Taidehistorian kieli ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen

Kirjoittaessani viime vuosituhannella omaa taidehistorian ja naistutkimuksen väitöskirjaani minun ei kauaa tarvinnut harkita tutkimukseni kielivalintaa. Käsittelin väitöstyössäni politiikkakäsityksen muutoksia 1980-luvun kotimaisessa taidekentässä, tutkimusotteeni oli diskurssianalyyttinen ja tutkimusmateriaalini suomalaista taidekirjoittamista Taide-lehdistä suomeksi julkaistuihin näyttelyluetteloihin. Halusin kertoa tutkimustuloksistani nimen omaan suomalaiselle taidekentälle ja herättää siinä keskustelua siitä, miten moninaisesti taiteen poliittisuus voidaan mieltää. Kirjoitin monografian suomeksi, mutta kirjan loppuun laadin laajan englanninkielisen yhteenvedon.  Aioinpa kirjoittaa aiheesta englanniksi myös artikkelin tarjottavaksi johonkin kansainväliseen julkaisuun, mutta uudet aiheet veivät mennessään eikä sitä artikkelia koskaan syntynyt.  Syntyi monia muita, sekä suomeksi että englanniksi.

Suomen kielen valinnasta väitöstutkimuksen kieleksi ei 1990-luvulla tarvinnut vääntää kättä ohjaajien eikä tutkimusyhteisön kanssa. Oman väitöshankkeeni lähituntumassa ilmestyi suomeksi muitakin itselleni tärkeitä taidehistorian väitöskirjoja, kuten Harri Kalhan Muotopuolen merenneidon pauloissa (1997) ja Marja Sakarin Taidetta ajattelulle (2000). Myös nais- ja sukupuolentutkimuksen puolella suomi on ollut pitkään kurantti valinta tutkimuskieleksi, ja suomalaiset tiedekustantajat ovat tehneet merkittävää työtä kustantaessaan humanistis-yhteiskuntatieteellistä tutkimusta ja uskoessaan sen kulttuuriseen merkitykseen.

Tutkimuksen kustantamisessa ja kielikysymyksessä on kuitenkin tällä vuosituhannella tapahtunut isoja muutoksia. Tieteellisten Seurain Valtuuskunnassa on vuodesta 2011 lähtien ylläpidetty Julkaisufoorumi-luokitusta, joka tulee ensi vuodesta alkaen toimimaan opetus- ja kulttuuriministeriön rahoitusmallissa “laadun indikaattorina”. Tässä luokituksessa on kolme tasoa, joista suomeksi ja ruotsiksi tutkimusta julkaisevat kirjankustantajat ja tieteelliset lehdet voivat saavuttaa “johtavan tason 2″, mutta eivät “korkeinta tasoa 3″. Luokituksella on jo nyt näkyvää vaikutusta: moni tutkijakollega tuntee painetta julkaista ainoastaan englanniksi. Kirjankustantajat supistavat nimekevalikoimaansa ja preferoivat tutkimuskirjallisuutta “myyvemmäksi” arvioitua tietokirjallisuutta. Lehdille tarjottavien artikkelikäsikirjoitusten määrä vähenee ja pahimmassa tapauksessa myös laatu heikkenee. Ei tarvitse olla vainoharhainen ajatellakseen, että suomenkielistä tutkimusta ajetaan alas, yliopistojen suostumuksella ja valtiovallan “siunauksella” – lue: painostuksella.

Kuulun itse niihin tutkijoihin, joille kieli ja sen käyttö, kielen kanssa oleminen, sen vivahteista nauttiminen, kielellisten ratkaisujen hiominen, on aivan olennainen osa tutkimusprosessia. Kirjoitan mielelläni myös englanniksi, koska se on äidinkieleni suomen ohella ainoa toinen kieli, jolla pystyn ilmaisemaan itseäni verrattain nyansoidusti. Mutta on ilmiselvää, että äidinkielinen ajattelu ja vieraskielinen ajattelu ovat eri asioita ja tuottavat myös osin hyvin erilaista ilmaisua ja tutkimuksen raportoimista. On tärkeää, että pienen kielialueen (Suomen tapauksessa voi puhua monistakin pienistä kielistä, myös ruotsista ja saamesta) tutkijat osaavat kommunikoida tutkimuksestaan myös kansainvälisesti. On tärkeää, että “reuna-alueiden” ääniä ja näkökulmia saadaan mukaan hegemonisten kulttuurien pääosin muotoilemaan keskusteluun. Tämän pitäisi tarkoittaa englannin ohella myös muiden kielten – kuten vaikkapa ranskan, saksan tai espanjan – arvostamista julkaisukielinä.

Yhtä lailla tärkeää on kuitenkin omakielisen tieteellisen ajattelun, opettamisen ja julkaisemisen merkityksen ymmärtäminen.

Kuinka ylipäänsä voidaan puhua tutkimuksen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta, jos tutkimusta ei julkaista yhteiskunnan omilla kielillä? Ja kyllä, olen sitä mieltä, että myös humanistinen tutkimus, taiteentutkimus mukaanluettuna, voi vaikuttaa yhteiskunnallisesti! Kuinka taiteen merkityksestä kulttuurissa voidaan keskustella ja kiistellä, jos ei tuoteta ajantasaista tutkimusta, joka puolestaan tuottaa käsitteitä keskusteluun?

Taidehistorian ja taiteentutkimuksen suomalaisella kentällä tilanne ei kuitenkaan ole kielikysymyksen suhteen niin synkkä kuin se voisi olla. Ilolla voi panna merkille, että Hanna Johansson ja Martta Heikkilä ovat äskettäin julkaisseet toimittamansa Viivan filosofia -teoksen, ja taidemaalari Silja Rantanen puolusti juuri Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa tohtorintutkimustaan Ulos sulkeista. Harri Kalha on niin ikään kirjoittanut vastikään uuden kansanvalokuvausta käsittelevän kirjan Nimettömät. Turun yliopiston Utukirjat on tuottanut taiteentutkimuksellisia teoksia, perinteikäs Taidehistoriallisia tutkimuksia -julkaisusarja jatkaa olemassaoloaan myös suomen kielellä ja täällä TAHITIssa tieteellisiä artikkeleita saa niin ikään julki suomeksi ja ruotsiksi. Tämä, viimeinen kolumnini TAHITIssa on jatkaa keskustelua siitä mihin edellinen tekstini numerossa 2/2014 päättyi, ja lopetankin kolumnointini toiveeseen: jatketaan taiteesta ja sen muotoutumisen ehdoista kirjoittamista, tutkimista ja käsitteellistä työtä myös kotimaisilla kielillä, omankielisesti ajatellen.

 

 

FT Leena-Maija Rossi on Suomen New Yorkin kulttuuri-instituutin johtaja. Hän on taidehistorian ja naistutkimuksen dosentti Helsingin yliopistossa ja visuaalisen kulttuurin dosentti Turun yliopistossa. Rossi on julkaissut laajasti visuaalisen kulttuurin ja sukupuolen kysymyksistä ja toiminut myös kuraattorina tehden yhteistyötä useiden kotimaisten ja ulkomaisten näyttelyinstituutioiden kanssa.

 

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>