• Tutkimuksia taiteilijuudesta

    Yksi taidehistoriallisen tutkimuksen peruspilareita on tieteenalan alkuvaiheista lähtien ollut taiteilijan hahmo sekä taiteilijuus identiteettinä ja toimintana. Kysymykset taiteiljuudesta ovat vaihdelleet laajasti anonyymin tekijän tunnistamisesta, tyylin ja tuotannon seurantaan ja suhteuttamiseen tai vaikka psykologisoidun tekijyyden ja teoksen ilmaisun kietoutumiseen. Taiteilijan merkitys taidehistorian tai taiteen tutkimukselle on vaihdellut riippuen tilanteesta tieteenalan rajojen venytessä eri suuntiin, näkyvinä esimerkkeinä muun muassa 1950-luvun uuskritiikin ja 1990-luvun visuaalisen kulttuurin tutkimuksen vaikutukset. Taiteilijuus sinänsä ei kuitenkaan ajan muutoksista huolimatta häviä, vaan on jatkuvasti kiinnostava niin toimintana kuin tutkimusaiheena.

    Tämän TAHITI-lehden numeron teemana on ”Taiteilijatutkimuksia”. Ehdotin tätä teemaa lehden aikaisemmalle päätoimittajalle Elina Räsäselle pari vuotta sitten ja olen iloinen, että saimme sen hyvässä yhteistyössä nykyisen päätoimittajan Roni Grénin kanssa toteutettua.

    Ajatukseni teemanumerolla on ollut saattaa yhteen nykyisiä ymmärryksiä taiteilijuudesta ja sen tutkimuksesta kolmen eri tieteenalan näkökulmista. Tieteenalat taiteen tutkimus, taiteellinen tutkimus ja taiteen sosiologia eivät välttämättä laajemmassa kontekstissa näyttäydy kovin erillisinä, mutta  tuovat tarkemmin tarkasteltuna mukaan keskustelun erilaisia ajatusmalleja ja metodologisia traditioita. Erityisesti taiteellisen tutkimuksen esiinmarssi viimeisten vuosikymmenien aikana on kiinnostava juuri taiteilijuuden näkökulmasta, ja rajojen hämärtyminen sekä jatkuva uudelleen hahmottuminen tieteenalojen välillä kiihtyy.

    Lehden eri osioissa hahmotetaan taiteilijuus ja taiteilijatutkimus eri suunnista ja eri tavoin. Taideyliopiston Kuvataideakatemian taiteellisen tutkimuksen professori Mika Elo nostaa kolumnissaan esille juuri taiteellisen tutkimuksen kehityksen eri perspektiivejä, ja nostaa taiteilija-tutkijan hybriidimäisyyden erääksi voimavaraksi. Tieteellisten artikkeleiden osiossa Kultuuripolitiikan tutkimuskeskus Cuporen erikoistutkija Sari Karttunen lähtee myös hybriidi-käsitteestä tarkasteltaessa erityisesti yhteisötaiteen toimijoiden itsereflektiota taiteen tekijöinä. Taiteilijuuden määrittelyn mahdollisuudet, tarpeellisuudet ja rajakäynnit korostuvat kun on kyseessä muidenkin taiteenalojen tekijöistä kuin perinteisesti kuvataiteiksi ymmärretty taide.

    Moninainen ymmärrys taiteilija-nimikkeestä on myös Jyväskylän yliopistossa väitöskirjaa valmistelevan Taija Roihan tieteellisessä artikkelissa taitelijan ja yhteiskuntaluokan välisestä suhteesta. Roiha pohtii omassa tutkimuksessaan yhteiskuntaluokan merkitystä taiteilijuuden rakentumista erityisesti työn tekemisen näkökulmasta. Juuri taiteellisen työskentelyn tavat, toimintaedellytyksen ja käytännöt nousevat prekarisaation aikakaudella eräänlaiseksi yleisen työn ymmärryksen laboratorioksi, jossa yhteiskuntaluokka nousee yhdeksi määreeksi myös taiteilijatutkimuksen näkökulmasta.

    Perinteisimmin taiteilijatutkimus tulee esille taidehistoriallisen museonäyttelyn tarkastelussa. Ruotsalainen taidekriitikko Robert Stasinski  pohtii Tukholman Nationalmuseetin ja Malmön Moderna Museetin intendenttien historiallista taiteilijaluokittelua ja määrittelyä läpi vuosisatojen museoiden yhteisessä näyttelyssä Konstnären. Itse olen kirja-arvio osiossa rinnastanut taiteilijanäkemyksiä, jotka nousevat talvella edesmenneen taidekriitikon ja kirjailijan John Bergerin, sekä eurooppalaisen nk. huippukuraattorin Hans-Ulrich Obristin ajankohtaisissa kirjoissa. Taidemaalarin koulutuksen saaneen Bergerin katse piirtää esille huomattavasti erilaisen tekijän taiteilijasta, kun kiihttyvän tuotannollisesti toimivan Obristin kanssakäyminen taiteilijoiden kanssa käytännössä sallii.

    Taiteilijuuden ja taiteellisen prosessin suhde taiteellisen tutkimuksen tarkastelun avulla korostuu sekä lokakuussa tohtoriopintonäytteensä puolustaneen Timo Heinon lektiossa että erityisesti taiteen tohtori Pekka Niskasen tieteellisessä artikkelissa. Niskanen kirjoittaa auki työn alla olevan liikkuvan kuvan installaation syntymisprosessia, kinnittämällä huomion juuri tekijän moniroolisuuteen kokijana, tekijänä, kertojana ja tutkijana peircelaisen semiottisen mallina avulla.

