Aino Marsio-Aallon matkapäiväkirja ja Artek

Artikkeli Aino Marsio-Aallosta (1894–1949) pohtii hänen rooliaan ja merkitystään niiden ajatusten pyrkimysten ja toimien takana, jotka johtivat Aalto-kalusteita markkinoivan Artek-liikeyrityksen perustamiseen. Teksti tulee painottumaan kysymykseen, millainen osaaja Aino Marsio-Aalto oli suomalaisen muotoilun kentällä itsenäisenä, koulutettuna ammattilaisena. Tähän on mielestäni edelleen tarvetta, koska aiemman tutkimuksen on ollut ilmeisen vaikea hahmottaa juuri hänen osuuttaan. Se on näkynyt muun muassa niin, että Artekin muista naispuolisista suunnittelijoista, kuten Maija Heikinheimosta, on puhuttu painotetummin. Johtuen tällaisesta asenteesta Marsio-Aalto merkittävänä suomalaisena Aalto-kalusteiden suunnittelijana on jäänyt varjoon.

Osasyy tähän Alvar Aallon puolisoiden, arkkitehtien Aino Marsio-Aallon ja Elissa Aallon[1] varjoon jäämisessä on Alvar Aallon nimen nouseminen jo 1930-luvulla kansainvälisesti tunnetuksi. Toisaalta Aino Marsio-Aallon varhainen menehtyminen vuonna 1949 on jättänyt hänen osuutensa vaikeammin arvioitavaksi, varsinkin koskien Aaltojen yhteistyötä. Marsio-Aallon kanssa työskennelleet, ja myöhemmin haastatelluiksi tulleet yhteistyökumppanit, tunsivat hänet vasta Artekin perustamisen jälkeen.[2]

Pyrin vastaamaan kysymykseeni nojautumalla ja hyödyntämällä toistaiseksi vain vähän tunnettua ja tutkimuksessa harvoin lähteenä käytettyä Aino Marsio-Aallon matkapäiväkirjaa vuosilta 1931–1936. Pyrin aineistolähtöisen analyysini kautta antamaan selkeämmän kuvan ja uutta tietoa Artek-yhtiön perustamiseen johtaneista tapahtumista ja ideoista. Valitsemani näkökulma valottaa erityisesti Aaltojen yhteistyön problematiikkaa.

Bauhausin perinne ja taiteilijanimi

Taiteilijapareista kiinnostuneen tutkimuksen ei ole käsitykseni mukaan hedelmällistä etsiä mitään absoluuttisia todisteita siitä, kuinka suuri prosentti erilaisista suunnitelmista on kenenkin tekemiä. Esimerkiksi Artekia koskeva tutkimus on jo aiemmin tuonut kiistattomasti esiin sen, että Artekin arkiston piirustuskokoelma sisältää selkeät viitteet siitä, kuka kulloinkin oli kalustemallin varsinainen suunnittelija.[3] Artekin Aalto-kalusteiden genealogiassa on silti suhteellisen harvoin lähdetty kontekstualisoimaan tapahtumia nojaamalla tarkkaan lähdetutkimukseen. Paimion parantolan sisustaminen on hyvä esimerkki siitä, kuinka Marsio-Aallon aktiivinen osuus on ohitettu. Hänen Paimioon suunnittelemiensa putkihuonekalujen malleista tunnetuin on kolmijalkainen jakkara.[4] Esimerkiksi kyseisen huonekalun muotoratkaisu on jätetty pohtimatta Alvar Aallon yhdessä Otto Korhosen kanssa kehittämän puisen kolmijalkaisen jakkaran yhteydessä. Kiinnostavaa mielestäni on lisäksi se, että Aino Marsio-Aalto liitti myöhemmin kaikki Paimiota koskeneet piirustuksensa Artekin arkistoon eikä Alvar Aallon toimiston piirustusten joukkoon. Teko on tulkittavissa hänen osuutensa alleviivaamiseksi.

Miksi sitten Artek liikeyrityksenä markkinoi huonekaluja vain Aalto-nimellä, vaikka tekijöinä tiedetään Aino Marsio-Aallon lisäksi toimineen muitakin kuin Alvar Aalto? Tähän löytyy ainakin yksi selitys Aaltojen kansainvälisestä ystäväpiiristä. Bauhaus-koulun johtajana toiminut arkkitehti Walter Gropius oli pyrkinyt koulua uudistaessaan saamaan sen nimen tunnetuksi. Hän halusi markkinoida koulunsa oppilaiden suunnittelemia tuotteita vain koulun nimellä. Tällainen anonyymisyyden ihanne perustui Gropiuksen kohdalla jo varhaisempaan, 1910-luvulla käytyyn keskusteluun Deutscher Werkbundin yhteydessä.[5] Hänen tarkoituksenaan oli markkinoinnilla saada Bauhaus-tuotteista kaupallisesti menestyviä ilman suunnittelijanimien korostumista. Artekissa omaksuttiin alusta pitäen sama toimintamalli. Sekään ei ole sattuma, että Artekin nimi noudatteli Bauhausin ideaalia taiteen ja tekniikan yhdistämisestä.

Alvar Aallon muutamat klassikoiksi nousseet Paimion parantolan? ja Viipurin kirjaston? kalusteet ovat myös omalta osaltaan hämärtäneet käsitystä Artek-liikeyrityksen arjen toimintatavoista. Uusien mallien kehittely oli tärkeää alusta asti. Tätä ei ole osattu arvostaa, vaan toiminnan tuloksia on tulkittu ainoastaan Alvar Aallon tekemien suunnitelmien sovellutuksina tai variaatioina.[6] Tämä ajattelumalli on vaikuttanut erityisesti Aino Marsio-Aallon suunnittelemien Artek-huonekalujen tunnistamiseen ja tunnustamiseen. Tulkinta osoittaa mielestäni sen vaikeuden, mikä aina sisältyy kahden taiteilijan yhteisen työskentelyn identifiointiin. Toisaalta se myös kertoo siitä, kuinka vähän kiinnostusta on kohdistettu Artekin muuhun toimintaan ja niihin muihin tuotteisiin, joita se valmisti ja markkinoi.

