomalaisen tekstiilitaiteen tutkimus on liukumassa Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulusta muiden käsiin. Kopin ovat ottaneet ainakin Lapin yliopisto, jossa jatketaan tutkimuksia tekstiilitaiteilijoista myös väitöskirjatasolla, ja Helsingin yliopiston käsityötieteen laitos. Kuluvana vuonna omaiset tuottivat tekstiilitaitelija Eva Anttilan 120-vuotisjulkaisun ja seminaarin omalla tarmokkuudellaan.[19] Olisi kuitenkin tärkeää, että tutkimusta tekisivät myös tekstiilitaiteilijat ja -suunnittelijat, joilla on oman suunnittelun ja tekemisen kautta ”silmät sormenpäissä”. Jokainen tutkimuksen tekijä kohdistaa oman suurennuslasinsa tai kameran objektiivinsa saman kohteen ääressä eri lailla omien tavoitteidensa ja lähtökohtiensa mukaisesti.

Olisiko asian puolesta taas aloitettava uusi lähetystyö korkeakoulussa, joka on kouluttanut kaikki maamme merkittävimmät tekstiilitaiteilijat ja -suunnittelijat vuodesta 1929 lähtien? Sloganina voisi olla vaikka Timo Sarpanevan aikoinaan lausumat sanat:

Ellei tunne perinnettä, ei sitä voi myöskään lähteä uudistamaan.

 

 

Päikki Priha on taiteen tohtori ja Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun muotoilun laitoksen professori emerita sekä Lapin yliopiston dosentti. Hän valmistui Taideteollisesta oppilaitoksesta tekstiilitaiteilijaksi 1972, ja vuodesta 1974 hän on toiminut korkeakoulussa eri opetustehtävissä, vuodesta 1998 tekstiili- ja vaatetussuunnittelun alan tutkimuksen ja jatkokoulutuksen professorina. Priha on johtanut muotoilun kulttuurin tutkimus- ja tallennusprojekteja sekä julkaissut suomalaista tekstiilitaidetta, kirkkotekstiileitä ja muotoilua käsitteleviä kirjoja ja artikkeleita. Oman suunnittelutyön kohteena ovat olleet tekstiilitaideteokset, kirkkotekstiilit ja akateemiset tekstiilit.



[1] Suomen Kuvalehti 11/2002.

[2] Priha, Päikki 1999. Virkaanastujaisesitelmä, Taideteollinen korkeakoulu 11.1.1999.

[3] Tuominen, Marja 2002. Mitä tapahtuu kulttuurille, jos ei tulevaisuudella ole menneisyyttä? Lapin yliopiston yhteisölehti Kide 3/2002, 15.

[4] Nikula, Riitta 1995. Mihin taidehistoriaa tarvitaan. Taide 1/95, 11.

[5] Langan varassa. Kirsti Rantasen merkkejä ja merkintöjä. Toim. Päikki Priha. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu, 2000.

[6] Härkäsalmi, Tiina 2008. Runkokuituja lyhytkuitumenetelmin: kohti pellavan ja hampun ympäristömyötäistä tuotteistamista. Taideteollisen korkeakoulun julkaisusarja A 90. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu; Lukkarinen, Leena 2008. Kierrätysmateriaalin käyttö nykytekstiilitaiteessa. Tulkintoja kierrätetystä tekstiilimateriaalista naiseuden ja arjen valossa. Taideteollisen korkeakoulun julkaisusarja A 87. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu; Nimkulrat, Nithikul 2009. Paperness. Expressive material in textile art from artist’s viewpoint. Publication series of the University of Art and Design Helsinki A 91. Helsinki: University of Art and Design.

[7] Tekstiilitaiteen kukkivat unelmat. Eva Taimi 1913−1991 oli esillä Designmuseossa vuonna 2004 ja Arkiston kätköistä 2. Forssan ateljeen aika Forssan museossa vuonna 2003−04.

[8] Esim. Forss, Maija 2000. Värimenetelmät. Värjäys – maalaus – kankaanpainanta. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu.

