Ilmari Tapiovaara 100 vuotta -näyttely Designmuseossa 6.6.–21.9.2014 sekä näyttelyn yhteydessä julkaistu Ilmari Tapiovaara: muotoilu ja elämä. Toim. Aila Svenskberg.

Unohdus ja paluu

Vuonna 1994 Pekka Korvenmaa sai espanjalaiselta Santa & Cole -kustantamolta ja huonekaluvalmistajalta yhteydenoton: he halusivat tehdä monografian suomalaisesta, kansainvälisesti tärkeästä muotoilijasta kustantajan julkaisemaan kirjasarjaan Clásicos del diseño. Korvenmaa valitsi Ilmari Tapiovaaran (1914–1999). Syntyi kirja[1], espanjalainen valmistaja otti uustuotantoon Maija Mehiläinen-valaisimen, Korvenmaa jatkoi Tapiovaaran kanssa, syntyi lukuisia luentoja, artikkeleita. Tapiovaaran huonekaluja otettiin uustuotantoon, muotoilu- ja sisustuslehdistö alkoi kirjoittaa Tapiovaarasta, retro- ja vintage-boomit antoivat lisänostetta, New Yorkissa järjestettiin näyttely. Nyt tapiovaaroja saa nähdä taas kahviloissa, ”Helsingin kantakaupungin trendikkäissä loungeissa tai muotoilu- ja viestintätoimistojen jätti-ikkunoissa, jotka jätetään muodikkaasti ilman verhoja.”[2]

Ilmari Tapiovaara 100 vuotta -näyttely Designmuseossa. Näyttelyarkkitehti Henri Halla-aho. Kuva Designmuseo / Paavo Lehtonen.

 

7. syyskuuta 2014 Ilmari Tapiovaaran syntymästä tuli kuluneeksi 100 vuotta, minkä kunniaksi Designmuseo järjesti laajan näyttelyn oheisohjelmineen. Samassa yhteydessä museo julkaisi Ilmari Tapiovaara: muotoilu ja elämä -kirjan, jossa Tapiovaaraa tarkastellaan eri näkökulmista viiden kirjoittajan voimin. Julkaisun alussa Korvenmaa käy läpi edellä kerrottua johdannossaan ”Nousu, loisto, unohdus ja paluu” ja toteaa, että ”Historioitsijana oli antoisaa olla mukana prosessissa, joka tuottaa uudelleen historiallista ymmärrystä ja merkityksiä. – – Kun menemme kirjakauppaan, on itsestään selvää, että voimme ostaa joko ”Aleksis Kiveä” tai ”Sofi Oksasta”. Musiikin puolella sama. Sibelius tai Lindberg. Eikö näin tule olla myös sisustamisen suhteen? On oltava mahdollisuus klassikoiden ja uudemman sekoittamiseen.”[3]

Klassikoiden saatavuus on kannatettava ajatus – siitäkin huolimatta, että tilanteet tällä alueella herättävät joskus myös vaikeita kysymyksiä. Kaj Franckin astioiden (kuten Teema) uudet osat ja jatkuvasti uusiutuvat värit esimerkiksi ovat nostaneet esiin kysymyksen, mikä on nykyajan (vaikkakin laillisten oikeuksien haltijoiden) eettinen vastuu jo edesmennyttä taiteilijaa, hänen ideoitaan kohtaan. Voimmeko liittää (ja markkinoida) menneisyyden ihmisten nimiin muiden tekemiä asioita? Toisaalta, Sibeliustakin tulkitaan uudelleen jokaisella esityskerralla, mutta esinetuotannon alueella ”uudelleentulkinnan” artikulointi ei ole ehkä yleisön mielissä samalla tavoin ymmärrettävää, ja vaatii selittämistä. Muotoilun historiantutkimusta ajatellen Pekka Korvenmaalla on ollut Tapiovaaran yhteydessä erityinen tilaisuus tarkastella – ja olla mukana – tuossa historiallisen ymmärryksen ja merkitysten rakentumisen prosessissa. Tässä yhteydessä Korvenmaa ei tarkemmin kuvaile tai pohdi tuota prosessia omasta näkökulmastaan, mutta siitä olisi mielenkiintoista lukea joskus myöhemmin enemmän.