Anonyymisyyden ideaalin ohessa useiden tutkimusten rajoittunut tutkimusaineiston hyödyntäminen on johtanut ehkä kohtuuttomastikin korostamaan Artekin ensimmäisen toimitusjohtajan Nils-Gustaf Hahlin roolia. Hahlin ja hänen tukijansa Maire Gullichsenin välistä kirjeenvaihtoa on säilynyt runsaasti, ja ainakin osa siitä on ollut tutkijoiden käytettävissä jo vuosia. Kirjeitä lukemalla on ollut suhteellisen helppoa nivoa yhteen tarina Artekin taustasta. Se millainen kanava nämä kirjeet ovat Hahlille olleet, on sen sijaan saanut hyvin vähän kriittistä pohdintaa. Pekka Suhonen on lähes ainoana vaivautunut varoittamaan niiden ylitulkinnasta jo vuonna 1985 ilmestyneessä kirjassaan Artekista.[7] Kirjeitä voidaan pitää huomattavasti helpommin lähestyttävänä kokonaisuutena kuin Aino Marsio-Aallon matkapäiväkirjaa, jossa ideat ja piirustukset risteilevät erilaisten tavaratuottajien nimien ja osoitteiden välissä. Väittäisin kuitenkin, että juuri matkapäiväkirjan aineisto paljastaa sitä konkreettista tuntemusta, jonka Aallot olivat tuohon mennessä hankkineet eurooppalaisen modernistisen muotoilun tilanteesta, toisin kuin Hahl. Matkapäiväkirjan lukija kuitenkin tarvitsee ennakkotietoja ja ymmärrystä tuosta kentästä voidakseen arvioida ja seurata sen kertomusta.

Matkapäiväkirja vuosilta 1931–1936

Matkapäiväkirjat käsitetään yleensä matkojen aikana tehdyiksi sisältäen paikan päällä koettujen, nähtyjen tai muuten tärkeinä pidettyjen tapahtumien tai kohtaamisten kirjauksia.[8] Näin on myös Aino Marsio-Aallon matkapäiväkirjan laita. On kuitenkin hyvä ymmärtää mitä tämä matkapäiväkirja ei ollut Aino Marsio-Aallolle. Se ei sisällä henkilökohtaiseen elämään liittyviä mietteitä tai tapahtumien valotusta tavanomaisten päiväkirjojen tapaan. Hän ei pura sen sivuilla subjektiivisia ajatuksiaan itsestään tai suhteestaan muihin. Se on siis matkan aikana kirjattu, ammatillisiin asioihin paneutuva muistiinpanoväline. Hän on tallentanut sen sivuille mielenkiintoa herättäneitä yksityiskohtia, tai piirroksia esineistä, joiden rakenne kiinnitti huomiota. Lisäksi matkapäiväkirjassa on useita tavaratoimittajien kontaktitietoja ja muistiinpanoja jo tehdyistä tilauksista.[9]

Tämä matkapäiväkirja on ollut mukana useilla Aaltojen yhdessä tekemillä matkoilla vuodesta 1931 lähtien. Alvar Aallon tiedetään olleen innostunut lentämisestä,[10] ja lentokoneiden sisustaminenkin kuului niihin yksityiskohtiin, joista Aino Marsio-Aalto oli kiinnostunut. Matkapäiväkirja kertoo Aaltojen matkoista ensin Tukholman kautta Malmöhön, ja sieltä Amsterdamiin ja Pariisiin. Seuraava matka, josta on merkintöjä, oli vuoden 1933 matka Lontooseen. Eniten merkintöjä on vuoden 1935 matkasta. Aino Marsio-Aalto oli saanut stipendin tätä matkaa varten tutustuakseen Keski-Euroopan taideteollisuuden huonekalu-, lasi- ja tekstiilituotteisiin. Matka suuntautui Hollantiin, Belgiaan, Ranskaan ja Sveitsiin.[11] Matkapäiväkirjan lopulla käsitellään vielä vuoden 1936 matkaa Milanon triennaaliin. Kirjan viimeiset sivut eivät sen sijaan kerro enää matkoista, vaan Artekin myymälän perustamisesta ja sen sisustamiseen liittyvistä toimenpiteistä, joiden yhteydessä voi mielestäni nähdä edeltävien vuosien matkojen hyödyn.

Pohdittaessa päiväkirjan sivuilla toistuvia tietoja Aaltojen kansainvälisistä kontakteista on välttämätöntä todeta, että Alvar Aallon kirjearkisto on antoisampi lähde kertomaan useiden tärkeiden kontaktien syntymisestä.[12] Mutta matkapäiväkirja antaa täydentävää ja toisaalta konkreettisempaa tietoa kiinnostuksen kohteista, jotka eivät liity esimerkiksi Alvar Aallon meneillään oleviin rakennus- ja suunnitteluhankkeisiin. Matkapäiväkirjan tärkeiksi henkilökontakteiksi nousevat arkkitehti Sven Markelius Ruotsissa, Sigfried ja Carola Giedion sekä Walter Moser Sveitsissä ja Christian Zervos Ranskassa. Liikeyritykset, joiden uusimmista tuotteista on muistiinpanoja ja jopa tilauksia, olivat Metz & Co Amsterdamissa, Stylclair, Printemps ja Galeries Lafayette Pariisissa ja aivan erityisesti Giedionin ja Moserin omistama Wohnbedarf Zürichissä.

Aino Marsio-Aalto vaikuttaa olleen nimenomaisesti kiinnostunut huonekaluista ja niiden teknisistä ominaisuuksista ja lisäksi erilaisista tekstiileistä. Näihin kuuluivat pohjoisafrikkalaiset matot ja matot ylipäätään, erilaiset eksoottisempia materiaaleja yhdistävät tekstiilit, ja kaikki uudenlaiset keinokuitukankaat. Mainittuihin suunnittelijoihin kuuluivat Gerrit Rietveldt, Sonia Delaunay ja Victor Bourgeois, jotka olivat tehneet suunnitelmia Metz & Co:lle. Pariisissa puolestaan huomioitiin Paule Marrot ja Le Corbusier. Sveitsissä Giedionien kodin sisutuksesta on merkintä seinällä olleesta Hans Arpin puureliefistä. Zürichissä sijainneen Wohnebedarfin välityksellä tulivat esiin niin Marcel Breuer kuin Bauhausin opettajana toiminut Otti Berger, jonka kangaspatentit kiinnostivat ja Bergerin ateljeen[13] osoite Berliinissä on kirjoitettu muistiin. Milanossa myös arkkitehti Gio Pontista on tehty muistiinpanot.

Mielestäni matkapäiväkirja tarjoaa lukijalleen erityisen mielenkiintoista antia yksityiskohdista, jotka auttavat ymmärtämään Aino Marsio-Aallon ajatusten virtaa ja tapaa työskennellä. Hän oli omalla tavallaan systemaattinen, vaikka se ei tarkoittanut systemaattista päivämäärien kirjaamista. Tämä systematiikka näkyy erilaisten teknisten ja materiaaliteknisten yksityiskohtien oivaltavana huomioimisena.

