• Yleisestä ja erityisestä, marginaaleista ja metodeista

    Loka-marraskuun taite oli taidehistorian kannalta tiivistä konferenssiaikaa. Ensin Tukholmassa järjestettiin pohjoismainen Nordik-konferenssi 24.–27.10. ja sitten vajaan viikon päästä tästä, 1.–2.11. Rovaniemellä viidennet Tahiti – taidehistoria tieteenä -päivät. Asiantuntijoita koolle kutsuvat tapahtumat tarjoavat mahdollisuuden punnita kyseisen tieteenalan nykytilaa: mistä keskustellaan vilkkaasti, mikä vetää kuulijoita? Oman rajauksensa keskusteluille antaa tietysti se miten tilaisuudet on otsikoitu ja rajattu eli miten puhujia on kutsuttu koolle.

    Tukholman Nordikin otsikko oli pikemmin teoreettinen kuin aineistollisesti rajaava: Presentation / representation / repression. Otsikko viittasi tiettyihin tapoihin lähestyä aineistoa, keskeisiin ja ajankohtaisiin käsitteellistyksiin, joiden kautta on hahmotettu kuvallisuutta, mutta taidehistorian kehyksessä se kenties enemmänkin mahdollisti hyvin erilaisten aiheiden ja aineistojen kokoamisen yhden otsikon alle. Liittyi tämä konferenssi-otsikkoon tai ei, teoriapainotteiset ryhmät vetivät selvästi huomattavan paljon yleisöä: Art Theory as Visual Epistemology oli selkeässä suosiossa, myös esitelmän pitäjien näkökulmasta. Ryhmä kokoontui kolme kertaa ja sali oli aina täynnä kuulijoita. Myös useat nykytaidetta sekä teoriassa että käytännössä käsittelevät sessiot olivat suosittuja. Toki kuulijoita riitti hyvin muihinkin ryhmiin.

    Tukholman Nordikin pääpuhujat liikkuivat alueilla, jotka eri tavoin etäännyttivät taidehistoriaa sen perinteisestä fokuksesta eli länsimaisesta ’korkeataiteesta’. Valittu suunta oli selkeä: se yhdisti kaikkia puheenvuoroja. Avajaispäivänä puhunut Pamela M. Lee esitelmöi taiteen ja politiikan yhteyksistä kylmän sodan Yhdysvalloissa ja siitä kuinka formalismi oli paljon muutakin kuin vain taiteen tyylisuunta, se levittyi laajalle jäsentäen niin etnografiaa, salasanomien tulkintaa, paljolti koko poliittista järjestelmää. Charlotte Klonk puolestaan käsitteli katastrofikuvia – ja sitä mitä taiteelle tapahtuu sodankäynnissä tai miten sitä voidaan käyttää sodankäynnin välineinä. Hän teki myös ajatuksia herättävän eettisen valinnan: hän ei halunnut esittää näitä ristiriitaisia, paljon mediajulkisuutta saaneita kuvia. Viimeisenä konferenssipäivänä Mathew Rampley pohti puolestaan mitä antia neurotieteillä voisi olla taidehistorialle.  Rampley oli kovin kriittinen ja monin siteerauksin esitti, miten taidehistorian näkökulmasta neurotieteilijöiden asenne taidetta kohtaan vaikuttaa jopa naiivilta. Esitelmä pani miettimään onko todella niin, ettei taidehistorialla ole neurotieteistä paljoakaan opittavaa.

    Kuten Nordikin Yhdysvalloista, Briteistä ja Saksasta tulleiden pääpuhujienkin valinta viestittää, pohjoismaisuudestaan huolimatta konferenssi suuntautui vahvasti ei-kansalliseen tai alueellisesti identifioituvaan taidehistoriaan – useimmissa työryhmissä olikin mukana muita kuin pohjoismaisia osanottajia, esimerkiksi Saksasta, Englannista ja jopa Australiasta. Pohjoismainen taidehistoria niveltyi näin luontevaksi osaksi laajempaa tutkimusyhteisöä.

    Rovaniemellä järjestettyjen Tahiti-päivien aihe oli sen sijaan aineistollisesti rajatumpi: Suomalainen nykytaide ja sen tutkimus. Pääpuhujia oli kaksi, Helsingin yliopistosta dosentti Hanna Johansson ja museokentän puolelta Kiasman amanuenssi Leevi Haapala. Molemmat käsittelevät aineistojen puolesta suomalaista nykytaidetta tuoreesti aivan viimeisen vuosikymmenen ajalta. Mutta kuten Asko Mäkelä tämän lehden kolumnissa huomauttaa, heidän esitelmiensä ja kenties koko konferenssin erityinen kiinnostavuus oli kuitenkin vahvoissa metodisissa otteissa. Päivien empiristinen lähtökohta eli suomalaisen nykytaiteen aineistot kutsuivat miettimään ja ehdottamaan teoreettis-metodisia avauksia, jotka nousivat tiiviissä ja rikkaassa suhteessa aineistoihin. Johanssonilla rajattu empiristinen lähtökohta avautui keskusteluiksi fenomenologiasta ja sfääreistä ja Haapalalla puolestaan psykoanalyyttisiksi pohdinnoiksi subjektiviteetista ja äänestä. Vaikka Johanssonin ja Haapalan esittelemät ja kehittelemät tutkimusotteet nousivat osaltaan ja poliittisesti tärkeästi juuri suomalaisen empirian käsittelystä, ne olivat selvästi sovellettavissa tai laajennettavissa muualle ja edelleen kehiteltävissä toisten aineistojen kanssa. Niillä on relevanssia paitsi suomalaisen taiteen myös nykytaiteen tutkimuksen rajojen ulkopuolella.