    Jyväskylän yliopiston taidehistorian professori Annika Waenerberg tuo Tuula Närhisen taiteellisen tutkimuksen väitöskirjan arvioinnissa esille perspektiivejä taiteen tutkimuksen laajan spektrin ja toteaa, että Närhisen kaltaisen taiteellisen tutkimuksen näkökulma tuo huomattavaa lisäarvoa erityisesti taidehistorian tutkimukselle.

    Haluan kiittää kaikkia kirjoittajia, referee-arvioitsijoita ja Tahiti-lehden toimitusta arvokkaasta työpanoksesta ja hyvästä yhteistyöstä.

     

    31.3.2017

    Maria Hirvi-Ijäs

     

    FT Maria Hirvi-Ijäs (s.1962) työskentelee erikoistutkijana Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cuporessa. Hän on toiminut nykytaiteen kentällä Suomessa ja Ruotsissa 1980-lopusta lähtien. Hän kirjoittaa säännöllisesti taidekritiikkiä mm. Kuntskritikk.no-lehteen ja hänen viimeaikainen julkaisu on “22 tapaa – taiteellinen ajattelu suomalaisessa nykytaiteessa”,(2014, Parvs Publishing).

     

  • Bilders betydelse och användning – texter tillägnade Lars Berggren

     

    Detta specialnummer av TAHITI är tillägnat Lars Berggren med anledning av hans 65-årsdag den 18 augusti 2016. Han tillträdde professuren i konstvetenskap vid Åbo Akademi 2003, efter att ha varit verksam vid universitetet i sin hemstad Lund samt vid olika universitet och institut i Europa. Redan tidigt under sin karriär vistades han under långa forskningsperioder utomlands och etablerade ett stort internationellt nätverk av forskare. Föreningen för konsthistoria i Finland och hans närmaste arbetskamrater vid ämnet konstvetenskap vill härmed hedra och gratulera Lars Berggren genom att publicera texter skrivna av forskarkolleger både i Finland och utomlands.

    I Finland märks Lars Berggrens insatser bland annat i hans engagemang i konstvetenskaplig forskning genom hans medlemskap i styrgruppen för den Nationella forskarskolan i Finland. Han har varit ivrigt intresserad av och delaktig i de årliga sommarskolorna som nätverket ordnade för doktorander som ett led i deras grundläggande utbildning – ett utmärkt välfungerande system finansierat av Finlands Akademi fram till 2013. I Åbo har han arbetat med ett av sina kärnområden, forskningar i det offentliga monumentväsendet, och bland annat publicerat artiklar om Per Brahe-statyn i domkyrkoskvären, en av dem i Wäinö Aaltonen-museets Hetkinen ja muistijälki. Turun kaupungin taidekokoelman julkiset teokset (Ögonblick och minnesspår. Offentliga verk i Åbo Stads konstsamling, 2012). Processen kring utnämningen av den första professorn i konsthistoria vid Åbo Akademi, österrikaren Josef Strzygowski, och ämnets första år (1920-25) utreds i artiklar utgivna i Föreningen för konsthistorias serie Konsthistoriska studier (2007) och i Finsk tidskrift (2010). Han har även intresserat sig för den akademiska miljön i Åbo och tillsammans med sin hustru Annette Landen skrivit och producerat en omfattande historik över de byggnader i vilka Åbo Akademi varit verksam fram till idag. Boken uppdaterar också tidigare forskning i ämnet. Lars Berggrens mångsidiga intressen och breda forskningsinriktning har även på ett naturligt sätt inspirerat och bidragit till studenternas val av ämnen för pro gradu- och doktorsavhandlingar.

    Till Lars Berggrens specialintressen hör allt från medeltida stenskulptur (som dopfuntar, lejonen i Lunds domkyrka och annorstädes), moderna ikoner som Frihetsgudinnan till konstnärsresor. Här ska inte förglömmas hans instiftande av och stora intresse i utvecklingen av det dagsaktuella biämnet Visuella studier vid Åbo Akademi. I Finland finns denna ämnesinriktning endast vid Åbo Akademi. Inom ramen för visuella studier undersöks bildperception och visuell kommunikation ur bland annat psykologiska och sociologiska aspekter. Biämnet, som grundades 2008, har på senare tid vuxit och omfattar nu både grund- och ämnesstudier. Lars Berggren initierade också återutgivningen av tidskriften Iconographisk Post. Nordisk tidskrift för bildforskning – Nordic Review of Iconography, och har som redaktör och utgivare väsentligen bidragit till utvidgning av det ikonografiska nätverket i Norden och Baltikum. Tidskriften utges sedan 2014 vid Konstvetenskap, Åbo Akademi.

    Många av bidragen i detta nummer av TAHITI är författade så att de på ett eller annat sätt tar i beaktande Lars Berggrens breda fält som forskare, och följaktligen omspänner ett par årtusenden – från det antika Rom och framåt. För honom har Rom varit ett återkommande och viktigt ledmotiv, som i doktorsavhandlingen från 1991 i vilken rekonstrueras processen som ledde till resandet av det omstridda Giordano Bruno-monumentet (1889). Ett annat Rom-relaterat projekt resulterade i den ambitiösa L’ombra dei grandi (1996) i samarbete med historikern Lennart Sjöstedt, i vilken de offentliga monumenten tillkomna eller planerade under Roms första tid som huvudstad (1870-95) kritiskt granskas och presenteras i sin ekonomiska och politiska kontext.

