• Onko Suomessa muotoiluhistorian tutkimusta?

    Vuosien varrella olen ollut osallisena monissa keskusteluissa, joissa ihmetellään muotoilun historian tutkimuksen tradition hataruutta ja epävakautta Suomessa. Taidehistorian alueella on vain hyvin pieni joukko tähän alueeseen erikoistuneita tutkijoita ja opettajia. On myös jossain määrin huolestuttavaa, että tämä aihealue ei houkuttele suuria massoja uusia opiskelijoita. Odotettavissa ei ole valtavia virtoja tutkijoita ulkomailtakaan, sillä marginaalisella kielialueella aineistot eivät helposti avaudu globaalin tutkimuksen käyttöön. Suomi on muotoilumaa, mutta kuka tutkii täällä muotoilun historiaa?

    Tämä TAHITI-lehti on professori Pekka Korvenmaalle omistettu juhlanumero. Korvenmaa on useasti nostanut pöydälle kysymyksen muotoiluhistorian traditiosta Suomessa. Turussa vuonna 2002 järjestetyssä tutkijatapaamisessa Symposium on Design, Technology and Cultural History Korvenmaa otsikoi puheenvuoronsa provosoivasti: Is there design history in Finland? Hän pohti kysymystä Taideteollisen korkeakoulun muotoilun ja kulttuurin professorin näkökulmasta. Korvenmaan mukaan muotoilualan haasteena on tuotosten pieni mittakaava ja katoavaisuus. Esimerkiksi arkkitehtien koulutuksessa historian rooli on vahvempi, koska työn tulokset ovat pysyvämpiä. Muotoilualaa on myös haasteellista sijoittaa yhteen akateemiseen tieteenalaan. Innovatiiviset muotoilutuotteet, kuten Eero Aarnion uraauurtavat muovi-istuimet, avautuvat myös teknologian historian kontekstissa. Kolmanneksi, ja erityisesti taideteollisen koulutuksen näkökulmasta, muotoilijoiden harrastaman historiantutkimuksen kysymyksenasettelun dynamiikka tulee väistämättä suunnittelijataustasta. Silloin tullaan kysymykseen, miten motivoidaan tulevaisuuteen suuntaavat tekijät menneisyyden tutkimuksen äärelle, joka on ollut Korvenmaankin huolen ja huolenpidon aihe.

    Kiinnostaako historia muotoilijoita, sitä pohditaan tässäkin julkaisussa Päikki Prihan artikkelissa ”Suomalaisen tekstiilitaiteen historia – EVVK?”. Kysymys muotoilijoiden suhteesta oman alansa historiaan on ollut itsellenikin ajankohtainen, ja olen vastikään saanut kuulla todistuslausuntoja asiasta kahden sukupolven suusta. Kuluneen puolentoista vuoden aikana olemme tehneet Kärt Summatavetin kanssa eläkeikää lähestyvien muotoilija-opettajien elämäkertahaastatteluja. Näistä haastatteluista välittyi paitsi vahva ja kriittinen suhde omaa lähihistoriaa kohtaan, myös huoli oman alan historian arvostuksesta. Historia on konkreettisesti läsnä elämänvaiheessa, jossa omaa uraa analysoidaan ja järjestetään sen materiaalista perintöä jälkipolville. Toinen tilanne, jossa pääsin pohtimaan kysymystä, liittyi Aalto-yliopiston muotoilun kandiopiskelijoiden vierailuihin Designmuseolla. Heidi Paavilaisen vetämän Muotoilun rooli ja merkitys -kurssin ryhmätyön aiheena oli muotoilun koulutuksen kannalta merkityksellinen museokokoelma. Tulokset olivat kiinnostavia. Sain kyllä vastaanottaa tiukkaa kritiikkiä museon esitystapoja ja muotoilukäsitystä kohtaan, mutta kukaan ei pitänyt suomalaisen muotoilun historiaa peilaavaa kokoelmaa tarpeettomana tai turhana. Päinvastoin, tietoa muotoilusta haluttiin lisää: yksilöityä, syventävää tietoa, erilaisista näkökulmista.

