• Rajan toiselta puolen

    Monitieteiset tutkijakoulut, poikkitieteelliset konferenssit, tieteidenväliset keskusteluillat… Odontologinen analyysi Rembrandtista, Elintarvikekemia ja Rubens, Metsänhoidon liiketaloudellisia arvoja paratiisikuvastoissa… Tiedon ylirajaisuuden vaatimuksiin törmää jatkuvasti.

    Viimeisen reilun kahden vuoden ajan olen pyrkinyt vastaamaan näiden vaatimusten esittämään kutsuun asettumalla osaksi eläintutkijoiden värikästä rintamaa. Ekskursioni taustalla on tutkimukseni, jonka kautta olen yrittänyt hahmottaa eläimen asemaa modernistisessa taidekeskustelussa ja jonka vuoksi olen halunnut nähdä mitä myös rajan takana ajatellaan. Kokemukseni on toki ollut pääosin myönteinen, mutta sen tiimellyksessä on käynyt myös nopeasti selväksi että tieteidenvälisyyden rajoitukset löytyvät lähempää kuin haluaisikaan uskoa. Humanisti ottaa vaistonvaraisesti u-käännöksen, kun kuulee esimerkiksi biologin puolustavan nykyaikaista geenitutkimusta eläinten kokemusmaailman hahmottamisen välineenä. Syykin on selvä. Yhteinen käsitepohja on useimmiten aika kaukana.

    Näitä ongelmia on filosofian, kulttuurin tutkimuksen ja yhteiskunta-analyysin kannalta avannut mainiossa teoksessaan La fin de l’exception humaine (Gallimard 2007) ranskalainen kirjallisuudentutkija ja kulttuuriteoreetikko Jean-Marie Schaeffer. Kirjassaan hän pohtii humanististen, filosofisten ja yhteiskuntatieteiden rakentamaa kuilua suhteessa luonnontieteisiin ja ihmettelee siinä sivussa kollegoidensa itsepintaista halua olla hyväksymättä luonnontieteiden edistystä ja vähätellä sitä. Schaeffer paikantaa omalta osaltaan asenteen alkulähteen länsimaisille ominaiseen käsitykseen “ihmisen erikoislaatuisesta luonnosta”, joka vaikuttaa humanististen rakennelmien taustalla. Mutta toisin kuin voisi luulla Schaefferin ajatuksena ei niinkään ole palauttaa aloja toisiinsa tai toivoa humanistifilosofin hylkäävän moraalisen kritiikkinsä modernia tieteellistä edistysajattelua kohtaan. Pikemminkin toiveissa on osoittaa kaikenlaisen kritiikin voimattomuus silloin kun vuoropuhelu tai kosketuspinta puuttuu.

    Tietysti täytyy lisätä, että ainakin Suomessa humanistin varautuneisuuden syyt saattavat toisinaan löytyä muualtakin kuin hankaluuksista ymmärtää. Jos oppialan oma teoreettinen kirjallisuus ei sekään asiaa aina ole auttamassa, ruokkii vallalla oleva yhteiskunnallinen keskustelu myös ymmärrystä, ehkä oikeutetustakin näkemystä, jonka mukaan ajatellaan että humanisti jää altavastaajaksi. Taiteiden tutkijankin harteille helposti kiertyvä marttyyrin viitta on kudottu myös tieteellisiin käytäntöihin. Lyhyt, mutta keskittynyt vilkaisu Suomen Akatemian verkkosivuille ja tutkimusohjelmiin kertoo varmasti tieteidenvälisen asetelman lähtökohdat. Tutkimusten ja hankkeiden suunnitelmien malli, jota hakemusten ohjeistuksissa tarjotaan, tuskin avaa mielekästä esittelyalustaa kenenkään humanistin tutkimukselle.

    Tiedä sitten olenko yksin tai vähemmistössä, mutta jostakin syystä julkisesti esitetty toive tieteiden ylirajaisuudesta saa ainakin minut usein vaivaantumaan. Yksi syy epämukavaan olooni saattaa löytyä jo siitä että taidehistoria on oppiaineena melkoinen hybridi, joka joutuu vastaamaan oman ristiriitaisuutensa herättämiin ongelmiin monella tasolla. Estetiikan ja historian, tai metodin ja empirian, väliset ajoittaiset epäsovut eivät ole näistä pienimpiä; arkkitehtuurin ja kuvataiteen tutkimuksen erot saattavat toisinaan myös tulla kyseeseen; puhumattakaan tietysti tutkimuskohteiden asettamista haasteista oppiaineen koherenssille, jotka taiteiden tutkimuksen kohdalla ovat yleisesti ottaen vailla vertaistaan. Ehkä vaivautuneisuuteni on perua siitä, että olen tottunut tietynlaisiin ylirajaisuuden vaatimuksiin, mutta en osaa ottaa niitä toisenlaisissa muodoissaan vastaan – en tiedä?

    Oli miten vain, taidehistorioitsija joutuu lähes aina tekemisiin tutkimuskohteen kanssa, joka jatkuvasti välttää kategorisointia ja täsmällistä kuvailua. Taiteen synnyttämästä kokemuksesta keskusteleminen ei ole aina helppoa, vaan on useimmiten täynnä umpikujia ja vaiennettuja äänenpainoja. Näin käy ainakin silloin jos väitteet pitäisi vielä perustella toisilta aloilta periytyvien tieteellisyyden vaatimusten mukaan. Parhaimmillaan tai pahimmillaan keskustelu saattaa sivusta seuraajalle nostaa mieleen vanhan surrealistien toiseen potenssiin kehittelemän assosiaatioleikin: yksi leikkijöistä sanoo jonkin sanan, jonka jälkeen toinen yrittää jatkaa leikkiä toisella sanalla joka ensimmäisestä ei tule mieleen.

    Leikin ilmeisimmän idean lisäksi sillä saattaa olla myös muita asioita esitettävänään. Tai ainakin, että moniäänisyyden ei aina tarvitse tarkoittaa sitä että mitään kerrottavaa ei ole.

     

    Turussa 20.12.2014

    Roni Grén