    Specialnumrets huvudtema – bilders betydelse och användning – ska förstås i vid bemärkelse, det vill säga på vilka sätt bildtolkning (visuell analys, ikonografi) kan användas av såväl konsthistoriker som företrädare för andra ämnen; en metod för att avtäcka både de underliggande faktorer som skapat en visuell form (en bild, skulptur, illustration, byggnad, reklam etc.) och drivkrafterna och omständigheterna kring dess tillkomst (politiska, ekonomiska, konstnärliga etc.). Detta tema speglar Lars Berggrens eget fokus och intresse för bildernas, de visuella budskapens makt och deras potential som källa till kunskap för humanistisk och samhällsvetenskaplig forskning. Bland artikelskribenterna finns såväl konsthistoriker som företrädare för andra humanistiska ämnen, vilket återspeglar specialnumrets tvärvetenskapliga inriktning. Utformningen av Berggrens forskningsprojekt och frågeställningar i anknytning till dessa gav ofta anledning till både interdisciplinära samarbeten och användning av hjälpvetenskaper. Förutom de vetenskapliga publikationerna ledde många av Berggrens projekt till etablerandet av kontakter och samarbete med historiker, teologer, kyrkohistoriker och arkeologer i både det nordiska närområdet och ute i Europa, och till arrangerandet av flera konsthistoriska och tvärvetenskapliga konferenser, bland annat kring 1800-talets monumentresande.

    Artiklarna i detta nummer av TAHITI är författade antingen på svenska, danska eller engelska, och varje artikel är försedd med en sammanfattning på engelska. Författarna kommer från Norden och därtill från Italien, Österrike och USA. Bidragen speglar därmed inte bara festföremålets huvudintressen, utan också hans vida kontaktnät. Numret är således riktat till både en nordisk och internationell läsekrets. Samtliga 11 artiklar är även rikt illustrerade. Jag hoppas att läsaren har stort nöje av texterna som återspeglar det diversifierade forskningsfält som Berggren har varit och fortfarande är delaktig i.

    Numret har understötts ekonomiskt av Koneen Säätiö.

     

    Åbo, 9 augusti 2016

    Marie-Sofie Lundström

     

     

  • Pyhä Bartleby

    Käsillä oleva numero toimitettiin enimmäkseen periaatteenaan vapaa ja avoin kirjoituskutsu, jossa toivottiin vastauksia pyhän ja taiteen mutkikkaisiin yhteyksiin. Sen lisäksi mukaan tuli myös muutamia muita tekstejä, joita erikseen pyysimme tai joita kirjoituskutsun ulkopuolelta lehteen lähetettiin. Tarkoituksena oli kartoittaa suomalaisen taidehistoriallisen tutkimuksen suhdetta pyhään. Kuten lukija huomaa, julkaisun tekstit käsittelevät pyhää koskettelevia aiheita varsin laajalta teoriapohjalta ja melko suurella aikahaarukalla. Yksi julkaisuun artikkelinsa lähettänyt totesikin, että pyhä saattaa olla muodikkaampi käsite kuin miltä se ensi alkuun tuntuu.

    Muodikasta tai ei, nykytaidehistorioitsijat lienevät myös pakotettuja tieteentekijöinä hieman kaksinaiseen suhteeseen pyhää kohtaan, joka kuitenkin heijastuu räikeämmin nykytaiteiden parista. Toisaalta meille on annettuna avoimesti uskonnollinen pyhä esineistö niin menneiltä vuosisadoilta kuin omalta ajaltammekin, mutta toisaalta sekä tieteilijän että taiteilijan identiteetit annetaan meille tietyllä tavalla epäuskonnollisessa muodossa. Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei akateeminen maailma sallisi pyhää aina omassa keskuksessaan asti – tieteen ja uskonnon yhteinen historia vaikuttaa hyvässä ja pahassa yhä monissa akateemisissa tavoissa ja seremonioissa – vaan ennemminkin sitä, että suhteet uskonnollisen perinteen ja tieteen tai nykytaiteen välillä voidaan usein vahvistaa vain säilyttämällä tietty etäisyys. Siten onkin melko yleistä saada uskonnollisia sävyjä töissään esiin tuova nykytaiteilija kiinni lausunnoista, joiden mukaan töiden ei niinkään ole tarkoitus tukea tiettyä uskonnollista näkökulmaa kuin käsitellä pyhään liittyviä kysymyksiä. Raja on varmasti suuressa määrin veteen piirretty viiva, mutta tietty historiallinen totuus siihen sisältyy. Harva tuskin voi välttyä Vatikaanissa museokierroksensa aikana kiusalliselta tunteelta, jonka Collezione dArte Religiosa Moderna Appartamento Borgian ja Sikstuksen kappelin välissä tuottaa. Vaikka James Elkinsin kuvailu kokoelmasta ”outona ja depressiivisenä”[1] – kirjassa On the Strange Place of Religion in Contemporary Art (2004) onkin hieman provosoivasti muotoiltu, on se myös monessa mielessä ymmärrettävä.

