• Taidehistorian tohtorikoulutus liikkeessä

    Taidehistorian valtakunnallisen tutkijakoulun päätösseminaari järjestettiin Helsingissä 22.11.2013. Vuodesta 1999 toiminut Suomen Akatemian ja opetusministeriön rahoittama tutkijakoulu – sittemmin tohtoriohjelma – on kouluttanut taidehistorian jatko-opiskelijoita mm. järjestämällä vuosittain taidehistorian kesäkouluja. Kuluneen 15 vuoden aikana valtakunnallinen tutkijakoulu on rahoittanut 31 taidehistorioitsijan väitöstutkimusta. Se on tuonut yhteen valtakunnallisesti pienen oppiaineen tutkijoita ja luonut mahdollisuuksia tutkijoiden verkottumiseen ja yliopistojen väliseen yhteistoimintaan. Valtakunnallisen tutkijakoulun rahoituksen ja nykymuotoisen toiminnan loppuminen linkittyy laajempaan tohtorikoulutuksen uudistumiseen Suomessa. Uudistuksessa tohtorikoulutusta on pyritty tehostamaan ja keskittämään luomalla yliopistoihin monitieteisiä ja oppiaineiden ja laitosten synergian hyödyntämiseen tähtääviä koulutusrakenteita. Tässä mielessä tohtorikoulutuksen uudistaminen seuraa loogisesti aiempia yliopistojen rakenteellisia uudistuksia, joissa pienistä oppiaineyksiköistä ja laitoksista on koostettu laajempia hallinnollisia kokonaisuuksia. Rakenteellisilla muutoksilla voidaan kannustaa oppiaineiden väliseen dialogiin ja yhteistoimintaan ja vastaavasti tieteenalojen rajojen liikkeellä voidaan perustella rakenteellisia muutoksia. Kuluneen vuosikymmenen aikana eri oppiaineiden välinen yhteistyö onkin yliopistoissa lisääntynyt monin tavoin – myös tohtorikoulutuksen osalta.

    Taidehistorian valtakunnallisen tutkijakoulun päätösseminaarissa taidehistorian professorit esittelivät yliopistojensa tohtorikoulutuksen viimeaikaisia muutoksia tai meneillään olevaa uudistusta. Toisissa yliopistoissa uudenlaista koulutusmallia on toteutettu jo muutaman vuoden ajan, toisissa uuteen malliin ollaan parhaillaan siirtymässä. Koulutusmalleissakin on runsaasti eroja: toisissa rakenteellinen uudistus on toteutettu kevyemmin, toisissa tohtorikoulutus on organisoitu perusteellisemmin uudenlaisen mallin mukaan. Sekavuutta tohtorikoulutusmalleihin tuo yliopistojen erilainen tohtorikoulutustermistö. Miten taidehistorian tohtorikoulutus on järjestetty sitä tarjoavissa maamme yliopistossa?

    Paikannan Jyväskylän ja Turun yliopistojen tohtorikoulutusuudistukset kevyemmiksi uudistusmalleiksi. Jyväskylän yliopistossa tohtorikoulutusuudistus astui voimaan syksyllä 2011. Uudistuksessa yliopistoon perustettiin yksi koko yliopiston kattava tutkijakoulu, jonka ohjauksessa eri tiedekuntien tohtorikoulutus toteutetaan. Yliopiston tutkijakoulu rakentuu eri tiedekuntien tohtorikouluista. Humanistisen tiedekunnan tohtorikoulutusta johtaa ja koordinoi tiedekunnan Wolmar Schildt -instituutti, jossa on edustus kaikista tiedekunnan laitoksista. Tiedekunnan tohtorikoulu järjestää tohtorikoulutettaville ’yleistieteellistä’ koulutusta, kuten esimerkiksi menetelmäkursseja. Käytännössä tohtorikoulussa koulutus toteutuu laitoskohtaisissa tohtoriohjelmissa. Taidehistorian tohtorikoulutusta antaa siten Jyväskylän yliopistossa taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen tohtoriohjelma, jonka keskeisinä toimintamuotoina ovat laitoksen oppiaineiden järjestämät oppiainekohtaiset seminaarit.