Ilmari Tapiovaara: muotoilu ja elämä

Tavanomaisesta järjestyksestä poiketen luin näyttelyn yhteydessä julkaistun kirjan ennen näyttelyvierailua. Aila Svenskbergin toimittaman Ilmari Tapiovaara: muotoilu ja elämä[4] artikkelit ja kuvat toimivat kokonaisuutena houkuttelevasti sekä Tapiovaaraan liittyvän jo tunnetun tiedon ja tulkintojen kertaajana että myös uusien näkökulmien avaajana. Korvenmaan kirjoittama ”Ilmari Tapiovaara, sisustusarkkitehti” on tervetullut suomenkielinen esitys Korvenmaan aikaisemmista englanninkielisistä julkaisuista (1997, 2001). Se käsittelee Tapiovaaran uraa huonekalu- ja sisustusarkkitehtina, hänen suunnitteluperiaatteitaan ja niiden muotoutumisen taustoja, kansainvälisyyttä, materiaalien ja tekniikan soveltamista, huonekalujen muodonannossa nähtävissä olevia vaikutteita. Korvenmaa muistuttaa Tapiovaaran suunnittelutyön ulottumisesta monipuoliseen tuotevalikoimaan ja erityisesti graafiseen suunnitteluun, joka ulottui sekin laajalle veljensä Nyrki Tapiovaaran ohjaamien elokuvien julisteista yritysgrafiikkaan Finnairin lentokoneiden ulkokuorissa. Korvenmaa toteaa Tapiovaaran olleen kokonaisvaltaisen ”design management” -ajattelun edelläkävijä.

Susanna Aaltonen jatkaa edelliseen nähden osuvan symmetrisesti otsikoidulla artikkelilla ”Annikki Tapiovaara, sisustusarkkitehti”. Annikki Tapiovaaran (os. Hyvärinen, 1910–1972) rooli puolisonsa läheisenä työtoverina on toki tuotu esiin jo aikaisemmassakin tutkimuksessa, mutta tästä huolimatta kuten Aaltonen toteaa: ”keskiössä on ollut ensisijaisesti Ilmari Tapiovaara.”[5] Aaltonen esittelee nyt uusia lähteitä, Ilmari Tapiovaaran kirjoittaman muistokirjoituksen (1972) ja heidän poikansa Timo Tapiovaaran haastattelun (2013), jotka mahdollistavat Annikin roolin tarkastelun aikaisempaa paremmin. Susanna Aaltonen siteeraa puolison vaimostaan kirjoittamaa muistokirjoitusta luetellen kohteita, joissa Annikin ”näkyvä työpanos on jakamattomasti kokonaisuuteen liittyvää – – ”.[6] Näiden kohteiden joukkoon kuuluvat mm. Domus Academica I ja II, Teekkarikylän sisustuskilpailu ja Teollinen muoto -näyttely vuodelta 1957. Aaltonen käy huolellisesti läpi pariskunnan yhteistä elämää, jossa perhe, koti, työ ja toimisto muodostavat kiinteän kokonaisuuden. Aaltonen nostaa esiin Annikin roolin erityisesti New Yorkin MoMA:n huonekalukilpailussa (Low-Cost Furniture Design Competition 1947–48) sekä Domus Academica -oppilasasuntolan sisustuksessa (1946). Kuten Aaltonen toteaa Annikki ja Ilmari Tapiovaaran tapaus kuuluu siihen laajaan suunnittelija- ja taiteilijaparien joukkoon sekä meillä Suomessa että muualla, jolle on yhteistä naispuolison tekemän työn jääminen vaille historiankirjoituksen tarkempaa huomiota tai työn erottamisen vaikeutta – jopa mahdottomuutta. Uusi tutkimus on tehnyt hyvää työtä tällä saralla, mutta tekemistä riittää vielä paljon.