    Pyhyys ei tietenkään rajoitu uskontoon, eikä sen käsitteleminen vaadi ennalta todennettua uskonnollista vakaumusta. Pyhiä aiheita representoiviin esineisiin ja teoksiin liittyy niin ikään merkityksellisiä latauksia, jotka ovat vain heikosti sidottuina uskontoihin. Tästä todistaa toki suuri osa tämänkin julkaisun artikkeleista. Monet niistä käsittelevätkin juuri sellaisia yksityiskohtia, joissa pyhä aiheisto avautuu tai muuttuu suhteessa arkiseen sfääriin, oli sitten kyseessä suhde hallinnolliseen poliittiseen identiteettiin, taiteilijan omakuvaan, luonnontieteisiin tai suusta suuhun kulkeneisiin kansanuskomuksiin. Jane Vuorinen sanoo valokuvan ja pyhän kiinnekohtia tarkastelevassa artikkelissaan valokuvasta tulleen ”läpinäkyvä, kaikkialle soluttautunut”[2]. Jos näin on käynyt myös pyhälle, niin – näin kai täytyy julkaisun puolesta toivoa – hajanainen tapa saattaa ollakin paras tapa lähestyä sitä.

    1900-luvun ranskalainen teoria on mielellään korostanut sitä, miten pyhä vaanii kaikessa yhteiskunnallisessa elämässä ja tulee esiin moninaisimmissa muodoissaan. Tässä perinteessä myös yksi teema näkyy ylitse muiden taiteiden, pyhän ja humanististen tieteiden yhteydessä: maalaisjärjellä ajatellen – joka todella suomalaisessa hallinnossa tällä haavaa jyllää – niistä mikään ei yleensä palvele välitöntä taloudellista hyötyä.[3] Talousvetoisen ideologian keskellä niistä tulee jäänteitä, enemmän tai vähemmän epätoivottuja todisteita sellaisen maailman kulttuurisista perusteista, joka ei koe tekevänsä niillä enää mitään. Sellaisinaan ne voidaan esittää samassa valossa kuin tyhjät mainostaulut ensimmäisenä suurkaupunkina ulkomainostuksen kieltäneen São Paulon kaduilla – mahtipontisina rakennelmina, sinällään hyödyttöminä.[4]

    Tyhjä taulu on ehkä toiminut uskottavimpana modernin pyhän mallina muutenkin, näin myös ilman että tarvitsisi turvautua mystisiin abstraktioihin. Mircea Eliade väitti oman aikansa taiteen etujoukkoihinkin suhteutettuna, että ajatus modernista ns. ”Jumalan kuoleman” ajasta ”merkitsee ennen kaikkea mahdottomuutta ilmaista uskonnollista kokemusta perinteisin uskonnon kieleen kuuluvin keinoin”[5]. Kuten Eliade myös vihjasi, tämä muuttuva keinovalikoima oli myös ollut vastuussa läpi historian siitä, minne pyhän jäänteet ripoteltiin. Uusia keinoja olisi kaivannut ehkä myös Wall Streetiltä töitä saanut kopioitsija Bartleby, joka Herman Melvillen 1850-luvulla kirjoittamassa novellissa alkoi yhtäkkisesti kieltäytyä tekemästä työtehtäviään. Tilanteen kärjistyessä Bartleby jäi Wall Streetillä sijaitsevaan toimistoonsa toimettomana istumaan ja ilmoitti selvällä englannin kielellä halukkuutensa olla poistumatta: ”I would prefer not to”[6].

     

    Turussa, 30.6.2016,

    Roni Grén



    [1] Elkins, James 2004. On the Strange Place of Religion in Contemporary Art. London: Routledge, 14.

    [2] Vuorinen, Jane 2016. ”Valokuvan ja pyhän välisiä kytköksiä ennen ja nyt”. Tahiti 3/2016. Helsinki: Taidehistorian Seura.

    [3] Ehkä huomattavin muotoilu tällä saralla löytyy Georges Bataillen teoksesta Théorie de la religion (suom. Uskontoteoria). Bataille perustaa koko teoriansa sille ajatukselle, että uskontojen alkeismuotona pyhän kokemus sijoittuu olioiden välisen epäjatkuvuuden merkitsemän työn ja tuottavuuden sfäärin ulkopuolelle.

    [4] Määräys hyväksyttiin vuonna 2007. Maailmassa on monia muitakin kaupunkeja, joissa ulkomainostus on kielletty mutta São Paulo on näistä ylivoimaisesti suurin. Vuonna 2014 Grenoblesta tuli ensimmäinen eurooppalainen kaupunki, joka antoi vastaavan määräyksen.

    [5] Eliade, Mircea 1996. ”The Sacred and the Modern Artist”. Art, Creativity, and
    the Sacred: An Anthology in Religion and Art. New York: Continuum, 179.

    [6] Melville, Herman 2012. Bartleby, the Scrivener: a Story of Wall Street. New York: Snowball Classics Publishing, passim.

     

     

  • Tahiti-verkkolehti on ollut olemassa viisi vuotta, joista viimeiset kolme olen toiminut sen päätoimittajana. Sain pestin kun minut valittiin Taidehistorian seuran – lehden kustantajan – puheenjohtajaksi. Nyt on aika siirtää vastuu lehdestä eteenpäin ja seuraajanani jatkaa toimituksessa jo nyt mukana ollut FT Roni Grén Turun yliopistosta. Tahitin toimituksen on samalla aika itsenäistyä Taidehistorian seuran hallituksesta: tästä eteenpäin lehden toimituskunta ei ole enää välttämättä sama kuin seuran hallitus, vaikka päällekkäisyyttä jäsenissä toki onkin muun muassa tiedonkulun sujuvuuden varmistamiseksi.

