Kulttuuriympäristöä koskevan tiedon integroiva malli ja sen soveltaminen maankäytön suunnittelussa

Artikkelissa tarkastellaan kulttuuriympäristöjä monialaisessa maankäytön suunnittelun ja tiedontuottamisen viitekehyksessä ja pohditaan, miten tietoa hankitaan ja miten menetelmävalinnat vaikuttavat suunnittelun tavoitteenasetteluihin ja sitä kautta ympäristön konkreettisten muutosten hallitsemiseen ja ohjaamiseen. Artikkelissa kyseenalaistetaan menetelmällisiin raja-aitoihin perustuva reduktionistinen kulttuuriympäristön tutkimus, ja peräänkuulutetaan sosiospatiaalisen ympäristön moniulotteisuuden huomioivaa lähestymistapaa. Artikkelissa pohditaan myös edellytyksiä eri tieteenaloilta kumpuavien tarkastelunäkökulmien konvergenssiin ja poikkitieteelliseen lähestymistapaan kulttuuriympäristöjen tutkimuksessa. Kulttuuriympäristöjen moniulotteisuutta tarkastellaan artikkelissa neljän kulttuuriympäristön ulottuvuuden kautta: 1) pragmaattisen, toiminnallisen 2) fyysisen, rakenteellisen 3), havaitun, aistitun sekä 4) eksistentiaalisen, koetun ulottuuden kautta.

Artikkelin tarkoituksena on pohtia kriittisesti tieteenalakohtaisiin lähestymistapoihin perustuvaa eriytynyttä kulttuuriympäristön tarkastelua, ja esittää näkemys sosiospatiaalisen ympäristön moniulotteisuuden huomioivasta lähestymistavasta arkkitehtuurin ja yhdyskuntasuunnittelun tutkimusalan näkökulmasta.[1] Esitetyllä on yhtymäkohtia esimerkiksi sosiologian piirissä tehtyihin avauksiin sosiospatiaalisten prosessien moniulotteisesta tarkasteluviitekehyksestä.[2] Kulttuuriympäristön parissa tehtävää tutkimusta on viime aikoina pyritty tuomaan esille omana monitieteisenä tutkimusalanaan Suomessa, mistä kertoo esimerkiksi kulttuuriympäristön tutkimuksen seuran perustaminen. Tavoite onkin hyvä, mikäli sen myötä kyetään aidosti edistämään tutkijoiden laaja-alaista yhteistyötä, vuorovaikutusta sekä tieteenalojen ja näkökulmien konvergenssia. Näkökulmien, teorioitten ja menetelmien konvergenssi voi joissain tapauksissa johtaa myös teoreettiseen integraation, jopa teoreettis-käsitteelliseen synteesiin ja uuden tutkimusalan syntymiseen. Tämä edellyttää eri tieteenalojen välistä avointa dialogia ja ennen kaikkea myös oleellisten yhteyksien ja rajapintojen osoittamista.

Kulttuuriympäristöjen tutkimukselle on luonteenomaista laaja-alaisuus johtuen tutkittavan ilmiön moniulotteisuudesta. Kulttuuriympäristöihin kohdistuvaa tutkimusta tehdään monilla eri tieteenaloilla, joilla on omat perusoletuksensa tutkittavasta ilmiöstä ja täten myös oma erityisontologiansa. Kulttuuriympäristöjä tarkastellaan esimerkiksi historiatieteiden, kansatieteen, antropologian, kulttuurintutkimuksen, maantieteen, tai taloudellisen, ekologisen, semanttisen tai sosiologisen näkökulman kautta. Haasteena on, että eri tieteenalojen ja näkökulmien sisältämät ontologiset todellisuusalueet sekä käsitejoukot ovat johtaneet toisistaan poikkeaviin, tai jopa yhteen sopimattomiksi katsottuihin tulkintoihin kulttuuriympäristöstä. Esimerkiksi sosiologeille kulttuuriympäristö näyttäytyy erityisesti ihmisryhminä ja heidän toimintoinaan. Arkkitehdit taas ymmärtävät kulttuuriympäristön ensisijaisesti siksi tilallisten rakenteiden kokonaisuudeksi, jota he työssään suunnittelevat. Kulttuuriympäristöön liitetyt erilaiset toisiinsa nivoutuvat, ja osin päällekkäiset rinnakkaistermit ja alakäsitteet korostavat eri näkökohtia, kuten esimerkiksi visuaalisuutta (kulttuurimaisemat) tai fyysistä materiaalisuutta (rakennetut kulttuuriympäristöt). Rakennusperintöön kohdistuva tutkimus on puolestaan painottunut tarkastelemaan kohteitaan kulttuurisina ja historiallisina ilmiöinä. Alueisiin sekä maankäytön suunnitteluun liittyvässä keskustelussa käsite kulttuuriympäristö on kulttuuriperintöä käyttökelpoisempi ja kuvaavampi ilmaisu,[3] minkä vuoksi se on otettu lähtökohdaksi myös tässä artikkelissa.