Suvi Saloniemen kirjoittama osuus ”Inhimillinen tekijä” keskittyy Ilmari Tapiovaaran pitkää suunnittelijanuraa leimanneeseen sosiaalisen vastuullisuuden periaatteeseen, mikä näkyi hänen toimiessaan suunnittelutehtävissä jatkosodan rintamaolosuhteissa, jälleenrakennuksen asunto- ja tavarapulan keskellä tai myöhemmin YK:n kehitysyhteistyössä Paraguayssa ja Mauritiuksella. Artikkelinsa lopuksi Saloniemi esittelee Lukki-sarjan kahden tuolin uustuotantoon liittyviä materiaalikysymyksiä todeten, että Tapiovaaran sosiaalisen vastuun ja demokratian perintö jatkuu, kun alkuperäisissä tuoleissa käytetyt öljypohjainen muovi ja viilupuriste on muutettu kierrätettävään muovikomposiittiin ja lämpömuovattavaan puumateriaaliin.

Julkaisun kaksi viimeistä artikkelia tuovat kiinnostavia uusia näkökulmia Tapiovaaraan. Aila Svenskbergin artikkelin otsikkona on ”Moniulotteinen Ilmari Tapiovaara”, ja mielestäni tämän moniulotteisuuden antoisin osa käsittelee Tapiovaaran suhdetta mediaan, elokuvaan ja valokuvaan.  Svenskberg tarkastelee Tapiovaaroja ensin heidän saamansa mediajulkisuuden kautta, kiinnittää sitten huomionsa Ilmari Tapiovaaraan taitavana ja monipuolisena kirjoittajana ja julkisuuden hyödyntäjänä. Tapiovaara toimi Kaunis Koti -lehden avustajana ja ”mielipidevaikuttajana” ollen itsekin monesti juttujen aiheena. A-lehdet kustantamon omistajatuttavuuksiensa kautta hän puolestaan toimi Avotakan ja jopa yleisaikakauslehti Avun taustavaikuttajana, ja kun Ornamo ryhtyi julkaisemaan Muoto-lehteä vuonna 1980, toimi Ilmari Tapiovaara lehden ensimmäisenä päätoimittajana.

Varsin mielenkiintoista on myös Svenskbergin käsittelemä Ilmari Tapiovaaran kiinnostus elokuvan ja valokuvan ilmaisukeinoihin. Elokuvainnostus kumpusi jo 30-luvulta erityisesti lyhyen, mutta maineikkaan ohjaajauran tehneen Nyrki-veljen kannustamana. 1950-luvulla Tapiovaara hyödynsi valokuvan ilmaisukeinoja tuotekuvauksissa yhteistyössä valokuvaajien, erityisesti Otso Pietisen kanssa.  Tapiovaaralla oli myös keskeinen rooli Jukka ”Wallu” Virtasen ohjaamassa kokeellisessa lyhytelokuvassa Teollista muotoilua (1958), joka nähtiin Designmuseon näyttelyssäkin.

Artikkelikokoelman päättävässä Jonathan Woodhamin tekstissä Tapiovaaraa tarkastellaan ulkomailta käsin. Myös tässä ansiona on uuden näkökulman ja uusien aineistojen kautta hahmottuva kohde. Saamme lukea Tapiovaaran profiilin rakentumisesta Yhdysvalloissa ja Britanniassa 1940-luvun lopulta ja 1950-luvun alusta alkaen. Artikkeli sisältää aiemmasta tutkimuksestakin tuttua tietoa, mutta erityisesti Tapiovaaran tarkastelu brittiläiskontekstissa on uutta ja kiinnostavaa – siitä olisi mielellään lukenut enemmänkin. Brittiyleisö saattoi nähdä Tapiovaaran tuotantoa suomalaista taideteollisuutta esittelevissä kiertonäyttelyissä tai matkustaessaan Finnairilla ja asuessaan Tapiovaaran sisustamissa hotelleissa. On kiintoisa yksityiskohta, että vaikka lontoolaisten alan museoiden (Victoria and Albert Museum ja Design Museum) kokoelmista ei löydy Tapiovaaran huonekaluja, hänen maineestaan kertoo kuitenkin Royal Society of Artsin myöntämä arvonimi Honorary Royal Designer for Industry, minkä Tapiovaara sai samanaikaisesti Marcel Breuerin ja Carlo Scarpan kanssa vuonna 1969.

Kokonaisuutena Ilmari Tapiovaara: muotoilu ja elämä ansaitsee kehut paitsi mielenkiintoisista artikkeleistaan myös loistavalaatuisista kuvista, kuten Designmuseon julkaisut lähes poikkeuksetta tekevät. Jotkut artikkelit olisivat hyötyneet toimittamisesta esimerkiksi toiston karsimiseksi, ja kuvienkin osalta mukana on toki paljon aiemminkin nähtyä, mutta myös uusia kuvia. Erilaisille papereille, eri tavoin tehtyjä piirustuksia ja luonnoksia on nautinto tutkia kirjan lehdiltä korkeatasoisina värikuvina.