    Lehteä on alusta asti toimitettu innostuneesti ja paneutuen sekä laadukkaan tieteellisen julkaisemisen periaatteita noudattaen. Vuosien varrella on julkaistu lukuisten kotimaisten ja myös ulkomaisten tutkijoiden kiinnostavia ja ajankohtaisia tutkimustuloksia; mukana on ollut niin meritoituneita professori emeritoja kuin myös vasta väitöskirjaansa valmistelevia tutkijoita. Alusta lähtien lehden linja on ollut kurottua myös kohti museoita ja niissä tehtävää tutkimusta, kartoitusta ja ylipäänsä kokoelmatyötä kohtaan.

    Kuvallisuudessa olemme halunneet hyödyntää verkon mahdollisuuksia käyttämällä isoja kuvia ja toisaalta julkaisemalla harvoin nähtyjä teoksia, kuten vaikkapa maalauksia Murmanskin alueellisen taidemuseon kokoelmista. Jotkut teokset on kokonaan ensi kertaa julkaistuna esillä, kuten esimerkiksi aivan viime vuosina maasta löytyneet kuva-aihein koristellut sormukset tai vaatehakaset. Lehden skaala on laaja: artikkelien lisäksi on julkaistu muun muassa konferenssiraportteja, näyttelyarvioita, kirja-arvosteluja, katsauksia ja keskusteluja. Väitösten lektioita sekä väitöskirjojen arvioita on julkaistu paljon; näin nämä ainutlaatuiset tilaisuudet ovat ulottuneet niillekin, jotka eivät päässeet paikan päälle.

    Ei liene yllätys, että tässäkin lehdessä on luovuutta vaativa rahatilanne. Aloitus vuonna 2011 tapahtui komeasti Koneen säätiön mittavalla tuella, joka suunnattiin kotimaisilla kielillä ilmestyviin tieteellisiin julkaisuihin. Säätiö ei kuitenkaan voi – ymmärrettävistä syistä – pysyvästi rahoittaa lehteä, mutta se on muulla tavoin jatkanut toimintamme tukemista, mistä lämmin kiitos. Toimitussihteerille maksettava palkkio on hankittava nyt monista puroista, muu toimituskuntahan tekee työnsä pro bono -periaatteella.

    Tämä rahaan liittyvä käytännönläheinen syy on ollut yksi tekijä päätöksessämme julkaista enenevässä määrin teemanumeroita, joiden rahoitus etsitään hankekohtaisesti, ja joissa voi olla myös vieraileva toimituskunta. Tämä on osoittautunut toimivaksi strategiaksi ja olemme saaneet rahoitusta muun muassa Suomen Kulttuurirahastosta ja Suomen Muinaismuistosäätiöstä. Erikoisnumeroita on ilmestynyt jo viisi, aiheina muun muassa taiteen välittäjäporras, kulttuuriympäristö ja taideteollisuus. Kuluvana vuonna saatte luettavaksenne vielä ainakin kaksi teemanumeroa lisää! Toinen, yhtälailla tärkeä motiivi teemanumeroiden julkaisemiseen on ollut pyrkimys saada entistä enemmän ihmisiä lehden piiriin; tätä päämäärää on toteutettu myös muun muassa vaihtelevilla kolumnisteilla.

    Lehden formaatti on asettanut tiettyjä reunaehtoja. Tiedostamme toiveen artikkelien tulostettavuuteen. Tämä kuitenkin edellyttää niin suurta teknistä muodonmuutosta, että sen toteuttamiseen ryhdytään vasta kun seuran verkkosivujen uudistaminen saadaan päätökseen. Verkkojulkaiseminenhan on jo viidessä vuodessa muuttunut huimasti, eivätkä kaikki Tahitissakaan aikoinaan tehdyt ratkaisut ole enää aivan ajanmukaisia. Verkossa lehti kuitenkin on iloksemme tavoittanut laajan lukijakunnan.

    Tahiti-lehdelle on kaivattu Tieteellisten seurain valtuuskunnan yhteydessä toimivan Julkaisufoorumin (JUFO) luokitusta, jota opetus- ja kulttuuriministeriö käyttää yliopistojen rahanjaon yhtenä mittarina. Tämän niin sanotun laatuindikaattorin sattumanvaraisuus, epäloogisuus ja humanistisia tieteitä vierastava lähtökohta ovat varmaankin selviöitä kaikille tiedejulkaisemista seuraaville. Lisäksi järjestelmässä piilee houkutus demoralisoivaan toimintaan: artikkeleita halutaan ”monistaa”, jotta heruisi lisää pisteitä ja sitä kautta rahaa. Onneksi Suomen Akatemia ei ole mennyt mukaan JUFOiluun, vaan hakemuksen julkaisuluettelossa kaikki vertaisarvioidut julkaisut – kuten Tahitissa ilmestyneet – ovat yhtä ”arvokkaita”.