Perusoletukset tutkittavan kohteen luonteesta pohjustavat eri lähestymistapoja myös menetelmällisessä tiedon hankinnassa. Tieteenalakohtaiset teoriat, lähestymistavat ja niihin sisältyvät käsitejoukot toimivat eräänlaisina valokeiloina, jotka painottavat eri tavoin fyysisen ja sosiaalisen ympäristön ulottuvuuksia. Arkkitehtuurin alalla kulttuuriympäristöihin liittyvän tiedon (ja sitä kautta tutkimuksen) tarkoitus on palvella ensisijaisesti suunnittelua ja siihen sisältyvää päätöksentekoa. Sen vuoksi myös maankäytön suunnittelun näkökulmasta kulttuuriympäristön tutkimuksen ja tiedonhankinnan tavoitteet ovat varsin käytäntölähtöisiä eli praktisesta tiedonintressistä käsin määrittyviä. Tämä lienee osaltaan vaikuttanut arkkitehtuurin oman tutkimusalan teoriaperustan vaillinaiseen kehittymiseen, jossa varsinaisen tutkimusalan teorian kehittämisen ovat korvanneet suunnittelun ideologiat ja paradigmat. Niin teorioita kuin tutkimusmenetelmiäkin on myös tyypillisesti lainattu toisilta tieteenaloilta, ja ne ovat heijastelleet kunakin aikakautena erilaista käsitystä rakennetun ympäristön suunnittelun arvoista ja päämääristä. Arkkitehtuurin ja yhdyskuntasuunnittelun alalla sovelletut teoriat ja menetelmälliset lähestymistavat voidaan pääpiirteissään jaotella kuuteen eri kategoriaan ontologis-epistemologisten perusoletustensa pohjalta.[4] Ensimmäiseen kuuluvat tutkimuskohdetta koskevat perusjäsennykset ja syvärakenteelliset mallit, joiden avulla pyritään vastaamaan siihen, millaisista perusolioista tai prosesseista tutkittava ilmiö muodostuu. Toiseen kategoriaan voidaan sisällyttää erilaiset tyypittelevät tai luokittelevat mallit, jotka pyrkivät kategorisoimaan kohteitaan niiden sisältämien ominaispiirteiden perusteella. Tähän sisältyvät myös historiallisuutta korostavat lähestymistavat, joiden myötä kohde (esimerkiksi rakennus) käsitetään historialliseksi dokumentiksi tai tematisoidaan erinäisiksi historiallisten ajanjaksojen tai tyyppien yleistyksiksi. Kolmantena luokkana ovat systeemiset ja teknis-rationaaliset lähestymistavat, jotka tarkastelevat määrällisesti mitattavia muuttujia kohteessa. Neljäntenä luokkana voidaan erottaa verkostoanalyyttiset lähestymistavat, jotka nojautuvat ennen muuta kaupunkimorfologiseen tutkimustraditioon. Viidentenä ovat hahmopsykologiset, abstrahoivat mallit, jotka idealisoivat tutkittavan kohteen rakentaen esityksen siitä, millaisia havaittavia piirteitä tutkimuskohteeseen kuuluu ja miten ne ovat suhteessa havaitsijaan. Kuudentena ja viimeisenä luokkana ovat kokemuksellisuutta ja subjektiivista arvottamista korostavat lähestymistavat, jotka tarkastelevat ennen muuta kohteen laadullisia ominaisuuksia fenomenologiseen tutkimustraditioon nojautuen.

Eri lähestymistapojen eriytyneisyys on johtanut virheellisesti ajattelemaan, että niiden luomat rajapinnat kertoisivat jotain myös tarkasteltavan kokonaisilmiön luonteesta. Ontologinen reduktionismi sekä metodologinen kapea-alaisuus on korostanut rakennetun ja sosio-kulttuurisen ympäristön yksittäisiä osa-alueita kokonaisuuden sijaan. Kulttuuriympäristöstä on siten muodostunut rajallinen kuva myös suunnittelun perustaksi.

Kulttuuriympäristötiedon tuottamisen ja hyödyntämisen haasteet monialaisessa suunnittelussa

Kulttuuriympäristönäkökulman merkitys maankäytön suunnittelussa on voimistunut 1990-luvun puolivälistä lähtien ja kasvanut edelleen nykyisen maankäyttö- ja rakennuslain myötä. Maankäytön suunnittelussa on kyse laaja-alaisesta hallinta- ja sovittelutyöstä, jolta odotetaan maankäyttö- ja rakennuslain vuorovaikutteisessa hengessä yhteen sovittavuutta.[5] Toimintaympäristön muutos yhä kompleksisemmaksi on kuitenkin johtanut myös tiedon muuntumiseen yhä fragmentoituneemmaksi. Erityyppisen tiedon ja asiantuntijuuksien yhteensovittamisessa puhutaankin usein reunaehtosuunnittelusta. Koska kaavaprosesseissa suunnittelun reunaehdoiksi muodostuvat yleensä herkät luonto- ja kulttuuriarvot, on osa kaavoittajista kokenut, että kulttuuriympäristöön liittyvät kysymykset saavat toisinaan liiankin suuren painoarvon kokonaisuuden kannalta. Monissa kaavahankkeissa juuri kulttuuriympäristönäkökulman sovittaminen muihin perusselvityksiin on aiheuttanut eniten haasteita.[6] Toisinaan kulttuuriympäristö-termi voidaan jo itsessään kokea toimintamahdollisuuksia rajoittavana seikkana, ja niihin liittyvät selvitykset koetaan suunnittelun liikkumavaraa rajoittavina kieltokokoelmina. Eri näkökulmien kohtaamattomuuden myötä kulttuuriympäristöarvoja on haastavaa puntaroida suhteessa muuhun maankäyttöön.

Ennalta asetetut suunnittelun päämäärät, ammattikunnan sisäiset normit, sekä erilaiset tiedonhankinnan menetelmät ja niiden myötä tapahtuva metodologinen etäännyttäminen asettaa tulkinnalle ehdot, jotka myös määrittävät havaitsemisen luonnetta. Tietoinen havainto selvitysten ja suunnittelun kontekstissa on siten aina painottunut tietyllä intressillä, kuten kysymyksellä tai ongelmalla. Juuri tästä syystä tietoiset havainnot ovat aina myös selektiivisiä.[7] Suunnittelun näkökulmasta tiedon tuottamisen problematiikka voitaisiin tiivistää toteamalla, että se mikä asetetaan mitattavaan muotoon ja altistetaan analysoitavaksi, tulee suunnitelluksi. Tarkastelun kohteeksi asetettuna kulttuuriympäristö ihmisen elettynä elinympäristönä kaventuu käsitteellisesti haltuunotetuksi, esilläolevaksi kokonaisuudeksi. Selkeä esimerkki tästä on ollut perinteisten ”suunnittelemattomien” ja orgaanisesti kasvaneitten maaseudun kirkonkylien systemaattinen haltuunotto 1960–70 -luvuilla valtion keskusjohtoisen kaavoituksen keinoin. [8] Vastaavasti myös systemaattiset inventoinnit sisältävät ajatuksen hallinnasta tai haltuun otosta, jolloin kohde tulee ikään kuin vedetyksi irti alkuperäisestä merkitysyhteydestään esilläolevaksi huomion kohteeksi. Tarkastelun avuksi on luotava kategorioita ja arviointikriteereitä, jotta kyetään keskustelemaan ympäristöön sitoutuneista arvoista ja merkityksistä. Inventointien myötä kulttuuriympäristöjä ja -maisemia päädytään usein tarkastelemaan erillisten ”kulttuuristen artefaktien” kokoelmina tai esteettisinä pintoina, mikä etäännyttää ennen muuta toiminnan myötä syntyvän merkityksellisyyden kokonaisuudesta. Selvitysten tuloksena on usein ohut, luetteloiva kuvaus kulttuuriympäristöstä. Inventointien osalta kyse on ennalta valitusta näkökulmasta käsin tehtävästä reduktiosta myös siinä mielessä, että suojeltavien rakennusten otos samasta ympäristöstä voi olla hyvinkin erilainen riippuen siitä, mitkä kriteerit otetaan ohjenuoraksi kohteitten valinnassa. Tämä on haaste ennen muuta modernin rakennusperinnön kohdalla. Rajaavan luokituksen ongelmallisuutta lisää toisekseen se, että etenkin valtakunnallisesti arvokkaiden alueiden rajauksen ulkopuolelle jäävien kohteitten säilyttämistä voi olla vaikea perustella. Kulttuuriympäristöjen tarkastelussa tarvitaan toki yksityiskohtaisten piirteiden ymmärtämystä, mutta ennen kaikkea myös laajempien yhteiskunnallisten ja kulttuuristen kehityskulkujen ymmärrystä. Edellä kuvatuista haasteista johtuen kulttuuriympäristöihin liittyvä suunnittelun pohjatieto on useimmiten luonteeltaan staattista. Kulttuurinen on kuitenkin sosiaalista, muuttuvaa ja siksi luonteeltaan dynaamista. Esimerkiksi inventointiluettelot reagoivat hitaasti siihen, mitä muutoksia todellisessa ympäristössä tapahtuu. Staattinen suhtautumistapa myös korostaa alkuperää ja pysyvyyttä, kun taas dynaaminen lähtökohta hyväksyy jatkuvan muutoksen ja ajallisen kerrostumisen.