    Myös Turun yliopistossa aloitti syksyllä 2011 toimintansa koko yliopiston laajuinen tutkijakoulu, joka koordinoi yliopiston tohtorikoulutusta kokonaisuudessaan. Sen alla toimivat tiedekuntien alaiset tohtoriohjelmat. Humanistisessa tiedekunnassa tohtoriohjelmia on kaksi: historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen tohtoriohjelma ja kieli- ja käännöstieteiden tohtoriohjelma. Ohjelmat jäsentyvät siten tiedekunnan kahden laitoksen mukaisesti. Taidehistorian tohtorikoulutus paikantuu ohjelmista ensimmäiseen. Tohtoriohjelmat vastaavat koulutustoiminnasta yhdessä oppiaineiden ja niiden omien koulutusaktiviteettien – kuten oppiainekohtaisten seminaarien – kanssa. Ohjelmien tavoitteena on edistää tieteenalojen välistä yhteistyötä ja vuoropuhelua.

    Åbo Akademissa uudistunut tohtorikoulutus astui voimaan vuoden 2012 alussa. Kuten Jyväskylän ja Turun yliopistossa, myös Åbo Akademissa tohtorikoulutus yhdistyy koko yliopiston käsittävässä tutkijakoulussa (forskarskolan), jonka tarjoama koulutus toteutuu käytännössä laitosten yhteistyössä järjestämissä tohtoriohjelmissa (doktorandprogram). Humanistisessa tiedekunnassa tohtoriohjelmia on kaksi: humanististen oppiaineiden tohtoriohjelma ja historiatieteiden tohtoriohjelma. Taidehistoria paikantuu näistä jälkimmäiseen yhdessä yleisen ja pohjoismaisen historian kanssa. Ohjelmassa on siten vahva historiatieteellinen painotus.

    Tohtorikoulutuksen uudistus näyttäytyy radikaaleimmalta Helsingin yliopistossa. Vuoden 2014 alussa yliopistossa käynnistyy neljä tutkijakoulua ja 32 tohtoriohjelmaa. Tohtoriohjelmat ovat pääsääntöisesti monitieteisiä ja useat niistä ylittävät perinteiset tiedekuntarajat. Humanistinen tiedekunta vastaa neljästä humanistis-yhteiskuntatieteelliseen tutkijakouluun sisältyvästä tohtoriohjelmasta. Näistä taidehistorioitsijat sijoittuvat luontevasti esim. historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmaan, sukupuoli, kulttuuri ja yhteiskunta -tohtoriohjelmaan tai filosofian, taiteiden ja yhteiskunnan tutkimuksen tohtoriohjelmaan. Tutkimusaiheesta riippuen taidehistorioitsijat voivat sijoittua myös muihin muiden tiedekuntien vastuulla oleviin monitieteisiin ohjelmiin, joihin humanistinen tiedekunta ja taidehistorian oppiaine osallistuvat. Tutkimusalapainotuksista ja temaattisesta orientaatiosta huolimatta tohtoriohjelmien kuvaukset ovat pääsääntöisesti hyvin laajoja, ja niihin voidaan paikantaa monentyyppistä tutkimusta. Helsingin yliopiston tohtorikoulutusmallissa pyrkimys tieteidenvälisyyteen ja ohjelmien temaattiseen fokusoitumiseen on toteutettu joka tapauksessa rakenteellisesti syvällisemmin kuin Jyväskylän tai Turun malleissa.