    JUFO-ongelma kuuluu laajempaan, koko tieteen arviointijärjestelmää koskevaan höttöiseen suohon, josta Helsingin Sanomissakin on maaliskuun 2016 aikana ahkerasti keskusteltu. Tieteenalojen erot vaikuttavat julkaisumääriin, eikä määrä todellakaan aina korvaa laatua. Kuten kaikki tietävät, vertaisarviointi an sich ei myöskään välttämättä johda siihen, että teksti on parempi kuin vertaisarvioimaton. Vertaisarviointi, ja viime kädessä myös julkaisujen laatuluokittelu, on tiedemaailman sisäinen kontrollijärjestelmä omine ongelmineen, mutta niiden sitominen rahaan on täysin epäeettistä. Tahiti-lehti tai Taidehistorian seura ovat kuitenkin liian pieniä kaloja uidakseen vastavirtaan näissä näennäistodellisuuksien pyörteissä, joissa yliopistot haukkovat henkeään, ja niinpä toimitus edelleenkin pyrkii tuon luokituksen Tahitille saamaan. Muistettakoon myös, että Taidehistorian seuralla on toinenkin julkaisukanava, perinteinen Taidehistoriallisia tutkimuksia -sarja, joka tässä kolmiportaisessa järjestelmässä kuuluu luokkaan 2 (johtava taso).

    Taidehistoriaa laajasti esiin tuovaa Tahitia tarvitaan mielestäni edelleen kotimaisen taidehistorian tulosten välittäjänä ja uusien ajatusten esiintuojana, vaikka parannettavaa aina luonnollisesti onkin. Lehti tarjoaa esimerkiksi väitöskirjaa kirjoittaville tutkijoille matalamman kynnyksen julkaisukanavan verrattuna ulkomaisiin lehtiin. Myös sekä pääkaupunkiseudun tai suurempien kaupunkien ulkopuolella toimivat että ulkomailla asuvat taidehistorioitsijat ovat olleet aktiivisia.

    Taidehistoria tarvitsee lisäksi omia ”huoneita”: yliopistoissa toteutetaan vaihtelevilla tavoilla erilaisia tieteenalojen hallinnollisia yhdistämisiä, ja taidehistoria on Helsingin yliopistossakin lähivuosina osa suurta kulttuurintutkimukseen painottuvaa kokonaisuutta. Eri yliopistojen taidehistorian oppiaineilla on ollut melko vähän yhteistyötä keskenään sen jälkeen kun taidehistorian valtakunnallinen tutkijakoulu kesätapaamisineen lopetettiin. Niin rikastuttavaa kuin monitieteisyys monesti onkin, sen korostaminen helposti hämärtää sen, että myös yksittäisen tieteenalan sisällä on laaja kirjo eri näkökulmia ja lähestymistapoja.  Taidehistoria on arvokas, uutta luova ja kiinnostava myös avoimena ja vastaanottavaisena itsenään. Yhteistyö erilaisten taidehistorioiden välillä voi tuottaa yhtä yllättäviä avauksia kuin eri tieteenalojen risteyttäminen.

    Olen vakuuttunut, että Roni Grénin johdolla Tahiti jatkaa ennakkoluulottomalla ja suurisydämisellä linjallaan. Kiitän toimituskuntaa tinkimättömästä asiantuntijuudestanne, mukaan lukien toimitussihteerin pitkämielisyys. Olen ylpeä kaikkien numeroiden visuaalisesta ilmeestä, hyvä Linda! Edelleen kiitän kaikkia lukijoita mielenkiinnosta ja eritoten Tahitiin kirjoittaneita kollegoita päätöksestänne jakaa ajatuksianne, löytöjänne ja mielipiteitänne muiden kanssa.

     

    Helsingissä 26.4.2016

    Elina Räsänen

     

     

  • Kulttuuriympäristö kuvissa ja mielikuvissa

    Tässä TAHITI-lehden numerossa jatketaan Jyväskylän yliopistossa 12–13 helmikuuta 2015 järjestettyjen kuudensien taidehistorian päivien teeman – kulttuuriympäristön – käsittelyä. Kulttuuriympäristö: käsitteet, keinot ja konkretia -konferenssin esitelmissä kulttuuriympäristöä lähestyttiin monipuolisesti erilaisista näkökulmista ja moninaisten aineistojen avulla. Esitelmien lähestymistapojen ja aiheiden kirjo voidaan jäsentää kahdeksi – joskin monin tavoin toisensa leikkaavaksi – temaattiseksi kokonaisuudeksi. Konferenssiesitelmien pohjalta kootussa lehden edellisessä teemanumerossa (TAHITI04/2015) kulttuuriympäristöä tarkasteltiin erityisesti kulttuuriympäristö- ja kulttuuriperintöhallinnon, -prosessien ja -politiikan näkökulmista. Tässä konferenssiesitelmiin pohjautuvassa toisessa numerossa liikutaan kulttuuriympäristöihin liittyvien kuvien ja mielikuvien teemoissa. Näissä teemoissa kuvat, mielikuvat, paikat, tunteet, kokemukset, muistot ja tulkitsemisen prosessit kietoutuvat yhteen.

    Keynote-puhuja, Göteborgin yliopiston professori (Kulturvård) Ola Wetterberg. Kuva: Linda Leskinen.

    Kuten yksi konferenssin pääpuhujista, Helsingin yliopiston museologian lehtori Suzie Thomas, kirjoittaa lehden edellisen numeron kolumnissaan, konferenssin pääpuhujiksi kutsuttiin tarkoituksellisesti asiantuntijoita muilta tieteenaloilta kuin taidehistoriasta. Valinnan tavoitteena oli monipuolistaa ja monialaistaa konferenssin keskusteluja. Neljä pääpuhujaa lähestyi kulttuuriympäristö-teemaa museologian, kulttuuriperinnön hoidon, maisemansuojelun ja -hoidon, taidekasvatuksen ja taiteen tutkimuksen näkökulmista. Myös lähes puolet konferenssiesitelmien pitäjistä oli muita kuin taidehistorioitsijoita.