Kulttuuriympäristöjen tarkastelun integroiva malli

Kulttuuriympäristökäsitteen sidoksellisuus tilallisuuteen, materiaalisuuteen ja muotosuhteisiin on luonnostaan arkkitehtuurin alaan kuuluvan tutkimuksen lähtökohta, sillä kuten edellä on todettu, arkkitehdeille ympäristö näyttäytyy pääasiallisesti tilallisesti hahmotettavana suunnittelun kohteena. Kulttuuriympäristö ei kuitenkaan ole koskaan pelkästään materiaalinen tai fyysinen, vaan siihen kuuluu erottamattomana osana ihmisistä ja yhteisöistä koostuva sosiaalinen ympäristö, toimintaympäristö sekä kielestä, tavoista ja säännöistä koostuva symbolinen ympäristö. Sisältö ja muoto ovat yhteen kietoutuneita kulttuuriympäristössä siten, että toisen ymmärtäminen ilman toista olisi mahdotonta. Tässä artikkelissa kulttuuriympäristö käsitetäänkin dynaamisena sosiospatiaalisena kokonaisuutena, joka koostuu toimintaympäristöstä, rakennetusta ympäristöstä, moniaistillisesti havaitusta aistiympäristöstä ja sosio-kulttuurisesta merkitysympäristöstä (ks. kaavio 1). Seuraavassa pyritään muodostamaan lähtökohdat kulttuuriympäristöjen integroivalle tarkastelutavalle.

Rakennetekijät

Toiminnallinen kulttuuriympäristö koostuu erilaisista yhteiskunnallisen toiminnan muodoista, kuten elinkeinoista, asumisesta ja palveluista. Toiminnalle on ominaista erityisesti se, että sitä määrittää tavoitteellisuus, ihmisen suhde ympäröivään maailmaan on perusteiltaan intentionaalinen.[9] Intentionaalisuus on myös eräässä mielessä ”luonnostavaa” etukäteistoimintaa ja ennakkoasennoitumista, jopa siten että paikan olemus määrittyy juuri kokemuksen intentionaalisuuden myötä. Näin esimerkiksi maisemat muuttavat identiteettiään sen tavan mukaan, jolla koemme ne. Viljelijälle lainehtiva viljapelto merkitsee ensisijaisesti toimeentuloa, kesäasukkaalle merkityssisällöt liittyvät ennemminkin kulttuurimaiseman esteettisiin arvoihin.[10]  Toiminnallisen ympäristön kehitystausta liittyy vahvasti siihen, miten esimerkiksi alueen luonnonvaroja on hyödynnetty aikojen saatossa, ja miten tämä hyödyntä­minen on muokannut kulttuuriympäristöä sellai­seksi kuin se on.

Toiminnalla on kiinnekohtansa fyysisessä ympäristössä, joka säilyy ja muuttuu ihmisten käyttäessä ympäristöä. Kulttuuriympäristöön sisältyvä jatkuva muutos, joka sekä tuottaa, uudistaa että ylläpitää fyysisiä rakenteita toiminnan puit­teina. Rakennettu ympäristö on toiminnan näkyvä puoli, joka ilmentää inhimillisiä intressejä sekä tarjoaa puitteen tavoiteorientoituneelle toiminnalle.

Ihminen kohtaa fyysisen rakennetun ympäristön ilmiasun aistiensa kautta. Aistiympäristön elementteihin liittyvät paitsi maisemalliset ja arkkitehtoniset tyylipiirteet ja estetiikka, myös materiaalit, värit, äänimaisema tai tuoksut. Kulttuuriympäristöjen aistein havaittavaa tekstuuria voidaan ”lukea” eräänlaisena ympäristöllisenä artikulaationa tai tekstinä.[11]  Pohjoisen ympäristön kontekstiin sisältyy olennaisena osana myös kausivaihtelu vuodenaikojen mukaan. Havaintoympäristön tarkastelussa näköaisti on usein korostetussa asemassa muihin aisteihin nähden, vaikka esimerkiksi kuulo- tai tuntoaistit välittävät myös paljon tietoa ympäristöstä.[12] Maankäytön suunnittelun osalta aistiympäristön merkitys ilmentyy eri tavoin. Maaseutualueilla korostuvat luontoyhteydet ja hiljaisuus, mutta toisaalta maataloustuotannon haitat voivat aiheuttaa konflikteja asumisen kanssa. Taajamien keskustoissa puo­lestaan korostuu usein asumisen ja liikenteen haittojen ris­tiriita. Suunnittelussa joudutaan poh­timaan kysymystä yhteisestä edusta ja toisaalta yhteisistä haitoista, jotka voivat olla viihtyvyyshaittoja, meluhaittoja tai jopa terveyshaittoja.