[9] Pietarinen, Heidi 2009. Teen huoneita ja suljen ovia. Marjatta Metsovaaran sisustustekstiilit tekstiilitaiteilijan representaatioina ja näyteikkunoina maailmalle. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus.

[10] Svinhufvud, Leena  2009. Moderneja ryijyjä, metritavaraa ja käsityötä. Tekstiilitaide ja nykyaikaistuva taideteollisuus Suomessa maailmansotien välisenä aikana. Helsinki: Designmuseo.

[11] Ritva Puotila. Toim. Leena Svinhufvud. Helsinki: Designmuseo & Woodnotes, 2003; Maija Isola. Elämä, taide, Marimekko. Toim. Marianne Aav, Harri Kivilinna, Eeva Viljanen. Helsinki: Designmuseo, 2005; Vuokko. Vuokko Nurmesniemi – pukuja ja kankaita. Toim. Marianne Aav, Eeva Viljanen. Helsinki: Designmuseo, 2007.

[12] Kesänäyttelyt järjesti tekstiilitaiteilija Maisa Kaarna pihapiirissään, aluksi Käkelän Sipilässä 1978−90 ja Villa-Roosassa 1994−2007. Näyttelytoiminnasta on koottu julkaisu 13 + 13 kesää tekstiilitaiteelle. 13 + 13 summers for textile art. Toim. Maisa Kaarna & työryhmä. Helsinki: Maahenki, 2006.

[13] Juhlanäyttelyyn Amos Andersonin taidemuseossa liittyi komea näyttelyjulkaisu Kädet ja kaikki. 7. suomalainen tekstiilitriennaali. Toim. Hannu Castrén ja Leena Svinhufvud. Tekstiilitaiteilijat TEXO ry:n 50-vuotisjuhlanäyttely. 7. Suomalainen tekstiilitriennaali. Helsinki: Amos Andersonin taidemuseo, 2006.

[14] Timonen, Pirkko 2007. Dora Jung. Tekstiilitaiteilija, taidekäsityöläinen, teollinen muotoilija. Tampere: Tampereen museot, 2007;  Timonen, Pirkko 2011. Dora Jung. Tampere Museums´ publications 121. Tampere: Tampere Museums.

[15] Sopanen, Tuomas 2008. Ryijy elää. Suomalaisia ryijyjä 1778−2008. Varkaus: Tuomas Sopanen, 2008. Kirjasta ilmestyi myös englanninkielinen laitos: Sopanen, Tuomas & Willberg, Leena 2008. The ryijy-rug lives on. Finnish ryijy-rugs 1778−2008. Varkaus: Tuomas Sopanen, 2008.

[16] Kretongista printtiin. Suomalaisen painokankaan historia. From cretonne to print. The history of Finnish printed textiles. Toim. Kirsi Niinimäki & Marjo-Riitta Saloniemi. Helsinki: Maahenki Oy, 2008; Pellonpää-Forss, Maija 2009. Kankaanpainanta. Välineet, suunnittelu, painaminen. Taideteollisen korkeakoulun julkaisusarja B 89. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu; Priha, Päikki 2009. Huldasta Helenaan. Tekstiilitaiteen koulutusohjelma 80 vuotta. Taideteollisen korkeakoulun julkaisusarja B 95. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu.

[17] Rantanen, Kirsti 2000. Tekstiili Taide 86. Teoksessa Langan varassa. Kirsti Rantasen merkkejä ja merkintöjä. Toim. Päikki Priha. Taideteollisen korkeakoulun julkaisu B 63. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu.

[18] Ibid.

[19] Tekstiilitaiteilija Eva Anttila – oman tiensä kulkija. Toim. Sari Anttila & Mai Anttila. Helsinki, 2014.

 

 

Yksi vastaus artikkeliin ”Suomalaisen tekstiilitaiteen historia – EVVK?

  1. Professori emerita Päikki Priha kirjoittaa, etteivät opiskelijat tiedä kuka oli Dora Jung.
    Tässä linkki FT Päivi Fernströmin väitöskirjaan (2012) Damastin traditio ja innovaatio. Tekstiilitaiteilija Dora Jungin toiminta ja damastien erityisyys.
    https://helda.helsinki.fi/handle/10138/37509

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>