Vuoden 1931 matka painottui tutustumiseen yhteen Euroopan vanhimmista tavarataloista, amsterdamilaiseen Metz & Co:iin. Tämä vuonna 1740 perustettu tavaratalo oli 1930-luvulla edelleen kiinnostava kohde arkkitehdeille ja sisustussuunnittelijoille. Gerrit T. Rietveldt oli juuri tuolloin suunnitellut tavarataloon uuden kupolirakennelman, minkä lisäksi hänen huonekalumallejaan oli siellä myynnissä. Tavaratalo markkinoi myös Sonia Delaunayn suunnittelemia tuotteita ja Aalto-kalusteita.[14] Tavaratalon laaja tekstiiliosasto oli todennäköisesti suomalaiselle ammattilaiselle elämys, päiväkirjassa sitä kuvaillaan ”erinomaiseksi”. Delaunayn kankaiden lisäksi myynnissä oli esimerkiksi algerialaisia villakankaita ja marokkolaisia mattoja. Mielestäni ei ole vahinko, että 1930-luvun alkupuolen valokuvissa Aino Marsio-Aalto esiintyy hyvinkin Delaunayn suunnitelmia muistuttavassa päällystakissa.[15] [Kuva 1] Nykyaikaisen tavaratalon palveluksiin kuului lisäksi kampaamopalvelut, joita luonnollisesti suomalaisenkin naismatkaajan oli kokeiltava. Aaltojen tuolloisesta huonekalujen tutkimisesta voidaan pitää esimerkkinä Gerrit Rietveldtin lautahuonekaluja, jotka selvästi inspiroivat myöhemmin useita Artekin puutarhahuonekalumalleja.

Kuva 1: Aino Marsio-Aalto noin vuonna 1931, pukeutuneena Sonia Delaunayn vaatemalleja muistuttavaan takkiin. Valokuva Alvar Aalto, Alvar Aalto -museo/Alvar Aallon perikunta.

 

Vuoden 1933 matka Lontooseen oli myös Aino Marsio-Aallolle tärkeä, vaikka matkapäiväkirjassa on vain muutama kommentti tästä. The Exhibition of Finnish Furniture -näyttely Fortnum & Mason -tavaratalossa ei esitellyt pelkästään Alvar Aallon huonekaluja, vaan myös hänen vaimonsa suunnittelemia lastenkalusteita, mattoja ja lasiesineitä. Näyttelyn järjestäjänä toiminut Philip Morton Shand oli nimenomaisesti korostanut näyttelyn tarvitsevan tällaisia inhimillistäviä yksityiskohtia.[16]

Vuoden 1935 pitkän opintomatkan varsinainen suuri elämys Aalloille vaikuttaa olleen Brysselin maailmannäyttely, joka oli avattu huhtikuussa ja päättyi saman vuoden marraskuussa. Maailmanäyttelyssä oli kaikkiaan 30 maata edustettuna, ja näyttelyalueelle oli rakennettu 450 näyttelypalatsia tai paviljonkia. Puolen vuoden aikana näyttelyssä kävi yli 20 miljoonaa vierailijaa. Yksi sen pääteemoista, kolonisaatio, mitä ilmeisimmin kiinnosti kävijöitä.[17] Kolonisaatio-teemaa painotettiin, koska Belgia samalla juhli 50-vuotista Kongon vapaatasavallan olemassaoloa. [Kuva 2] Aallot vierailivat Brysselin maailmannäyttelyssä menomatkallaan etelään kesäkuun alussa. Heidän kannaltaan Brysselin näyttely oli yllättävänkin tärkeä, sillä Aalto-kalusteita oli Suomen paviljongin ohella vielä runsaammin esillä Sigfried Giedionin omistaman Wohnbedarfin kalustamassa Sveitsin paviljongissa. Aino Marsio-Aaltoa kuitenkin kiinnosti Kongon näyttelyosio, missä esiteltiin eksoottisia puulajeja. Puulajit vaikuttavat olleen mielenkiintoisia siitä syystä, että belgialainen modernistiarkkitehti Victor Bourgeois oli niitä käyttänyt, ja toisaalta koska osa näistä puulajeista soveltui huonekaluteollisuuden käyttöön.[18]

Kuva 2: Vuoden 1935 Brysselin maailmannäyttelyn yksi kolonialismipaviljongeista, Société Auxiliaire de Propagande Coloniale ‘Soprocolcol’. Valokuva osoitteesta http://www.worldfairs.info/expopavillondetails.php?expo_id=29&pavillon_id=2179

 

Maailmannäyttelyn paviljonkien näyttelytekniikka toimi myös tärkeänä inspiraation antajana. Tšekkoslovakian paviljonki, jonka arkkitehti Antonin Heythum oli suunnitellut, esitteli maataan takaa valaistuilla valokuvasuurennoksilla. Aallot käyttivät myöhemmin omissa suunnitelmissaan tällaisia valokuvasuurennoksia runsaasti sekä Artekin myymälässä että maailmannäyttelyjen paviljongeissa. Valokuvasuurennosten käyttö mainoksena oli myös Wohnbedarfin myymälän yksi uutuuksista[19] ja Aino-Marsio Aalto paneutui muutenkin matkan aikana näyteikkunoiden sisustamiseen.

Vuoden 1935 opintomatkan seuraava kohde oli Pariisi, ja siellä erityisesti loisteliaan Printemps-tavaratalon suuri lasiosasto. Taidelasin sijasta Aino Marsio-Aaltoa kiinnostivat erityisesti teollisesti tuotetut puristelasisarjat. Hän piirsi luonnoksia niistä todeten joidenkin olevan lähellä hänen omia Bölgeblick-lasejaan. On aika oireellista, että hänen seuraava puristelasimallistonsa vuonna 1936 noudatti samaa suoralinjaisuutta, mitä hän oli nähnyt Pariisissa.[20] Tarkkoja muistiinpanoja oli myös niin kutsutusta Jena-lasista. Tämä kuumuutta kestävä, erityisesti kemian teollisuuteen kehitelty lasi noudatti puhtailla muodoillaan ja kestävyydellään niitä ideaaleja, mihin modernistisuunnittelijat käyttölaseissa pyrkivät.