Ihminen käsittelee havaintoympäristöään samalla myös semanttisena merkitysympäristönä, eli kokee ympäristön väistämättä arvoväritteisesti. Merkitysympäristön myötä kolmiulotteisesta fyysisestä ympäristöstä rakentuu neliulotteinen kokonaisuus, kulttuuriympäristö. Merkityksellisen elinympäristön kautta ihminen myös kiinnittyy emotionaalisesti paikkaan. Tämä mahdollistaa jatkuvuuden, yhteisöllisyyden ja identiteetin kokemukset. Paikan identiteettiä ja merkityksiä on lähestyttävä etnografisesta näkökulmasta, eli ns. sisäisestä perspektiivistä käsin. Tästä näkökulmasta käsin pai­kallisyhteisö tulisi nähdä myös maankäytön suunnittelun kontekstissa kokemusasiantuntijana, eli keskeisenä tiedontuottajia selvitettäessä arkiympäristön ja paikallisuuden erityis­piirteitä.

 

Kaavio 1. Kulttuuriympäristön rakennetekijät. Neliulotteinen integroiva malli.

 

Vuorovaikutusmekanismit

Kulttuuriympäristöä voidaan tarkastella myös tilallisen, ajallisen, syntaktisen ja semanttisen olemuspuolien rajapinnoilla muodostuvien ihminen-ympäristö -vuorovaikutusmekanismien kautta. (Ks. kaavio 2). Ihmisen ja ympäristön välillä ajatellaan siis olevan erilaisia mekanismeja, jotka linkittävät nämä yhteen.[13]  Esimerkiksi arkkitehtuuriteoreetikko Christopher Alexander on esittänyt, että nämä mekanismit voidaan käsittää pinnallista kulttuurivariaatiota syvempinä invariantteina tai periaatteina.[14]

Heidegger esitti Olemisessa ja Ajassa tulkintansa välineen olemistavasta ja välinekokonaisuuden konstituutiosta suhteessa maailmaan. Sen mukaisesti välineen olemistapa määrittyy käytössä aina suhteessa inhimillisen toiminnan tarkoitusperiin.  Viittaussuhteiden kautta välineet muodostavat interreferentiaalisen välineitten kokonaisuuden.[15] Esimerkiksi pihapiirin rakennukset ovat osa välinekokonaisuutta, joka on olemassaololle merkityksellinen toiminnallinen kokonaisuus. Ensisijaisesti käsilläolevaa arkisessa maailman kohtaamisessa on itse työ, joka kantaa mainittua välinekokonaisuutta. Sellaisena voidaan siis fyysisesti pitää esimerkiksi maatilan rakennuksia, peltoja sekä niihin kuuluvia työvälineitä, mutta varsinainen viittaavuus syntyy toiminnassa, kun ihminen tekee työtä – esimerkiksi viljelee maata.[16] Toisiinsa kytkeytyvien välinekokonaisuuksien joukkojen lisäksi kulttuuriympäristöillä on semanttinen ulottuvuutensa. Kulttuuriin sisältyvien välittävien kielisysteemien kautta ihmisen ja ympäristön vuorovaikutusta voidaan tulkita kielellisenä koodina tai esimerkiksi symbolijärjestelmänä, joka on myös kulttuurin edellytys.[17] Ne voivat olla materialisoituneita ilmaisuja kuten rakennuksia, veistoksia, kirjoituksia tai kuvia, yhtä hyvin kuin ääniaaltoja tai liikkeitä.[18]

Tilallisuuden ja ajallisuuden (muodon ja sisällön) lisäksi kulttuuriympäristöä tarkastellaan siten sekä välinekokonaisuuksina (muoto-funktio -suhteen kautta) että myös ihmistä, ympäristöä ja kulttuuria yhdistävinä kielellisinä suhteina (muoto-merkitys-suhteen kautta).[19] Esitetty näkemys perustuu sykliseen ja prosessuaaliseen ymmärrykseen ihmisen ja ympäristön vuorovaikutuksesta. Se sisältää niin merkitysten tuottamisen kuin kantamisen sekä merkityksellistämisen käytännöt eli merkitysten muotoilun, jotka sekä ylläpitävät että uusintavat kulttuurisia ilmaisumuotoja.[20] Seuraavassa tarkastellaan lähemmin näitä vuorovaikutusrajapintoja.

Ihmisen ja ympäristön vuorovaikutusta voidaan ensinnäkin tarkastella ympäristön jäsentämisenä toiminnan edellytysten näkökulmasta loogiseksi struktuuriksi[21]  joko tietoisesti suunnittelemalla tai itseorganisoituvasti.[22] Ympäristön jäsentäminen ei ole ainoastaan esilläolevan sattumanvaraista ”haalimista yhteen”, vaan sille on ominaista ensisijaisesti suhteitten ymmärtäminen eräänlaisena ruumiillisesti koettuna ympäristöllisenä logiikkana.[23] Toiminnallis-rakenteellinen eli syntaktinen ympäristön ulottuvuus muodostaa konfiguraatiorakenteen[24], joka yhdistää ja kokoaa maailman ihmisen toiminnan kannalta loogiseksi totaliteetiksi. Maankäytön suunnittelun näkökulmasta huomio kiinnittyy siihen, miten ihmiset käyttävät ympäristöään esimerkiksi liikkumisreitteinä (activity patterns). Maankäytön suunnittelu edellyttää myös ajattelutapaa, jossa tarkastellaan erilaisten tilallisten konfiguraatioitten erottamia alueita ja paikkoja toisistaan. Konfiguraatiorakenteet sekä rajoittavat että mahdollistavat esimerkiksi sosiaalista kanssakäymistä tai fyysistä aktiivisuutta ja liikkumismahdollisuuksia. Haasteellista nykymuotoisen (staattisen) kaavoituksen näkökulmasta on se, että konfiguraatiorakenteet kehittyvät, säilyvät ja lopulta hajoavat toisinaan nopeastikin, eli ne ovat luonteeltaan dynaamisia.[25]