Näyttelyssä

Kirjan tarjoamat uudet ajatukset mielessäni suuntasin siis näyttelyyn.

Ilmari Tapiovaara 100 vuotta -näyttely Designmuseossa. Näyttelyarkkitehti Henri Halla-aho. Kuva Designmuseo / Paavo Lehtonen.

Designmuseon toisen kerroksen näyttelysaleihin oli ripustettu kuin ilmaan leijumaan vaakasuoria vitriinejä, jotka näkymänä veivät ajatukset 50-luvun interiööreihin. Vitriinit sisälsivät paljon tutkittavaa: piirustuksia, lehtileikkeitä, muistioita, esitteitä, julisteita, valokuvia, postikortteja. Vitriinien lomassa oli esineitä, pääasiassa tuoleja, mutta muitakin. Domus sai oman huoneensa, muita teemoja olivat mm. Viennin mestari, Huonekalujen maailma, Kotona. Sisustusarkkitehdin ammatinkuvaa tuki lukuisten julkisten kohteiden mukanaolo: hotelleja (Intercontinental, Marski), ravintoloita (mm. ilmeisesti Suomen ensimmäinen englantilaistyyppinen pubi Olde William Hämeenlinnassa), myymälöitä (Pohjois-Esplanadilla sijainnut Olivetti, Kaivokatu 10), kirkko (Lauttasaari), Finnairin lentokoneiden (1958–64) sisustus ja ”kuoren graafinen ilme”. Historiantutkijana olen onnellinen monipuolisesta dokumenttiaineistosta, mutta jään miettimään keinoja, joilla esimerkiksi Hotelli Marskin interiöörien ”kartanomaista” tunnelmaa, johon Aila Svenskberg viittaa aikalaisvastaanoton yhteydessä artikkelissaan, olisi voinut välittää paremmin näyttelyssä. Isot suunnittelukohteet kärsivät ehkä eniten, kun niitä esitellään muutaman piirustuksen ja esineen kautta. Olisiko sittenkin ollut viisaampaa esitellä kohteita vähemmän ja keskittyneemmin?

Dokumentaari- ja mainoselokuvat ovat osa näyttelyn hienoa antia. Teollinen muoto 57 -näyttelyn yhteydessä tehty, Wallu [Jukka] Virtasen ohjaama lyhytelokuva (1958) sisältää kiinnostavaa ilmaisua muoto- ja materiaalitutkielmineen, scifielokuva- ja japanilaisviitteineen. Kun näyttely vyöryttää runsaan dokumenttiaineiston suunnittelijan työnteosta ja työn tuloksista, on sen kaiken keskellä pysähdyttävää kohdata – vaikkakin vain ”elävän kuvan” välityksellä – ihminen, jonka tekemisestä on kysymys. Ilmari Tapiovaaran omaa ääntä, kerrontaa, ilmeitä, ajattelua ja piirtämistä oli ilo seurata useastakin elokuvataltioinnista.

Jään miettimään, että ylipäätään taideteollisuus- ja muotoiluaiheiset dokumentti- ja mainoselokuvat olisivat kiinnostava tutkimuskohde laajemminkin.

Iloitsin myös mm. Mademoiselle, Domus ja Crinolette -tuoleista rakennetusta minikatsomosta, josta saattoi seurata videolta asiantuntijoiden, kuten Pekka Korvenmaan tai Yrjö Kukkapuron, puheenvuoroja Tapiovaarasta ja hänen urastaan. Ymmärrys tuolista saa olennaista lisää kun niiden katselu esineinä tai erilaisina kuvina täydentyy ruumiin – selän, käsien, jalkojen ja takapuolen kokemuksella. Näyttely kertoo myös, että viimemainittu oli keskeisessä roolissa Tapiovaarojen kesämökillä, jossa tuolin istuinta muovattiin nimenomaan istumalla savimassaan uimisen ja saunomisen lomassa. Menetelmä liittyi lasikuidusta valmistetun Dumbo-tuolin (1957) istuimen kehittelyyn.