Pariisissa Christian Zervosin lehden, Cahier d’Art, toimituksen naapurissa Rue du Dragonilla, sijaitsi Aaltojen omia ihanteita lähelle tuleva Stylclair-sisustusliike. Se myi Aalto-kalusteita, mutta myös Marcel Breuerin ja Le Corbusier’n alumiinihuonekaluja ja lyonilaisia kankaita. Liikkeen lyonilaista niin kutsuttua seeprakangasta tilattiin Suomeen jo 1935, ja se muodostui varsin suosituksi Aalto-tuolien päällysteeksi. Stylclair tarjosi myös suoran esikuvan Artekille siitä, miten sisustusliikkeen yhteyteen voitiin yhdistää modernistista taidetta esittelevä taidesalonki. Ranskalaisen liikkeen monipuolisesta valikoimasta ja Marsio-Aallon tarkasta yksityiskohtiin kiinnittyvästä silmästä kertoo esimerkiksi pöytä, jonka pöytälevynä toimi juurista punottu tarjoilulevy. Kyseinen pöytä tilattiin Suomeen ja sijoitettiin myöhemmin Artekin sisustaman Villa Mairean talvipuutarhaan. [Kuva 3]

Kuva 3: Aino Marsio-Aallon Pariisin Stylclair-sisustusliikkeestä vuonna 1935 hankkima juuripöytä sijoitettiin sittemmin Villa Mairean talvipuutarhaan. Valokuva: Renja Suominen-Kokkonen 2008.

 

Vuoden 1935 opintomatkan ehdottomasti tärkein kohde oli Zürichissä sijainnut Wohnbedarf-sisustusliike. Marsio-Aalto ilmoitti sveitsiläisen ”sisustusteollisuuden ja asuntotarviketeollisuuden” olevan muutenkin itseään kaikkein lähimpänä.[21] Myös Aaltojen arkkitehtiystävien kodit olivat tarkan huomion kohteena. Saavuttuaan kaupunkiin kesäkuun lopulla Wohnbedarfin tuolloin varsin uusi liikehuoneisto Talstrassella kuvailtiin matkapäiväkirjaan sanoin ja piirroksin. Näyteikkunoihin kiinnitettiin täälläkin huomiota ja liikkeen myynnissä olleita esineitä ja ratkaisuja tarkasteltiin intensiivisesti. Marsio-Aaltoa kiinnostivat erilaiset ja eri materiaaleista valmistetut matot persialaisista kiinalaisiin. Otti Bergerin kehittelemä patentoitu keinokuitukangas herätti Marsio-Aallossa heti mielenkiintoa, samoin kuin muutkin sellofaanista tai muista keinokuiduista kudotut kankaat.

Patentit ylipäätään olivat ajankohtaisia, koska niihin liittyi tuolloin Euroopassa kiihkeä keskustelu ja kiistely. Esimerkiksi Bauhaus-koulun suunnittelijoista Marcel Breuer ja Otti Berger patentoivat tuotteitaan omiin nimiinsä.[22] Aalto-kalusteiden rakenteiden patentointi oli Aalloille 1930-luvun lamavuosina ollut taloudellisesti erityisen merkittävä seikka. Alvar Aalto oli hakenut patentointia jo metallijalkaisen tuolinsa pinottavuudelle vuonna 1932. Joustavan Paimio-tuolin teknisten ratkaisujen patentti haettiin vuonna 1934, ja jo vuotta aiemmin oli haettu Isossa-Britanniassa patentti tuolin jalan taivutukseen.[23] Näillä oikeudellisilla toimenpiteillä oli merkitystä, koska Aalto-kalusteisiin liittyville patenteille haluttiin kansainvälisesti mahdollisimman laaja suoja. Wohnbedarfilla oli myös oma patentti, joka koski tuolien irtopäällisten erityistä kiinnitysmekanismia, sitä Marsio-Aalto selitti matkapäiväkirjassaan sekä kirjallisesti että piirroksin. Otti Bergeristä poiketen Aino Marsio-Aalto ei kuitenkaan hakenut omille kangasmalleilleen patenttisuojaa.

Sigfried Giedion tilasi Aaltojen vierailun aikana useita erimallisia ja eri puulajeista tehtyjä Aalto-tuoleja. Juuri valmistumassa olleet Marcel Breuerin sekä Alfred ja Emil Rothin suunnittelemat ja Giedionien omistamat asuinrakennukset Doldertalissa olivat yksi mahdollinen sijoituspaikka näille tuoleille. Giedion järjesti yhteen valmistuneeseen huoneistoon modernistisen malliasunnon sisustuksen Aallon, Breuerin, Rothin ja Giedionin itsensä suunnittelemin kalustein.[24] Zürichissä ollessaan Aallot yöpyivät usein Giedionien Doldertalin jugend-huvilassa. Suomalaisiin teki ilmeisen vaikutuksen isäntäväen runsas salaattitarjonta, koska Aino Marsio-Aalto piirsi koko salaattitarjottimen sisältöineen muistiin. He myös vierailivat Werner Moserin omassa asuintalossa Zürichissä, jonka ruokasalin tarjoilukaapin järjestely kahteen eri huoneeseen avautuvine laatikoineen löysi sitten vastineensa tulevassa Aaltojen Munkkiniemen kodissa. Aino Marsio-Aallon tiedetään olleen kiinnostunut kasveista ja erityisesti huonekasveista. Moserien pergolassa kasvanut köynnöskasvi (Polygonum)[25] ihastutti häntä, ja myös Aaltojen Munkkiniemen koti sai valmistuttuaan etuoven viereen piippuköynnöskasvin (Aristolochia macrophylla), talon pihan puolelle tuli sinnekin köynnöskasveja.

Kuva 4: Zürichissä 1935 avatun Indonesian näyttelyn julisteen suunnitteli Otto Baumberger. Valokuva osoitteesta http://sammlungen-archive.zhdk.ch/view/objects/asite/thes$0040Weben$0020$0028Textilgestaltung$0029/36/title-asc;jsessionid=F21F6A0E06A656252031D84743BE0A07

Aaltojen Sveitsissä oleiluun liittyi lyhyt lomailu Etelä-Sveitsin italiankielisissä Lago di Maggioren lomakaupungeissa Luganossa, Locarnossa ja Asconassa. Alue oli kiinnostava yhdistelmä vanhoja perinteisiä Tessinin kantonin maalaistaloja ”riippuvine” ulkoportaineen ja erityisesti saksalaisten arkkitehtien modernistisia huviloita. Nämä seudut olivat jo 1920-luvulla muodostuneet monien Bauhaus-opettajien, kuten László Moholy-Nagyn lomakohteeksi.[26] Aallot kuitenkin palasivat lomaltaan jo muutamien päivien jälkeen Zürichiin, koska kesäkuun lopussa on päiväkirjaan merkitty käynti Kunstgewerbemuseumin indonesialaisten tekstiilien näyttelyssä.[27] [Kuva 4] Aino Marsio-Aalto oli ilmeisen innostunut tästä näyttelystä. Matkapäiväkirjassa on paljon merkintöjä jaavalaisesta plangi-värjäystekniikasta ja erilaisista niinestä ja lehdistä valmistetuista esineistä, kuten palmunlehtilaatikoista ja palmunlehdistä punotuista erivärisistä matoista.