    Tutkijakoulutuksen uudistuminen ei sinänsä ratkaise tutkimuksen rahoitukseen liittyviä ongelmia. Päinvastoin: kilpailu rahoitetuista tutkijakoulupaikoista on kovaa ja Helsingin yliopistossa kilpailu näyttää olevan kovempaa kuin muualla. Yliopistojen tutkijakouluissa ja tohtoriohjelmissa taidehistorioitsijat kilpailevat rahoituksesta muiden oppiaineiden tutkijoiden kanssa. Helsingin yliopiston historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmassa oli syksyllä 2013 haettavana viisi nelivuotista tohtorikoulutettavan tehtävää. Ohjelman tulevaksi opiskelijamääräksi on arvioitu noin 350. Filosofian, taiteiden ja yhteiskunnan tutkimuksen tohtoriohjelmassa oli myös haettavana viisi tehtävää – ohjelman opiskelijamääräksi arviointiin noin 250. Molemmissa ohjelmissa rahoitus jaettiin pilkottuna seitsemälle hakijalle. Helsingin yliopiston tohtoriohjelmista rahoituksen sai kaikkiaan vain yksi taidehistorioitsija yhdeksi vuodeksi. Jyväskylän yliopiston humanistisen tiedekunnan tohtorikoulussa oli syksyllä 2013 haettavana sekä tohtorikoulutusapurahoja että määräaikaisia tohtorikoulutettavan työsuhteita. 103 hakijasta vuodenmittaisen apurahan sai 25 ja työsuhteisen tehtävän 11 hakijaa. Lisäksi yhdeksälle hakijalle myönnettiin keskimäärin puolenvuoden mittainen rahoitus. Kaikista rahoitetuista kaksi oli taidehistorioitsijoita. Turun yliopiston historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen tohtoriohjelmassa oli haettavana syksyllä 2013 yhteensä 17 tohtorikoulutettavan työsuhdetta. Hakemuksia saapui 133: yksi taidehistorioitsija sai vuoden mittaisen rahoituksen. Åbo Akademin tutkijakoulun syksyn 2012 tohtorikoulutuksen rahoitushaussa 50 hakijasta kuusi palkattiin nelivuotiseen tohtorikoulutettavan tehtävään. Kukaan heistä ei ollut taidehistorioitsija. Taidehistorian valtakunnallisen tutkijakoulun loputtua sen toimintaa on päätetty jatkaa yliopistojen yhteistyönä ylläpitämänä valtakunnallisena verkostokouluna (Doctoral Network of Art History, DNAH). Tähän verkostokouluun ja muihin valtakunnallisiin verkostokouluihin oli Åbo Akademissa syksyllä 2013 haussa 40 nelivuotista tohtorikoulutettavan tehtävää. Kaksi tehtävistä oli osoitettu taidehistorian verkostokouluun. Niitä haki kahdeksan taidehistorioitsijaa.

    Kuten edellä esitellyistä tohtorikoulutuksen uudistuksista käy ilmi, uudistusten painopisteenä on ollut liike oppiainekohtaisesta koulutuksesta yhä monitieteisemmän ja dialogisemman tohtorikoulutuksen vahvistamiseen. Liike tuntuu luontevalta: samat painotukset ovat vaikuttaneet tieteen tekemisessä ja tiedepolitiikassa jo pitkään. Miten monitieteisyys ja tieteidenvälinen dialogi toteutuvat tohtorikoulutuksessa käytännössä? Toteutuvatko ne? Rakenteelliset muutokset luovat ainakin edellytyksiä niille, vaikka käytännössä keskeisin tohtorikoulutuksen väline olisikin edelleen oppiaineen oma seminaari. Entä voiko tohtorikoulutuksen monitieteisyyttä ja tieteidenvälisyyttä korostava uudistuminen hankaloittaa ns. perustutkimuksen tekemistä – ts. tutkimusta, jonka mielenkiinnon kohteena on tieteenalan ytimeen paikantuvat ilmiöt? Asia nousi esiin taidehistorian valtakunnallisen tutkijakoulun päätösseminaarissa. Helsingin yliopiston professori Kirsi Saarikangas korosti taidehistoriallisen tutkimuksen olevan aina tavalla tai toisella monitieteistä ja dialogissa muiden tieteenalojen kanssa.

    Millainen rooli Tahitilla voisi olla taidehistorian tohtorikoulutuksessa? Tahiti tarjoaa vertaisarvioidun ja moniin muihin julkaisuihin verrattuna nopean kanavan julkaista väitöstutkimuksiin liittyviä artikkeleja, tieteellisiä esitelmiä ja osatutkimuksia. Toimituskunta kannustaa sekä tohtorikoulutettavia että heidän ohjaajiaan hyödyntämään Tahitia taidehistorian tohtorikoulutuksen työkaluna!

     

    Jyväskylässä 22.12.2013

    Tuuli Lähdesmäki