Missä on Annikki?

Isoimpana jälkenä näyttely ja julkaisu jättävät mieleen kysymyksen Ilmarin puolisosta ja yhteistyökumppanista, Annikki Tapiovaarasta.  Designmuseon www-sivuilla ja näyttelyn johdantotekstissäkin kerrotaan: ”Näyttely nostaa esille myös puolison ja työtoverin, sisustusarkkitehti Annikki Tapiovaaran merkityksen tärkeänä taustahahmona.” Näyttely kyllä ”nostaa esiin”, mutta vaatimattomalla tavalla ja näyttelyvieras jää pohtimaan, miksi ei enemmän? Mitä ”tärkeä taustahahmo” oikeastaan tarkoittaa? Jo kauan, viimeistään Pekka Korvenmaan Tapiovaara-tutkimuksen myötä on tiedetty, että Annikki Tapiovaaran rooli – varsinkin Tapiovaara-tuotannon alkupuolella – on ollut erittäin tärkeä ”myös kaikkein menestyksellisimpien mallien kohdalla”[7], kuten Korvenmaa vuonna 1996 kirjoitti. Susanna Aaltosen artikkeli näyttelyjulkaisussa tuo lisätukea uusilla aineistoilla tähän aiheeseen. Myös itse näyttelyssä on nähtävillä dokumentteja, mm. Aaltosenkin käyttämä Ilmari Tapiovaaran kirjoittama muistokirjoitus, jotka tuntuvat viestivän Annikki Tapiovaaran suunnittelutyön rinnakkaisesta – ei pelkästään taustalla olevasta – merkityksestä puolisonsa Ilmarin kanssa. Näyttelytekstit keskittyvät kuitenkin Ilmari Tapiovaaraan, joka – toki – on näyttelyn kohde.

Niinpä näyttelyssä vierailija kohtaa hämmentäviä tulkintatilanteita näyttelytekstien ja esiteltävien dokumenttien äärellä. Vitriiniin on kerätty aineistoa vuoden 1947 Stringbergin taidesalongissa nähdystä Vientinäyttelystä. Designmuseon näyttelyteksti kertoo: ”Näyttelyssä oli esillä mm. Domus-huonekaluja sekä runsas valikoima pöytiä, joissa oli irrotettavat jalat. Domuksesta tuli suosittu vientituote, jota vietiin Yhdysvaltoihin Finnchair-nimellä ja Iso-Britanniaan Stax-nimellä. Kuljetuksen kannalta oli olennaista että Tapiovaara oli suunnitellut tuolin koottavaksi. Finnchair-mainoksessa kerrotaan 10 kappaletta osittain koottuja tuoleja mahtuvan neljännesosakuutiometrin kokoiseen laatikkoon. Mainoksessa sitä tituleerataan ”todelliseksi vientituotteeksi”, A REAL export chair.”  Samaisessa mainoksessa, tai esitteessä, joka on nähtävillä näyttelytekstin äärellä, kerrotaan, että Finnchairin ovat ”suunnitelleet ja oikeudet omistaa Annikki ja Ilmari Tapiovaara” (”designed and copyright by Annikki and Ilmari Tapiovaara”). Miten kävijän tulisi ymmärtää tämä tilanne, jossa luettavana on kaksi erilaista tietoa tuolin suunnittelijasta?

Ilmari Tapiovaara 100 vuotta -näyttely Designmuseossa. Näyttelyarkkitehti Henri Halla-aho. Kuva Designmuseo / Paavo Lehtonen.

 

Toinen esimerkki on Helsingin kauppakorkeakoulun juhlasalin nk. orkesterituoli. Näyttelyteksti kertoo: ”Orkesterituolin Tapiovaara suunnitteli Helsingin Kauppakorkeakoulun auditorion tuoliksi. Puinen monikäyttötuoli oli pinottava ja kevyt siirrellä. Helsingin Etu-Töölöön vuonna 1950 valmistuneen koulun suunnitteli arkkitehti Waldemar Baeckman ja Hugo Harmia.  Yhdessä Tapiovaaran kanssa sisustusarkkitehtuurista vastasivat Olli Borg ja Maija Heikinheimo.” Vitriinissä näemme orkesterituolin piirustuksen, jossa on nähtävillä signeeraus A. ja I. Tapiovaara. Esiin nousee sama kysymys kuin edellä.