Ihmisen käyttäessä ympäristöään, esimerkiksi katuverkostoa liikkumisen välinekokonaisuutena, konfiguraatiorakenne ei (etenkään moitteettomasti toimiessaan) ole tietoisesti toiminnassa läsnä. Sen sijaan huomio suuntautuu ympäristön hahmotettavuuteen, käytettävyyteen ja sen sisältämiin mahdollisuuksiin, jotka voidaan käsittää erilaisina ympäristöllisinä tarjoumina (affordances).[26] Pyöräilijälle ympäristöllinen tarjouma voi olla esimerkiksi kaunis maisema ja hyvin hoidettu, valaistu reitti. Etenkin vieraassa ympäristössä moniaistinen hahmottaminen on useimmiten ympäristön kiinnekohtien tai ”vihjeiden” kognitiivista rekisteröintiä, joka liittyy itsensä paikallistamisen ja orientoitumisen tarpeeseen liikkumisympäristössä. Tällöin ympäristön fyysiset objektit eivät välttämättä toimi tarjoumina muutoin kuin esimerkiksi suunnan määrittämisen ja paikallistamisen välineinä.[27] Tarjoumateoriaa on tulkittu pääasiassa ympäristön toiminnallisuuden tai käytettävyysominaisuuksien kautta, mutta esimerkiksi maiseman vaikutukset yksilön hyvinvoinnille ovat jääneet vähemmälle huomiolle.[28] Käsitettä tulisikin laventaa ulottumaan myös kulttuurisiin merkityksiin ja kokemuksellisuuteen, koska tarjoumat voivat liittyä yhtäläisesti muotoihin, merkityksiin, äänimaailmaan (kuten hiljaisuuteen) tai vaikkapa tuoksuihin. Suunnittelun kannalta on kuitenkin mielekästä tarkastella ympäristöllisiä tarjoumia erityisesti toiminnallisten mahdollisuuksien kautta.[29] Suunnittelijan tehtävänä on luoda sekä toiminnallisia mahdollisuuksia että niitä tukevia fyysisiä muotoja, kuten rakennuksia tai rakennelmia. Fyysiset muodot voidaan nähdä myös eräänlaisena käyttöliittymänä ihmisen ja maailman välille. Tarkoitukseen soveltuva hyvä muoto saa maailman toimivammaksi. Tarjouman aktualisoitumista yksilön tasolla on kuitenkin vaikeaa ennakoida, koska sama ympäristön elementti voi näyttäytyä toiselle mahdollisuutena, toiselle rajoitteena. Kulttuuriympäristöt, erityisesti ajateltuna osana ekosysteemipalveluita, voivat näyttäytyä esimerkiksi liikkumisen ja virkistäytymisen ympäristönä tai elinkeinon lähteenä.

Kulttuuriympäristöt ovat myös symboliympäristöjä, joihin assosioituu erilaisia merkityksiä (association/references). Symbolit ensinnäkin liittävät ihmisiä yhteen yhteisessä merkityksiä koskevassa ymmärryksessä, toiseksi ne yhdistävät subjektiivisen tietoisuuden materiaalisiin objekteihin, ja kolmanneksi ne liittävät fyysiset merkit referensseihin tai merkityksiin.[30] Symboliset merkitykset myös jalostuvat hierarkkisesti nimeämisestä määrittelyyn ja lopulta abstraktin tason merkitykseen; ensin jokin esine tai asia tunnistetaan, sitten vähitellen siihen aletaan liittää tunnearvoja ja lopulta syvempiä, esim. yhteiskunnallisia tai kulttuurisia arvoja.[31] Symbolinen assosiaatio on mahdollistanut ihmiselle ainutlaatuisen ympäristöön sopeutumisen tavan, jossa ei ole kyse vain aistisysteemistä ja havaintoympäristön ärsykkeistä, vaan myös niiden välillä vaikuttavasta kolmannesta ihmisen ja ympäristön välisestä linkistä. Symbolisten assosiaatioitten tunnistaminen on erityisen tärkeää niin paikallisesti, maakunnallisesti kuin valtakunnallisestikin merkittävien kulttuuriympäristöjen kohdalla, mutta myös arjen ympäristön osalta.[32] Ne ovat tärkeitä välineitä kollektiivisten emootioiden ylläpidossa ja ihmisten yhteenkuuluvuuden määrittäjinä, minkä vuoksi esimerkiksi yhteisöllisyyttä symboloivien rakennusten tuhoutumisella voi olla syvälliset vaikutukset.

Merkitysten, arvojen ja intentionaalisen toiminnan muodostamassa vuorovaikutuksellisessa uusintamisessa ja jatkuvuudessa rakentuvat yhteisön traditiot ja toimintakulttuurit (cultural patterns). Ihmisen, kulttuurin ja ympäristön vuorovaikutus ja uusintaminen on esillä erityisellä tavalla juuri (perinteisissä) rakennuksissa, mikä korostaa traditioiden paikallisuutta ja sitoutuneisuutta fyysisiin paikkoihin. Traditioiden jatkuvuuden kautta paikat ja niiden sisältämät merkitykset myös uudelleen määritellään uusille sukupolville.[33] Paikallinen toimintakulttuuri voi pohjautua vahvasti esimerkiksi talkooperinteisiin tai naapuruston välisiin tiiviisiin yhteyksiin, tai olla enemmän yksilökeskeisyyttä korostava.  Yhdyskuntasuunnittelun piirissä on pohdittu eri aikakausina, erityisesti 1970-luvulta lähtien sitä, miten fyysisen ympäristön suunnittelun keinoin voitaisiin edistää yhteisöllisten toimintakulttuurien ja sosiaalisten kontaktien muodostumista.[34] Viimeaikoina on alettu yhä enenevässä määrin pohtia uudenlaisten toimintakulttuureitten muodostumista esimerkiksi yhteisomistajuuden tai kaupunkiviljelyn edistämisen osalta.

Kaavio 2. Ihminen-ympäristö -vuorovaikutusmekanismit.