    Konferenssin pääpuhujien esitelmien aiheet ja näkökulmat kiinnittyvät erityisesti tämän jälkimmäiseen numeron teemoihin: esitelmissä kulttuuriympäristöt nähtiin monin tavoin muistojen, tunteiden, performatiivisen toiminnan, katseen, representaatioiden ja mielikuvien kyllästäminä ja tuottamina. Göteborgin yliopiston kulttuuriperinnön hoidon professori Ola Wetterberg käsitteli esitelmässään vanhoihin kirkkoihin liittyviä uusia arvoja ja kirkkojen muuttuvia käyttö- ja hallintotapoja Ruotsissa, jossa kirkko ja valtio erotettiin toisistaan vuonna 1995. Jyväskylän yliopiston taidekasvatuksen professori Pauline von Bondsdorff korosti esitelmässään menneisyyden monimuotoisuuden huomioimista pohdittaessa tulevaisuuteen vaikuttavia kulttuuriympäristöarvoja ja kiinnitti huomiota siihen, miten visuaalisten merkkien, symbolien ja jälkien lisäksi näkymättömät tarinat ovat keskeinen osa kulttuuriympäristöä. Suzie Thomas puhui esitelmässään ympäristöön kiinnittyvistä traumaattisista kokemuksista ja ns. synkän kulttuuriperinnön (dark heritage) arvoista ja merkityksistä. Konferenssin päätti ympäristöministeriön ympäristöneuvos Tapio Heikkilän esitelmä, jossa hän hahmotteli maiseman käsitteen historiallista muutosta, pohti maiseman fyysisen muutoksen havainnoimista ja tallentamista visuaalisen maisemaseurannan keinoin  ja esitteli vuonna 2000 laadittua Eurooppalaista maisemayleissopimusta. Tässä numerossa julkaistu Heikkilän artikkeli pohjautuu hänen esitelmäänsä.

    Konferenssi toi yhteen monia perinteisesti omille sektoreilleen rajautuvia näkökulmia kulttuuriympäristöstä. Tämän jälkimmäisen teemanumeron artikkeleissa avataan näitä tärkeitä hallinto- ja politiikkadiskursseissa usein unohtuvia tai maininnan tasolle jääviä näkökulmia muun muassa paikkoihin kiinnittymisen prosesseista, kuulumisen tunteen rakentumisesta ja ympäristön merkityksellistämisestä kokemusten, tekstien, kuvien ja mielikuvien avulla.

    Sekä Tahiti6-konferenssin esitelmissä että TAHITI04/2014 ja TAHITI01/2016 teemanumeroiden artikkeleissa kulttuuriympäristö-käsitettä on pohdittu, käytetty ja hyödynnetty monin eri tavoin ja kulttuurin ja ympäristön suhdetta on tarkasteltu laajasti eri tieteenalojen näkökulmista. Teemanumeroiden tavoitteena on omalta osaltaan toimia kannustimena kulttuuriympäristö-käsitteen mahdollisuuksien ja käyttökelpoisuuden pohdinnalle.

    Kulttuuriympäristö-teemanumeroiden toimittaminen on osa Kuuvan tutkijatohtoriprojektia (SA250800) ja Lähdesmäen akatemiatutkijaprojektia (SA274295) ja Euroopan tiedeneuvoston rahoittamaa EUROHERIT-hanketta (ERC StG 636177).

     

    Jyväskylässä 25.1.2016

    Sari Kuuva
    Satu Kähkönen
    Tuuli Lähdesmäki

     

     

  • Kulttuuriympäristöä tutkimassa

    Miten kulttuuriympäristö ymmärretään, miten kulttuuriympäristö käsitettä käytetään ja miten ja millaisista näkökulmista kulttuuriympäristöä Suomessa tutkitaan? Muun muassa näihin kysymyksiin pyrittiin vastaamaan Jyväskylässä 12–13 helmikuuta 2015 järjestetyillä kuudensilla taidehistorian päivillä. Taidehistorian seura on järjestänyt päiviä muutaman vuoden välein vuodesta 2007 lähtien yhteistyössä Suomen yliopistojen taidehistorian oppiaineiden kanssa. Sekä TAHITI-verkkolehti että taidehistorian päivät ovat lainanneet nimensä 1960-luvulla Helsingissä kokoontuneelta TAHITI-seuralta: TAideHIstoriaa TIeteenä painottava nuorten tutkijoiden seura kokoontui keskustelemaan alan teoreettisista ja metodisista kysymyksistä. TAHITI-konferenssit ovat lähes kymmenvuotisen historiansa ajan tarjonneet taidehistorioitsijoille ja laajemmin taiteen ja visuaalisen kulttuurin tutkijoille ja toimijoille foorumin tieteelliseen keskusteluun ja ammatilliseen vuorovaikutukseen.

    Professori Heikki Hanka piti Tahiti6-konferenssin avauspuheenvuoron Jyväskylän yliopiston vanhassa juhlasalissa 12.2.2015. Kuva Linda Leskinen.

    Jyväskylän yliopiston taidehistorioitsijoista ja seuran hallituksesta koostunut TAHITI6-konferenssin suunnittelutoimikunta halusi nostaa konferenssin keskiöön kulttuuriympäristön tutkimisessa yhteen kietoutuvat kolme “koota”: käsitteet, keinot ja konkretian. Ne voidaan samalla hahmottaa erilaisiksi tulokulmiksi tai lähestymistavoiksi kulttuuriympäristön tutkimuksessa. Konferenssin teeman valintaa motivoi kulttuuriympäristön käsitteen monitulkintaisuus. Käsite saa erilaisia merkityksiä eri alojen toimijoiden tulkitessa sitä omasta näkökulmastaan. Vaikka käsitettä on pyritty sekä tutkimuksessa että hallinnon kentällä määrittelemään, aukotonta tai selkeästi rajautuvaa kulttuuriympäristön määrittelyä on vaikea ja ehkä tarpeetontakin muodostaa.