Aaltojen paluumatka takaisin Suomeen kulki Pariisin kautta, jonne he saapuivat heinäkuun alkupäivinä. Vaikuttaa siltä, että Giedionit olivat neuvoneet Aaltoja, miten löytää erikoisliikkeitä Pariisista. Matkapäiväkirjaan on jopa piirretty karttakuva niin kutsuttuja safarituoleja myyvän nahkaliikkeen sijainnista. Tällä Pariisin vierailulla Aaltojen pääasiallinen mielenkiinto kohdistui muutamia vuosia aiemmin valmistuneeseen Le Corbusier’n ja Pierre Jeanneret’n sveitsiläisten opiskelijoiden paviljonkiin Cité Universitairessa.[28] [Kuva 5]

Aino Marsio-Aalto teki muistiinpanoja Fondation Suisse -rakennuksen yksityiskohdista ja eri huonetiloista. Materiaalihuomioihin kuului muun muassa lattialaatoituksen väritys ja kalusteiden päällysmateriaalit. Asuntolan hallin tilaa hallitsi kolmimetrinen marmorilaatasta tehty ruokapöytä. Safari- ja wieniläistuoleja oli sijoitettu pikkupöytien ympärille ryhmiksi, ja hallin keskusmuuria hallitsi lattiasta kattoon ulottuva valokuvasuurennoskokonaisuus. Aallot olivat ilmeisesti ottaneet selvää, minkälaista vuokraa opiskelijat joutuivat maksamaan, koska ylioppilaan huoneen pohjapiirroksen yhteyteen oli kirjoitettu 80 frangia kuukaudessa ”avec petit déjeuner”.

Kuva 5: Postikortti Le Corbusier’n ja Pierre Jeanneret’n suunnittelemasta ja vuonna 1933 valmistuneesta Fondation Suisse -asuntolasta. Valokuva osoitteesta http://archipostalecarte.blogspot.fi/2013/11/si-tu-es-universitaire-paris.html

 

Erityisen paljon huomiota sai kattoterassilla sijainnut pieni asunto, jossa oli auringonottohuone eli ”solarium” sekä työ-, voimistelu- ja makuuhuone. Asunnon pohjakaavan lisäksi päiväkirjamerkintöihin sisältyivät huomiot punertavasta tiilestä tehdystä lattiasta, voimisteluhuoneen valkoisesta linoleumilattiasta ja mustasta kiviseinästä ja kivisestä pöytälevystä. Voimisteluhuonetta koristi Legér’n maalaus ja samalla vielä todettiin seinien alaosan olevan ruostumatonta terästä. Aaltoja kiinnosti yhtä paljon ruumiinkulttuuri kuin Le Corbusier’tä, siksi myös solariumin soututeline tuli huomioitua. Työhuoneen seinien materiaali oli vaaleaa vaneria, jonka Marsio-Aalto arveli olevan koivua. Makuuhuonetta hän piti ”verrattain sovinnaisena”, sen sisustukseen kuuluivat sänky, pöytä ja tuoli ja ilmeisesti jonkinlainen kaappi. Ne eivät niinkään kiinnostaneet, mutta sängyn rakenteen todettiin olevan vain laatta, jonka päällä oli patja. Makuuhuoneen lattialla puolestaan oli punainen ”ryijy” eli todennäköisesti jonkinlainen karvalankamatto. Nämä olivat vuoden 1935 matkan viimeisiä huomioita ennen kotiintuloa.

Seuraavan vuoden toukokuun lopussa Aino Marsio-Aalto teki muistiinpanoja Milanon triennaalista. Suomen osallistuminen tähän triennaaliin oli poliittisesti hieman hankala asia. Kansainliiton jäsenenä myös Suomi osallistui Italian vastaisiin pakotteisiin, jotka johtuivat maan hyökkäyksestä Abessiniaan vuonna 1935. Fasistisjohtoinen Italia kuitenkin järjesti lukuisia kollektiivisia tapahtumia palvelemaan omaa propagandaansa. Roomassa ja muualla Italiassa säännöllisesti järjestettyjen biennaalien ja triennaalien tarkoitus oli esittää maa kulttuurin kehtona, ja niiden avulla onnistuttiin houkuttelemaan maahan ulkomaisia kulttuuripersoonallisuuksia.[29] Suomen osallistuminen ratkesi erikoisella tavalla. Aalto-kalusteiden esittely Milanossa vuonna 1936 johtui suurelta osin Suomen Italian pääkonsulin Allan Hjeltin tarjouksesta. Hänen liikeyrityksensä Italo-Finlandese oli valmis kustantamaan osan kuluista. Hjelt näki tässä mahdollisuuden parantaa ulkomaanvientiä pakotteista huolimatta.[30] Aino Marsio-Aalto suunnitteli Alvar Aallon ja Artekin esineiden näytteillepanon, Artekin toimitusjohtaja Nils-Gustaf Hahl puolestaan huolehti käytännön järjestelyistä Milanossa.[31] Aino Marsio-Aallon kannalta osallistuminen oli merkittävä, sillä hänelle myönnettiin kultamitalit niin näyttelysuunnittelusta kuin Bölgeblick-puristelasisarjasta.[32]

Mitä Marsio-Aallon päiväkirja kertoo Milanon näyttelykokonaisuudesta vuonna 1936? Ensimmäiseksi vaikutuksen teki taideakatemian oppilaiden laatima päähallin näyttely italialaisista keksinnöistä, joita oli linnoituslaitteista viuluun ja nuotistoon. Luonnollisesti Marsio-Aalto innostui Sveitsin osastosta pitäen sitä kaiken kaikkiaan hyvänä. Italialaista muotoilua hän seurasi tarkasti ja kirjoitti muistiin perustiedot muun muassa arkkitehti Gio Pontista. Matkapäiväkirja sisältää kustannuserittelyt Artekin näyttelyyn lähettämistä kalusteista, tarvittavista valokuvista ja laseista. Kuten aiemminkin, matkapäiväkirjaan kirjattiin huomioita maan ruokakulttuurista. Tällä kertaa milanolaisen ravintolan tuorepastan valmistus kiinnosti, samoin ravintolasaliin sijoitetut kala-altaat. Triennaalissa esillä ollut Muranon lasinäyttelyn näyttelyarkkitehtuuri ja lasiset kattokruunut sekä Paolo Veninin lasiesineet saivat myös paljon huomiota.