 

Integroivan kulttuuriympäristöteorian soveltaminen maankäytön suunnittelussa: TRIM-työkalu

Edellä kuvattuja teoreettisia lähtökohtia on jatkokehitelty edelleen vuosina 2013–2015 Suomalaiset maaseututaajamat 2010-luvulla -tutkimushankkeessa, jossa tutkittiin tapaustutkimuksien avulla maaseututaajamien nykytilaa ja muutosprosesseja.[35] Teorian pohjalta on kehitetty TRIM-työkaluksi nimetty monimenetelmälliseen ympäristön analysointiin ja tarkastelunäkökulmien integrointiin pohjautuva menetelmä. Integroiva viitekehys nojautuu niin sanottuun tieteen kolmanteen paradigmaan, eli monimenetelmälliseen tutkimukseen (mixed methods/multimethod research). Kyseessä on tietoteoreettinen suuntaus, joka pyrkii huomioimaan useita näkökohtia, perspektiivejä sekä tutkimuspositioita samanaikaisesti.[36] Pyrkimyksenä on tuottaa mahdollisimman rikas, monipuolinen kuva tutkittavasta kohteesta hyödyntämällä kulloiseenkin tutkimustilanteeseen parhaiten soveltuvia tutkimusmenetelmiä.[37] Holistinen tarkastelu ei pyri aukottomaan tietomäärään, vaan se on pikemminkin nähtävä yhtenä keinona selviytyä kasvavassa informaatiotulvassa ”rajoitetun rationaalisuuden” periaatteiden mukaisesti.[38] Vaikka eräs yhdyskuntasuunnittelun viimeaikainen suuntaus on ollut evidenssiperusteinen suunnittelu (evidence-based planning)[39], oleellista on kuitenkin pidättäytyä vastaavanlaisesta sektoroitumiskehityksestä tai metodologisesta reviirijaottelusta, jota on kritisoitu 1960–70 -lukujen rationaalis-komprehensiivisen suunnittelun osalta.[40]

TRIM- menetelmä perustuu neljään horisontaali­sesti etenevään tarkastelunäkökulmaan (toi­minnalliseen ympäristöön (T), rakennettuun ympäristöön (R), ympäristön ilmiasuun (I) sekä subjektiiviseen ja kollektiiviseen mer­kitysympäristöön (M). (Ks.kaavio 3). Neljä toisiaan seuraavaa työvaihetta muodostavat mallista matriisimuotoisen, minkä lisäksi tarkastelu pohjautuu kolmeen ajalliseen modaliteettiin jotka kuvaavat kulttuuriympäristön muutosprosessia: kehityshistoriaan, nykyisyyteen sekä tulevaisuuteen. Niin kutsutun 4D-analyysin pohjalta muodostuu ympäristön nykytilaa ja profiilia kuvaava synteesi, joka toimii tulkintakehyksenä suunnitteluvalinnoille, vaihtoehtojen arvioimiselle ja kehittämistavoitteiden priorisoimiselle. TRIM on sekä tiedon tuottamisen ja jäsentämisen apuväline että integroiva suunnittelumenetelmä, joka nivoo yhteen eri näkökulmia ja toimija­tahoja. Työkalu on kehitetty vastaamaan erityisesti monitoimi­jaiseen maaseudun maankäyttöön ja kulttuuriympäristöjen suunnit­teluun. Käytännön tapaustutkimukset[41] ovat osoittaneet, että TRIM-työkalun avulla voidaan tuot­taa suhteellisen nopeasti monipuolista pohjatietoa sekä ideoita suunnitteluun sekä vertailla eri vaihtoehtoisten ratkaisujen sisältöä. Keskeisenä tavoitteena on laventaa tarkastelunäkökulmaa yksittäisten, pistemäisten tietoaineistojen sijaan kokonaisvaltaisempaan suuntaan. Oletuksena on, että monipuolistamalla laadittavien suunnitelmien tietoperustaa (ja näkökulmaa), voidaan myös niiden sisällöllistä laatua nostaa. Valmisteluvaiheessa tuotetun tiedon laadulla on myös suuri vaikutus vaikutusten arviointinäkökulmien muodostamiseen ja sitä kautta päätöksentekoon. Toinen oleellinen lähtökohta on, että eri toimijoita osallistava ja yhteistä tahtotilaa kehittävä näkökulma oletettavasti vähentää jälkikäteen tapahtuvaa valittamista. Paikalliset asukkaat ovat toisin sanoen mukana reflektoimassa oman elinympäristönsä nykytilaa, minkä lisäksi he visioivat yhdessä asiantuntijoitten kanssa mahdollisia tulevaisuuden kehityspolkuja.

Kaavio 3. TRIM-työkalu.

 

Pohdinta

Edellä on kuvattu, millaisista lähtökohdista käsin arkkitehdeille tyypillistä kolmiulotteisesti ja tilallisesti hahmottuvaa rakennettua ympäristöä voidaan tulkita neliulotteisena, ajallisen ulottuvuuden sisältämänä kulttuuriympäristönä. Näiden lisäksi on pohdittu välineellisyyden ja kielellisyyden ulottuvuuksien kautta ihmisen ja ympäristön vuorovaikutusmekanismeja ja rajapintoja. Tälle voidaan nähdä tilausta sen johdosta, että ihminen-ympäristösuhteen tutkimuksessa tarkastelu on ollut painottunutta esimerkiksi ympäristöpsykologisesta tai sosiologisesta näkökulmasta. Fyysisen, rakennetun ympäristön näkökulma ja kontekstisidonnaisuus on tullut esille vasta sellaisten tutkimusorientaatioitten myötä, jossa ihminen-ympäristösuhde on nähty dynaamisena ja interaktiivisena vuorovaikutussysteeminä, ja molempien osatekijöitten rooli on nähty yhtäläisesti merkittävänä.[42] Jatkossa tarvittaisiinkin lisää keskustelua siitä, miten näitä voitaisiin integroida toisiinsa tiiviimmin myös kulttuuriympäristöihin kohdistuvassa tutkimuksessa. Systeemiteoreettiset lähestymistavat voisivat olla yksi mahdollinen ratkaisu.[43]