Kuten Susanna Aaltosen artikkelin yhteydessä tuli esiin, taiteilija- ja suunnittelijapariskuntien yhteistyö on jo jonkin aikaa muotoiluhistoriankin tutkimuksessa esillä ollut kysymys. Tapaukset ovat erilaisia, joskus unohdetun puolison työn näkyväksi tekeminen on selkeämpää, mutta on myös mahdollista, ettei puolisoiden roolia dokumenttien valossa voikaan erotella. Miten on siis Annikin ja Ilmarin tapauksessa? Jää tunne, että näyttelyn yhteydessä julkaistu tutkimus ja näyttelyssä nähdyt dokumentit antaisivat mahdollisuuden tulkita Annikin roolin vahvemmaksi, kuin mitä näyttelytekstit tekevät. Designmuseon johtaja Jukka Savolainen toivoo näyttelyn julkaisun innostavan uusia Tapiovaara-tutkijoita. Mietin, minkälainen näyttely tästä samasta materiaalista syntyisi, jos kohteena olisikin Annikki Tapiovaara. Mitä otettaisiin pois, mitä jäisi jäljelle? Miten se esitettäisiin? Tieteen ja tutkimuksen tehtävä on tuottaa uutta tietoa, ja näyttelytoiminnan suuri vahvuus puolestaan on tiedon jakaminen suuremmalle yleisölle. Ilmari Tapiovaara 100 vuotta -näyttely ja sen yhteydessä julkaistu kirja vaikuttaisivat olevan pikemminkin osittain rinnakkaiset kuin yhtenäiset historian esitykset samasta aiheesta. Molemmat antoivat paljon ja yhdessä ne toki antoivat vieläkin enemmän.

Ilmari Tapiovaara 100 vuotta -näyttelyn yhteydessä järjestettiin myös kiinnostava oheisohjelma, mutta muualla asuvana en päässyt sen annista nauttimaan. Olisikin hienoa, jos Designmuseon näyttelyiden oheisohjelmia voitaisiin tuottaa myös verkkoon pääkaupunkiseudun ulkopuolella asuvien muotoilun historian ja kulttuurin ystävien seurattavaksi. – Esimerkiksi juuri luentoja ja haastatteluja voitaisiin lähettää internetin kautta suorina lähetyksinä tai, asianomaisten suostumuksella, tallenteina.

 

 

FM Maija Mäkikalli on Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan taiteen ja kulttuurin tutkimuksen lehtori erityisenä opetusalueenaan taideteollisuuden ja muotoilun historia sekä verkko-opinnot. Mäkikalli on julkaissut artikkeleita huonekalu- ja sisustustaiteen (erityiskohteenaan Carl-Johan Boman ja Boman Oy), laivasisustusten, television ja teollisen muotoilun järjestö TKO:n historiasta. Lisäksi hän on kirjoittanut mm. historian ja tradition läsnäolosta Suomen paviljongissa Shanghain maailmannäyttelyssä 2010 sekä toimittanut yhdessä Riitta Laitisen kanssa artikkelikokoelman Esine ja aika. Materiaalisen kulttuurin historiaa (SKS 2010).



[1] Korvenmaa, Pekka 1997. Ilmari Tapiovaara. Clásicos del diseño, Design Classics. Ed. Pilar Cós. Barcelona: Santa & Cole.

[2] Korvenmaa, Pekka 2014. Nousu, loisto, unohdus ja paluu. Teoksessa Ilmari Tapiovaara: muotoilu ja elämä. Toim. Aila Svenskberg. Helsinki: Designmuseo 2014, 8.

[3] Korvenmaa 2014, 9.

[4] Ilmari Tapiovaara: muotoilu ja elämä. Toim. Aila Svenskberg. Designmuseo: Helsinki 2014.

[5] Aaltonen, Susanna 2014. Annikki Tapiovaara. Sisustusarkkitehti. Teoksessa Ilmari Tapiovaara: muotoilu ja elämä. Toim. Aila Svenskberg. Helsinki: Designmuseo 2014, 59.

[6] Aaltonen 2014, 65.

[7] Korvenmaa 1997, 243, ks. myös viite 2.

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>