”Mielenkiintoisinta koko Triennalissa” Marsio-Aallon mukaan oli kuitenkin yhden suuren porrashallin seinien päällysmateriaali. Hän kertoi italialaisten keksineen maidosta tehdyn keinotekoisen tekstiilimateriaalin sniafioccon, jolla seinät oli päällystetty. Hän piti materiaalia miellyttävänä ja kauniina. Lanitalina nykyään tunnettu materiaali valmistetaan maitoproteiinin kaseiinista. 1930-luvulla kehitetty kuitu sekoitettuna villaan oli varsin edullinen tekstiilimateriaali. Marsio-Aallon matkapäiväkirjan merkinnät osoittavat hänen olleen jo aiemmin kiinnostunut synteettisistä materiaaleista, hänen tietonsa tämän synteettisen villan ominaisuuksista paljastavat, että hän on keskustellut asiasta tarkemmin jonkun asiantuntijan kanssa. Keskustelusta ei ole mainintoja, mutta todennäköisintä on, että hän sai tietoja Allan Hjeltiltä, joka oli koulutukseltaan tekstiilialan kemisti.[33]

Kuten jo alussa todettiin, matkapäiväkirjan viimeisimmät sivut päättyvät merkintöihin, jotka tehtiin todennäköisesti vuoden 1935 lopulla. Tuolloin Artek-myymälää varten oli saatu vuokrattua liikehuoneisto Fabianinkatu 31:stä, Helsingin ydinkeskustasta.[34] Aino Marsio-Aallon tapana oli myöhemminkin kirjoittaa muistiin ne tehtävät ja asiat, joita piti lähitulevaisuudessa hoitaa. Niinpä päiväkirjan sivuille on listattu Artekia koskevat ensimmäiset toimenpiteet: perustavan kokouksen koollekutsuminen, liikehuoneiston vuokraaminen, liikeyrityksen nimestä päättäminen ja sen rekisteröinti, myymälän kaluston tilaaminen ja myytävien mallien hankinta, henkilökunnan hankkiminen, erityisesti myyjän ja kirjanpitäjän.

Aino Marsio-Aalto suunnitteli myös tarkoin tämän ensimmäisen myymälän sisustuksen. [Kuva 6] Tämän lisäksi hän listasi näyteikkunalle ja näkyviin tarkoitetut tuotteet: seepra-kankaalla päällystetty Aalto-tuoli, teepöytä, ruokapöytä ja ruokasalin topatut tuolit, japanilaisia esineitä, lamppuja, tinaesineitä, puulautasia, lasiryhmiä, kangasryhmiä, olkiesineitä. Lisäksi myymälään tuli niin kutsuttu jokamiehen kirjoituspöytä ja pieni kirjahylly. Ranskasta oli tilattu puusäleinen väliverho. Samoin ulkomailta oli hankittu villamattoja ja puuvillakankaita sekä Wohnbedarfin öljysilkistä valmistettua ”draperiaa” ja japanilaisia huonekalukankaita. Avajaiskokoonpanoon oli hankittu myös korituoleja ja muita Aalto-kalusteita, joista Aalto-sohvasta ja niin kutsutusta tankkituolista on mainita erikseen. Näiden lisäksi esillä oli vuoden 1935 matkalta hankittu Marcel Breuerin lepotuoli. Varhaisista valokuvista päätelleen myymälän sisustus noudatti hyvinkin pitkälle Marsio-Aallon suunnitelmaa, joskin Aalto-kalusteiden määrä oli luonnollisesti suurempi kuin listassa erikseen mainitut.

Kuva 6: Aino Marsio-Aallon matkapäiväkirjaansa vuoden 1935 lopulla tekemä Artek-liikkeen sisustussuunnitelma. Teoksessa Alvar Aalto and Helsinki. Toim. Eija Kämäräinen. Helsinki: WSOY 1999, 156.

 

Valokuvasuurennokset ja seinän peittäminen kankaalla ja rimoilla olivat yksityiskohtia, joiden esikuvat löytyivät Wohnbedarfin uudesta myymälästä Zürichissä. Aino Marsio-Aallolle aina tärkeät huonekasvit näkyvät nekin valokuvissa, vaikka niitä ei mainitakaan suunnitelmassa. Muistilista sisältää myös Aaltojen lasiesineiden sekä muiden suunnittelijoiden puhallettujen lasiesineiden, ruokalautasten, maljojen ja kannujen hankintasuunnitelmat. Matot kuuluivat niin myymälän sisustukseen kuin tuotevalikoimaan. Niistä ehkä mielenkiintoisimmat olivat Wohnbedarfista tilatut marokkolaiset matot, joiden esittely suurelle yleisölle tapahtui Artekin ensimmäisessä näyttelyssä lokakuussa 1936.[35]

Artek uudessa valossa

Aino Marsio-Aallon matkapäiväkirja, jonka kiireisiä merkintöjä ja piirroksia olen useamman vuoden aikana käynyt läpi yrittäen muodostaa jonkinlaista kokonaiskäsitystä, on sittenkin tarjonnut rikkaamman lähdeaineiston kuin alussa osasin aavistaa. Aino Marsio-Aallon suunnittelijana on tätä kautta valottunut monipuolisesti. Viimevuosien aikana on onneksi ilmestynyt runsaasti uutta tutkimusta niin Bauhausista kuin sveitsiläisestä modernismista, jotka omalta osaltaan ovat auttaneet luomaan uutta kontekstia 1930-luvun alun tilanteeseen myös Aaltojen osalta.

Artek-yhtymän liikehuoneiston avaaminen alkuvuonna 1936 merkitsi Aalto-kalusteiden markkinoinnin ja myynnin kannalta suurta parannusta. Esikuvia markkinoinnille ja mainonnalle antoivat Herbert Bayerin uudenlaiset typografiat Bauhaus-mainonnassa sekä Bayerin ja Max Billin tekemät Wohnbedarfin mainokset ja luettelot.[36] Matkapäiväkirja päästää lukijan lähelle niitä moninaisia impulsseja, joita Aallot ammensivat matkoiltaan. Ne ovat mielestäni liittävissä ajatuksiin, joita Euroopan johtavat modernistiarkkitehdit, -muotoilijat ja -taiteilijat kokivat esteettisesti, yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti tärkeiksi.