Artikkelissa on myös tuotu esille maankäytön suunnittelun kannalta oleellisia näkökohtia kulttuuriympäristöjen suunnittelussa. Integroivassa tarkastelussa huomioidaan fyysisen ympäristön materiaalisten ominaispiirteiden lisäksi ympäristön tarjoamat mahdollisuudet tavoiteorientoituneelle toimijuudelle. Lisäksi kollektiivisen ja subjektiivisen paikkakokemuksen sekä symbolisten assosiaatioitten huomioiminen on sisällyttävä suunnittelun tavoitteenasetteluihin ja sitä kautta ympäristön konkreettisten muutosten hallitsemiseen ja ohjaamiseen. Näiden olemuspuolien myötä artikkelissa on pyritty tuomaan esille moniulotteisen tarkastelutavan keskeisiä etuja suhteessa redusoiviin tarkastelutapoihin. Eri näkökulmien integraation ja teoreettisen konvergenssin pohjalta on pyritty muodostamaan viitekehys kulttuuriympäristöjen suunnittelun malleille, jotka suhteuttavat sekä suojelun että kehittämisen periaatteita ja eri toimijatahojen arvolähtökohtia toisiinsa. Esitetty malli on avoin ja heuristinen; parhaassa tapauksessa se voisi stimuloida esimerkiksi uusien ja luovien tiedontuottamisen tapojen syntymistä. Uusia avauksia tarvittaisiin esimerkiksi dynaamisen paikka(tieto)perusteisen big datan keräämisen tai osallistavan tiedontuottaminen tapojen osalta. Viimeksi mainittuun liittyviä avauksia onkin tehty arkkitehtuurin tutkimuksen alalla esimerkiksi kulttuuriluotainten kehittämisessä.[44] Ensin mainitulle olisi tilausta erityisesti alueellisen hyvinvointitiedon sisällyttämiseksi elinympäristöjen suunnitteluun. Integroivalla kokonaisviitekehyksellä, kuten systeemisillä malleilla yleensäkin, on toki omat haasteensa, minkä vuoksi artikkelissa esitetty on nähtävä alustavana puheenvuorona kohti poikkitieteellistä teoriaperustaa ja metodologista yhtenäisstrategiaa kulttuuriympäristöjen tutkimuksessa. Jatkotutkimuksen osalta kirjoittajan tavoitteena on jatkaa artikkelissa kuvattujen teoreettisten lähtökohtien ja rakennetekijöitten operationalisointia maankäytön suunnittelun viitekehykseen vuorovaikutteisissa suunnittelupiloteissa. Tämä kehitystyö jatkuu vuonna 2015 Sodankylän kunnassa.

 

 

TkT, arkkitehti Emilia Rönkkö työskentelee tutkijana Oulun yliopiston arkkitehtuurin tiedekunnassa erilaisissa tutkimushankkeissa sekä opetustehtävissä. Tutkimustyö on suuntautunut erityisesti maaseudun maankäytön suunnittelun erityiskysymyksiin sekä kulttuuriympäristöihin liittyvien selvitys- ja analyysimenetelmien kehittämiseen.



[1] Artikkelin taustalla on kirjoittajan vuonna 2012 laatima väitöskirja ”Kulttuuriympäristöselvitykset. Tieto, taito ja ymmärrys maaseudun maankäytön suunnittelussa”, jossa on tarkasteltu kulttuuriympäristötiedon tuottamisen ja hyödyntämisen problematiikkaa erityisesti maaseudun maankäytön suunnittelun kontekstissa. Lisäksi artikkelissa nojaudutaan juuri päättyneen ”Suomalaiset maaseututaajamat 2010-luvulla” -tutkimushankkeen tuoreisiin tuloksiin ja havaintoihin. Aarrevaara, E. 2015. (toim). Suomalainen maaseututaajama muutospaineessa. Lahden ammattikorkeakoulu Oy:n julkaisusarja, osa 3. Lahti

[2] Ks. Jessop, B, Brenner, N. & Jones, M. 2008. “Theorizing sociospatial relations.” In Environment and Planning D: Society and Space, vol. 26, 389-401

[3] Aarrevaara, E. & Rönkkö, E. 2015. (tulossa). ”Maaseututaajamien muutosprosessit aluehistorian ja kulttuuriperinnön näkökulmista”. Maaseudun Uusi Aika.

[4] Ks. Rönkkö, E. 2012. Kulttuuriympäristöselvitykset. Tieto, taito ja ymmärrys maaseudun maankäytön suunnittelussa. Akateeminen väitöskirja, Oulun yliopisto, arkkitehtuurin osaston julkaisuja A56, Oulu, 98–99.

[5] Laine, R. et al. 2005. Maankäyttö- ja rakennuslain vaikutukset ympäristön laatuun. Suomen Kuntaliitto, Helsinki; Laine, R. et al. 2010. Kaavoitus kunnissa. Kuntaliiton kysely 2010 – yhteistyö, prosessien hallinta ja resurssit. Suomen Kuntaliitto, Helsinki.

[6] esim. Ympäristöministeriö. 2005. Maankäyttö- ja rakennuslain toimivuus. Arvio laista saaduista kokemuksista. Suomen ympäristö 781, Alueidenkäytön osasto, Helsinki; Ympäristöministeriö. 2014. Arviointi maankäyttö- ja rakennuslain toimivuudesta. Suomen ympäristö 1/2014, Helsinki

[7] Popper, K. 1974. Objective knowledge. An evolutionary approach. Oxford, Clarendon Press, UK; Habermas, J. 1970. Knowledge and Human Interests. Heinemann, London

[8] Aarrevaara, E. & Rönkkö, E. 2015.

[9] Heidegger 2000 (1927). Oleminen ja Aika. (Suom. Kupiainen, Reijo). Vastapaino, Tampere

[10] Rannikko, P. 2006. ”Ympäristöristiriidat”. Teoksessa Haapala, Arto; Honkanen, Martti & Rantala, Veikko. 2006. Ympäristö, arkkitehtuuri, estetiikka. Yliopistopaino, Helsinki, 145–158.

[11] Nyman, K. 2001. Talojen kieli. Rakennusalan Kustantajat RAK, Kustantajat Sarmala Oy, Helsinki

[12] Pallasmaa, J. 1996. The eyes of the skin: architecture and the senses. Academy Edition, London

[13] Tässä esitetty ajatus ihmisen ja ympäristön suhteen välittävistä mekanismeista eroaa tiukan fenomenologisesta lähtökohdasta, jossa näitä välittäviä tekijöitä ihmisen ja maailman välillä ei katsota olevan.

[14] Vrt. Alexander, C. 1977. A pattern language: towns, buildings, construction. Oxford University Press, New York; Rapoport, A. 1977. Human aspects of urban form. Towards a Man-Environment Approach to Urban Form and Design. Urban and Regional Planning Series, Volume 15. Pergamon Press, Oxford, 183.

[15] Kulttuuriympäristöjen moniulotteiselle tarkastelulle tarjoaa kiinnostavan lähtökohdan myöskin Heideggerin myöhäisfilosofia, jossa hän muodosti yhteyden ”välineestä” ”teoksen” kautta ”esineeseen”. Heidegger 1998 (1935–36). Taideteoksen alkuperä. (Suom. Hannu Sivenius). Kustannusosakeyhtiö Taide, Helsinki.