    Siinä missä pohjoismaisia tai suomalaisia aineistoja on joskus pidetty marginaalisina tai ainoastaan marginaalisuudessaan kiinnostavina, molemmat loka-marraskuun taitteen konferenssit osoittivat, että nimenomaan teorian ja metodien näkökulmasta niillä on perustellusti merkitystä niiden oman ja itsestään selvimmän kulttuuripiirin ulkopuolella.

    Reilu kuukausi Tukholman ja Rovaniemen jälkeen osallistuin kulttuurintutkimuksen vuotuiseen konferenssiin Sydneyssä, Australiassa (Materialities: Economies, Things, Empiricism, 4–6.2012). Kiinnostavasti pohjoiselle taidehistorialle ja tyynenmeren alueen kulttuurintutkimukselle tuntui löytyvän yhtymäkohta juuri edellä käsittelemästäni aihepiiristä: siitä miten erityisistä aineistoista ja lokaatioista käsin tehty tutkimus voi olla yleisesti, muutenkin relevanttia. Pitkään Hongkongissa toiminut kulttuurintutkija ja Sydneyn yliopiston kulttuurin- ja sukupuolen tutkimuksen professori Megan Morris kertoi kahnauksista yhdysvaltalaisen kustantaja Duke University Pressin kanssa – nämä liittyivät siihen, että Morrisin Dukelle ja Hongkong University Pressille toimittaman Creativity and Academic Activism: Instituting Cultural Studies -teoksen (2012) käsittelemät tapaukset olivat pitkälti aasialaisia. Duke ei ollut tyytyväinen kirjan ’yleiseen’ otsikkoon, vaan halusi, että aasialaisuus näkyisi otsikossa, joka ilman lisäystä olisi sen mukaan harhaanjohtava. Morrisin sanoin tämä liittyi näkemykseen, ettei yleisesti relevanttia, merkittävää tutkimusta voi nousta angloamerikkalaisen tai mannermaisen kulttuuripiirin ulkopuolisilta alueilta, niiden ’erityisten’ ilmiöiden parista. Pitkien neuvottelujen ja perustelujen jälkeen Morris sai tahtonsa läpi, kirja julkaistiin ilman eri määreitä. Kustantaja ymmärsi, että muu ratkaisu olisi ollut lopulta poliittisesti epäkorrekti. Tämä muistutti siitä, että jokaisen on myös itse muistettava puolustaa työnsä ’yleistä’ merkittävyyttä: ei ainoastaan erityisasiantuntijana vaan sellaisena, jolla on varmasti annettavaa myös laajemmin tiedeyhteisölle, työskenteli hän sitten miten ’marginaalisten’ aiheiden tai aineistojen parissa. Taktiikoita tähän on monia, teoreettis-metodinen suuntautuminen vain yksi näistä.

    ***

    Tämän numeron varsinaisia tieteellisiä artikkeleja on kaksi. Laajasti ottaen molemmat käsittelevät samaa aihepiiriä: taidehistorian ‘perinteisempää’ empiiristä traditiota, toinen attribuointia, toinen öljyväriluonnosten asemaa. Lisäksi tarjolla on pohdintaa CIHAn viimekesäisestä konferenssista Saksassa ja pohjoismaalaisten osallistujien vähyydestä. Viimeaikaisten väitösten monialaisuutta valottaa kaksi lektiota sekä yksi arvio, ensimmäinen käsittelee Turun tuomiokirkkoon kytkeytyvää kuvallista tuotantoa vuosina 1430–1540, jälkimmäinen, ranskalaisen Georges Bataillen taide- ja historiakäsityksiä, ja arvio tutkimusta Oulun Hietasaaren esikaupunkialueesta. Mukana on myös dossier viime vuoden empiria-teemaisesta Tahiti-konferenssista: senkin aiheet virittyvät moneen suuntaan, sisätilan analyysistä maisemamaalauksiin ja taiteilijanarratiiveista tekstiilitaiteeseen.

    Kehotan lukijaa tarttumaan ennakkoluulottomasti koko pakettiin – eikä paneutumaan vain siihen, jonka tuntee omimmakseen. Nimittäin omasta näkökulmasta marginaaliselta näyttävä aihe voi hyvinkin avautua itselle yleisesti kiinnostavaksi, teoreettis-metodisesti tai muutoin.

    Sydneyssä 18.12. 2012

    Katve-Kaisa Kontturi