Matkapäiväkirjan kautta avautuu myös selkeämpi kuva Artekin alkutilanteesta, joka tähän asti on tutkimuksissa nojannut vain Nils-Gustaf Hahlin paljon viitattuihin sanoihin: ”Otroligt mycket saker ha vi lyckats samla ihop under den korta tid vi levat och verkat som firma…”[37] Hahlin tarkoittamat ”tavarat” olivat muutakin kuin Aalto-kalusteita, ne olivat juuri niitä, joita hankittiin Aaltojen matkojen tuloksena, heidän modernistituttaviensa verkostojen kautta.

Aino Marsio-Aallon matkapäiväkirjaa voi pitää erityisen tärkeänä ja kiinnostavana lähteenä kertoessaan jotain uutta arkkitehtipariskunnan vähemmän tunnetusta osapuolesta. Se kuvaa hänen ammattiosaamisensa ja kiinnostuksensa laajuutta. Tämän lisäksi matkapäiväkirja todistaa hänen äärimmäisen olennaisesta roolistaan Artek-liikeyrityksen alkuvuosien ohjelman suunnittelussa ja toteuttamisessa. Se kertoo myös hänen osuudestaan liikeyrityksen ideologisen sisällön muodostamisessa ja muokkaamisessa. Siksi matkapäiväkirjaa voidaan pitää tutkimuksellisesti harvinaisena dokumenttina, jossa Aino Marsio-Aallon oma ”ääni” kuuluu selkeästi.

 

Renja Suominen-Kokkonen on dosentti ja taidehistorian yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa. Hän on toiminut Taidehistorian valtakunnallisen tohtoriohjelman johtajana vuosina 2009–2013. Hän on toiminut myös Suomen Akatemian tutkimushankkeen A Portrait of Art History ja pohjoismaisen Visions of the Past -nimisen NordForsk-tutkijaverkoston johtajana. Suominen-Kokkonen on tutkinut naisarkkitehteja ja taidehistorian historiaa. renja.suominen-kokkonen@helsinki.fi



[1] Elissa Aallosta, Alvar Aallon toisesta vaimosta, ei ole tehty tutkimusta. Ensimmäinen Aino Marsio-Aaltoa koskeva itsenäinen tutkimus ilmestyi vasta vuonna 2004. Ks. Aino Aalto. Toim. Ulla Kinnunen. Jyväskylä: Alvar Aalto -museo.

[2] Ks. esim. Parko, Marja-Liisa 1984. Workshop Recollections. Teoksessa Alvar Aalto Furniture. Toim. Juhani Pallasmaa. Helsinki: Museum of Finnish Architecture, Finnish Society of Crafts and Design, Artek, 91–92.

[3] Ibid.

[4] Suominen-Kokkonen, Renja 1992. The Fringe of a Profession. Women as Architects in Finland from the 1890s to the 1950s. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 98. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys, 81.

[5] Droste, Magdalena 2009. The Bauhaus Object between Autorship and Anonymity. Teoksessa Bauhaus Construct. Fashioning Identity. Discourse and Modernism. Toim. Jeffrey Saletnik & Robin Schuldenfrei. London & New York: Routledge, 205225; ks. myös Schwartz, Frederic J. 1996. The Werkbund. Design Theory and Mass Culture before the First World War. New Haven & London: Yale University Press, 164–191.

[6] Esimerkiksi Schildt, Göran 1994. Alvar Aalto. A Life’s Work – Architecture, Design and Art. Helsinki: Otava Publishing Company, 260.

[7] Suhonen, Pekka 1985. Artek, start, bakgrund, utveckling. Helsingfors: Artek, 42.

[8] Ks. ”matkapäiväkirja”, Nykysuomen sanakirja, 1990. Porvoo, Helsinki: WSOY.

[9] ”Aino Marsio Aalto, Helsinki, Suomi, Finlandia. Mechelininkatu 20; Turuntie 26; Munkkiniemi, Riihitie 10.” Matkapäiväkirja 1931–1936. Yksityisarkisto. Tässä artikkelissa on käytetty alkuperäisen matkapäiväkirjan kopiota, joka sijaitsee Artekin arkistossa, Alvar Aalto -museossa Jyväskylässä.

[10] Suominen-Kokkonen, Renja 1999. ”Aamukahvi Pariisissa, aamiainen Amsterdamissa”. Eurooppa ja matkustavat naisarkkitehdit Wivi Lönn ja Aino Marsio-Aalto. Teoksessa Matkalla! Suomalaiset arkkitehdit opintiellä. Toim. Timo Tuomi; Elina Standertskjöld; Kristiina Paatero; Eija Rauske & Esa Laaksonen. Helsinki: Suomen rakennustaiteen museo, 104–109.

[11] Sisustusteollisuuden tekstiilitöissä havaittavissa ulko-eurooppalaisia vaikutteita. Uusi Aura 10.7.1935.

[12] Ks. esimerkiksi Suominen-Kokkonen, Renja 2007. Towards a Happier Society – Aino and Alvar Aalto and Turku in the 1920s. Teoksessa Renja Suominen-Kokkonen. Aino and Alvar Aalto – A Shared Journey. Interpretations of an Everyday Modernism. Aalto Studies 1. Helsinki: Alvar Aalto Foundation & Alvar Aalto Museum, 41–78.

[13] Bergerin ateljeen osoite ei enää vuonna 1936 hyödyttänyt Artekia, koska syntyisin juutalaisena Berger ei tuolloin enää saanut töitä Saksassa. Hän kuoli Auschwitzissa vuonna 1944. Ks. esim. Mlikota, Antonina, 10.12.2012, Otti Berger – Croatian Artist from Bauhaus Textile Workshop. bauhaus-online.de (katsottu 11.5.2014).

[14] Metz & Co -tavaratalon historia. http://metzco.eu/history (katsottu 26.4.2013). Ks. myös Metz & Co:n kirje Alvar Aallolle 4.12.1933. Kirjearkisto, Alvar Aalto -säätiö, Helsinki. Tämä vuoden 1933 yhteydenotto oli ensimmäinen, jonka hollantilaisfirma teki henkilökohtaisesti Aaltoihin, myynnissä olleen Aalto-vuodesohvan tavaratalo oli hankkinut sveitsiläisen Wohnbedarfin kautta.