    Muotoilijoiden mukaantulo muotoiluhistorian tutkimukseen liittyy Taideteollisen korkeakoulun tutkimustoiminnan kehitykseen, jota Pekka Korvenmaa on aktiivisesti ohjannut. Tänään muotoilija historiankirjoittajana on itsestäänselvyys, mutta muotoilijat ovat vain yksi toimijaryhmä muotoiluhistoriassa. Kirjoittaessamme alan tutkimustraditiota peilaavaa johdantoa tähän julkaisuun, saimme todeta, että julkaistua tutkimusta on kohtuullisen paljon. Tutkimusta luonnehtii monialaisuus: muotoilua valotetaan esimerkiksi kulttuurin, teknologian, taiteen, taloushistorian, aatehistorian ja filosofian konteksteissa, ja nämä kaikki näkökulmat ovat jollain tavoin esillä myös tässä juhlajulkaisussa.

    Paremminkin kuin omana tieteenalana muotoiluhistoria ja muotoilun tutkimus voidaan ymmärtää oppiainerajat sekä tutkimisen ja tekemisen rajan ylittävänä keskustelufoorumina ja verkostona. Tällaisena Jonathan M. Woodham kuvailee alan kansainvälistä toimintaa nykyhetkessä tähän julkaisuun kirjoittamassaan kolumnissa. Tämän TAHITI-lehden muiden toimittajien, Susanna Aaltosen ja Maija Mäkikallin kanssa olimme järjestämässä Tavaratutkijoiden markkinoita Designmuseossa (2004) ja Lapin yliopistossa (2007). Lähtökohtana oli tarve tavata, oppia ja keskustella ja vapaamuotoisissa tutkijatapaamisissa esiteltiin omia tutkimushankkeita. Aiheet liikkuivat esinekulttuurissa laajasti ja näkökulmina olivat muun muassa kulttuurihistoria, käsityötiede ja taiteen tutkimus. Sittemmin esinetutkijoiden yhteistyö on vakiintunut Artefacta-verkoston toiminnassa, jossa muistiorganisaatiot ja yliopistot sekä esineistä kiinnostunut moninainen ”yleisö” tuodaan vuorovaikutukseen keskenään.

    Muotoilusta on tässä hetkessä saatavilla valtava määrä informaatiota printtijulkaisuina ja internetissä. Uudet mediat luovat mahdollisuuden jakaa tietämystä paremmin ja laajemmalle kuin koskaan aikaisemmin, ja myös kutsua uusia joukkoja mukaan tietoa tuottamaan. Muotoilun historia ja nykyhetki vyöryvät netistä muotoilualan tuottajien ja markkinakoneiston julkaisuina, ja antiikkimarkkinat sekä vintage-ilmiö tuovat oman vahvan mausteensa tähän keittoon. Mukana tietoa tuottamassa ovat keräilijät, fanit ja bloggarit. Tutkimuksen ammattilaisilla on aina ollut roolinsa tiedon välityksen foorumeilla, esimerkkinä tästä on Annikki Toikka-Karvosen ura lehtikirjoittajana, jota Satu Kähkönen käsittelee artikkelissaan. Miksei siis nytkin? Muistiorganisaatioiden verkkojulkaisut ja -näyttelyt ja esimerkiksi museoiden nettisivut ovat jakelukanavia, joilta odotetaan entistä laadukkaampaa, ”luotettavaa” tietoa. Vastataan siis haasteeseen ja jatketaan muotoiluhistorian kirjoittamista.

    Tämä TAHITI-lehti toimikoon vastauksena otsikon kysymykseen. Kiitos hienosta työstä, Pekka – onnea!

     

    Helsingissä 28.10.2014

    Leena Svinhufvud