[16] Ks. Rönkkö 2012, 165–166.

[17] Cassirer, E. 1968 (1945). An Essay On Man. An introduction to a philosophy of human culture. Yale University Press, New Haven.

[18] Fornäs, J. 1998. Kulttuuriteoria. Myöhäismodernin ulottuvuuksia. Vastapaino, Tampere, 170.

[19] Historiallisesti tarkasteltuna molempien lähtökohtien osalta on menty ääripäihin: modernismin aikakausi alisti muodon toiminnallisuudelle, postmodernismi puolestaan lähestyi suunnittelua muodonannon ja lainatun kielellisen symboliikan painotuksesta käsin. Ensin mainittu kulminoitui äärimmilleen modernistisessa maksiimissa ”form follows function”, jälkimmäisen osalta muodolla ja arkkitehtonisen retoriikan korostamisella nähtiin oma itsenäinen, käyttötarkoituksesta riippumaton merkityksensä, joka jätti toiminnallisen ja hyödyllisyyden näkökulman taka-alalle.

[20] Ks. Fornäs 1998.

[21] Giddens, A. 1984. Yhteiskuntateorian keskeisiä ongelmia. Toiminnan, rakenteen ja ristiriidan käsitteet yhteiskunta-analyysissä. Otava, Helsinki, 21, 76. Ks. myös Bollnow, O. F. 1961. ”Lived-Space”. Philosophy Today, 5:1, 37.

[22] Ks. Bollnow 1961, 37: viittaus Diltheyn organisoidun tilan käsitteeseen: “Dilthey already pointed out that this thoroughly organized space is a component of the objective spirit […] the order of houses along the street, all this is intelligible to us because in it human goal-seeking finds an object.” Vrt. myös Heidegger, Einraumen.

[23] Heidegger 2000, 429.

[24] Ks. Hillier, B. 1996. Space is the Machine. Cambridge University Press.

[25] Giddens 1984; Soja, E. 1989. Postmodern Geographies. The Reassertion of Space in Critical Social Theory. Verso, Bristol.

[26] Gibson, J. J. 1986 (1979). The Ecological Approach to Visual Perception. Lawrence Erlbaum Associates Hillsdale, New Jersey, London.

[27] Norberg-Schulz, C. 1979. Genius Loci. Towards a Phenomenology of Architecture. Rizzoli, New York, 19.

[28] Ks. esim. Kyttä, M., Broberg, A. Tzoulas, T. & Snabb, K. 2013. “Towards contextually sensitive urban densification: Location-based softGIS knowledge revealing perceived residential environmental quality.” Landscape and Urban Planning 113, 30–46.

[29] Gibsonin tarjoumateoriaa on pidetty kiinnostavana nimenomaan ympäristön suoran toiminnallisuuden analysoinnissa, mutta sen mielekkyyttä kulttuurisesti kompleksisten ympäristöjen, kuten kulttuurimaiseman tai -ympäristön, kohdalla on toisaalta myös epäilty. Ks. Lapintie, K. 2010. ”Intohimon hämärä kohde. Mitä asukas haluaa?”. Yhdyskuntasuunnittelu 2010:2. YSS, Helsinki, 47–48.

[30] Fornäs 1998, 180-182.

[31] Rapoport, A. 2006. “Vernacular design as a model system.” In Vernacular Architecture in the Twenty-First Centyry. Theory, education and practice. Ed. Asquith, L. & Vellinga, M. Taylor & Francis, London and New York, 190.

[32] Tuovinen, P. 1992. Ympäristökuva ja symboliikka. Ympäristökuvan ja siihen liittyvien merkitysten analysointimetodiikasta. Akateeminen väitöskirja. YTK, Teknillinen korkeakoulu, Espoo; Rapoport 1977, 323.

[33] ”Traditio”-sanan etymologia viittaa välittämiseen, edelleen siirtämiseen. Heidegger 2000, 41–42.

[34] Tätä havainnollistaa esimerkiksi 1970-luvulla esitetty iskulause ”kompaktikaupunki on kontaktikaupunki”.

[35] TRIM -työkalun soveltamisesta ks. Rönkkö 2015, 102. ”Maaseututaajamien tutkimuksen metodiikka” Teoksessa Aarrevaara, E. (toim.) 2015. Menetelmän lähtökohtia on testattu myös Maa- ja metsätalousministeriön rahoittamassa ”Maaseutunäkökulma maankäytön suunnittelussa: suunnittelumenetelmien arviointi ja kehittäminen” -hankkeessa. Ks., E., Hentilä, H-L, & Illikainen, H. (toim.) 2012. Maaseutunäkökulma maankäytön suunnittelussa: suunnittelumenetelmien arviointi ja kehittäminen. (MASUKE)-hankkeen loppuraportti. Oulun yliopiston arkkitehtuurin osaston julkaisuja C 139, Oulu.

[36] Creswell, J. (ed.). 2008. The Mixed Methods Reader. Los Angeles, SAGE Publications

[37] Denzin, N. K. 1978. The research act: A theoretical introduction to sociological methods. McGraw-Hill, New York

[38] Simon, H. 1982. ”Models of bounded rationality.” Behavioral economics and business organization. Vol. 2, MIT Press, Cambridge, Massachusetts

[39] Ks. esim. Faludi, A. & Waterhout, B. 2006. “Introducing Evidence-Based Planning.” The Planning Review, vol. 42:165.

[40] vrt. Jessop 2008, 391; Rönkkö, E. 2015. ”Maaseututaajamien tutkimuksen metodiikka.” Teoksessa Aarrevaara, E. (toim.) 2015

[41] Ks. esim. Hentilä, H-L. 2015. “Maaseututaajama yhdyskuntasuunnittelun koulutuksen ja tutkimuksen kohteena”. Teoksessa Aarrevaara, E. (toim.) 2015.

[42] Ks. Kyttä 2013, 31.

[43] Erityisesti niin kutsuttu ”soft systems theory”, Ks. Checkland, P. 1985. Systems Thinking, Systems Practice. John Wiley & Sons, Pitman Press, Bath

[44] Ks. Luusua A., Ylipulli J., Jurmu M., Pihlajaniemi H., Markkanen P. & Ojala T. 2015. ”Evaluation Probes.” Proceedings of CHI’15: ACM Conference on Human Factors in Computing Systems. ACM Press. 85–94.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>