[15] Vertaa Aino Marsio-Aallon kuvaa kuuluisaan Sonia Delaunayn suunnittelemaan takkiin ja autoon, Citroën B12. Ks. esim. http://1.bp.blogspot.com/-jKeOJ6Y0Dk8/UD6uwxBK2HI/AAAAAAAAIbs/9li9NC3hga8/s1600/DSC03005.JPG

[16] Morton Shandin kirje Alvar Aallolle 3.9.1933. Kirjearkisto, Alvar Aalto -säätiö, Helsinki.

[17] City of Brussels, www.bryssel.be/artdet.cfm/6324 (katsottu 11.5.2014). Ks. myös Smeds, Kerstin 1992. The Image of Finland at the World Exhibitions 1900–1992. Teoksessa Peter MacKeith & Kerstin Smeds. The Finland Pavilions. Finland at the Universal Expositions 1900–1992. Helsinki: Kustannus Oy City, 43–46.

[18] Päiväkirjan mainitsemat puulajit olivat wenge (Milettia laurentii), musta puulaji, jota esimerkiksi parkettiteollisuus käytti. www.en.wikipedia.org/wiki/Milettia_laurentii (katsottu 11.5.2014); bilinga (Nauclea diderrichii), joka kovana puulajina soveltui teolliseen käyttöön www.en.wikipedia.org/wiki/Bilinga_(wood) (katsottu 11.5.2014); limba (Terminalia superba), jota huonekaluteollisuus käytti. Aino Marsio-Aalto sanoo Bourgeois’n lanseeranneen tämän suurisyisen puulajin. www.en.wikipedia.org/wiki/Terminalia_superba (katsottu 11.5.2014).

[19] Ks. Wohnbedarfista Mehlau-Wiebkind, Friederike 1989. Aufstieg und Zerfall einer Idee. Teoksessa Friederike Mehlau-Wiebkind; Arthur Rüegg & Ruggero Tropeano. Schweitzer Typenmöbel 1925–1935. Sigfried Giedion und die Wohnbedarf AG. Zürich: gta Verlag, 76–149.

[20] Keinänen, Timo (1988) 1996. Aino ja Alvar Aalto lasisuunnittelijoina. Helsinki: Hackman Designor Oy Ab.

[21] Uusi Aura 10.7.1935.

[22] Smith, T’ai 2009. The Identity of Design as Intellectual Property. Teoksessa Bauhaus Construct. Fashioning Identity. Discourse and Modernism. Toim. Jeffrey Saletnik & Robin Schuldenfrei. London & New York: Routledge, 226–244.

[23] Ks. patentoinnista Korvenmaa, Pekka 2012. A Bridge of Wood: Aalto, American House Production, and Finland. Teoksessa Aalto and America. Toim. Stanford Anderson; Gail Fenske & David Fixler. New Haven & London: Yale University Press, 95–98, 110; ks. myös Heikinheimo, Marianna 2004. Alvar Aalto’s Patents. Ptah 2/2004, 9–16.

[24] Ks. esim. Rüegg, Arthur 2012. Die Doldertalhäuser. Teoksessa Sigfried Giedion und die Fotografie. Bildinszenierungen der Moderne. Toim. Werner Oechslin & Gregor Harbusch. Zürich: gta Verlag, 230–231.

[25] Koska päiväkirja ei mainitse kuin kasvin suvun, on vaikea tietää tarkalleen millainen köynnös Moserien pergolassa kasvoi tuolloin.

[26] Maurer, Bruno 2010. Neues und traditionelles Bauen in Ascona. Teoksessa Sigfried Giedion und die Fotografie. Bildinszenierungen der Moderne. Toim. Werner Oechslin & Gregor Harbusch. Zürich: gta Verlag, 182–183.

[29] Paloposki, Hanna-Leena 2012. Taidenäyttelyt Suomen ja Italian julkisissa kuvataidesuhteissa 1920-luvulta toisen maailmansodan loppuun. Helsinki: Valtion taidemuseo, Kuvataiteen keskusarkisto, 90, 101–102.

[30] Suhonen 1985, 75.

[31] Kauppinen, Miina 1995. ”Fylligt och bra eljes inte als, vare vår lösen”. Suomi ja Milanon triennalet 1930-luvulla. Taidehistorian pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto.

[32] Keinänen, Timo 1998. Alvar ja Aino Aalto lasin muotoilijoina. Iittala: Iittala-Nuutajärvi Oy/ Iittalan Lasi 1988.

[33] Allan Hjelt (1885–1945) oli 1910-luvulla yksi Suomen rikkaimpia miehiä myytyään norjalaisten liikekumppaniensa kanssa Ab W. Gutzeit & Co:n Suomen valtiolle. Kun hänen valuuttakauppaa tekevä yrityksensä teki vararikon 1920-luvulla, hän aloitti metsäteollisuustuotteiden liiketoiminnan Italian ja Suomen välillä Italo-Finlandese -nimisen vienti- ja tuontiliikkeensä kautta, jonka toimipisteet olivat Suomessa ja Milanossa. Kauppinen 1995, 62; Hjelt Foundations: Who was Allan Hjelt http://www.hjeltfoundations.org/who-was-allan-hjelt.html (katsottu 28.4.2013).

[34] Suhonen 1985, 46; Päiväkirjansa muistilistassa Marsio-Aalto on kirjoittanut, että liikehuoneistoa piti tiedustella juuri tästä niin kutsutusta Gripenbergin talosta.

[35] Marokkolaiset villalankamatot olivat jo 1920-luvulla kuuluneet Le Corbusier’n suunnittelemien asuntojen sisustuksiin. Suomalaiset saivat tästä tuntumaa juuri Artekin välityksellä, ja lokakuussa 1936 avattu näyttely kiinnosti myös kriitikkoja. Ks. Appelgren, Arne 1936. Berbermattan en småkusin till fiskarryan. Hufvudstadsbladet 5.11.1936.

[36] Droste 2009, 212–214; Rüegg, Arthur 2010. Propaganda für den Wohnebedarf. Teoksessa Sigfried Giedion und die Fotografie. Bildinszenierungen der Moderne. Toim. Werner Oechslin & Gregor Harbusch. Zürich: gta Verlag, 224–225.

[37] Nils-Gustaf Hahlin kirje Maire Gullichsenille 7.1.1936. H4/History, Artekin arkisto, Alvar Aalto -museo, Jyväskylä.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>