    Kulttuuriympäristön tutkimus paikantuu lähtökohtaisesti monitieteiseksi tai tieteiden väliseksi tutkimusalueeksi. Kulttuuriympäristön merkitysten ja prosessien kokonaisvaltainen ymmärtäminen vaatii siten eri tieteenalojen tiedon ja näkökulmien hyödyntämistä ja huomioimista. Myös taidehistorialla ja sen menetelmillä on keskeinen rooli kulttuuriympäristöä koskevan tiedon tuottamisessa. Kuvien, kuvastojen ja representaatioiden merkitykset, kuvien ja ympäristöjen tulkitseminen ja kokeminen ja menneisyyden ymmärtäminen kuuluvat taidehistorioitsijoiden asiantuntijuuteen ja ovat taidehistorian tieteenalan anti kulttuuriympäristön tutkimukseen.

    TAHITI6-konferensiin hyväksyttiin 30 esitelmää. Esitelmän pitäjiä rohkaistiin kirjoittamaan esitelmänsä artikkeleiksi TAHITI-verkkolehden kulttuuriympäristöaiheiseen teemanumeroon. Koska artikkeliehdotuksia saatiin runsaasti, teemanumeron toimituskunta päätti toimittaa artikkeleista kaksi numeroa. Näistä ensimmäinen pureutuu teemaan kulttuuriympäristö- ja kulttuuriperintöhallinnon, -prosessien ja -politiikan näkökulmista.

    Monipuolisesti kulttuuriympäristöteemaa käsittelevien artikkelien lisäksi teemanumeron kentältä & arkistossa -osioissa julkaistaan Johanna Björkmanin ja Aura Kivilaakson selvitys Helsinki City -inventoinnista. Teemanumeron kolumnin on kirjoittanut taidehistorian päivien keynote-puhujana toiminut Suzie Thomas. Teemanumerossa julkaistaan myös kaksi taidehistorian väitöksen lektiota: Yang Jingin lektio “Benefit-Oriented Socially Engaged Art: Two Cases of Social Work Experiment” ja Päivi-Maria Jaatisen lektio “Tarkkuutta taide- ja hyvinvointitutkimukseen käsitteiden käyttöön”.

    Kulttuuriympäristö-teemanumeroiden toimittaminen on osa Kuuvan tutkijatohtoriprojektia (SA250800) ja Lähdesmäen akatemiatutkijaprojektia (SA274295) ja Euroopan tiedeneuvoston rahoittamaa EUROHERIT-hanketta (ERC StG 636177).

     

    Jyväskylässä 28.12.2015

    Sari Kuuva
    Satu Kähkönen
    Tuuli Lähdesmäki

     

  • Kameleonttina kuvataiteen kentällä

    Tervetuloa Tahitin teemanumeron pariin. Lehden aiheena on kuvataiteen välittäjäammatit ja työn eri ulottuvuudet. Välittäjillä tarkoitetaan tässä kuvataiteilijoiden ja taideyleisön parissa työskentelevää ammattilaisten ryhmää, jonka työ liittyy taiteen välittämisen eri muotoihin. Haluamme avata kuvataiteen välittäjäportaan työskentelyä, ammattilaisuutta ja asiantuntijuutta, tarkastellen erityisesti sitä kontekstia, jossa työtä tehdään.

    Teemanumeron artikkelit ja kirjoitukset käsittelevät alan tekijöille keskeisiä ja arkisiakin kysymyksiä, kuten välittäjän roolia ja osaamista, yleisötyötä, kuratoriaalista työtä, taidetuotantojen verkostomaisuutta, epätyypillisiä työsuhteita ja tehtävien mukana muuntuvaa ammatti-identiteettiä.

    Työskenneltyämme kuvataiteen parissa – näyttely- ja tapahtumatuotannoissa, sisältöjen liepeillä ja ytimessä, taiteilijoiden kanssa sekä teosten ja yleisöjen välissä – havahduimme perustavanlaatuiseen ajatukseen: Mitä oikeastaan on työ, jota teemme? Miten ja kenelle sitä teemme? Työnkuvat ja ammatti-identiteetti tuntuivat kaikessa monimuotoisuudessaan ja vaihtelevuudessaan pakenevan pysyviä määrittelyjä. Joitakin yhteisiä nimittäjiä näille roolituksille saatoimme tunnistaa: ”rajalla” tai risteyskohdassa oleminen, sisältöosaamisen ja käytännön tuottamistyön välillä tasapainottelu, vastuu toisaalta taiteesta, toisaalta taiteen vastaanotosta. Myös moni kollega tunnisti mietteemme oitis, ja tulkitsimme että välittäjäammattien keskuudessa olisi tarvetta työn ja tekijyyden lähemmälle tarkastelulle.

    Muutama vuosi sitten alkaneessa prosessissa heränneet keskustelut ja ajatukset löysivät tiensä tähän teemanumeroon ja muotoutuivat niin tieteellisiksi artikkeleiksi kuin kentältä kuuluviksi ääniksi. Kirjoittajiksi kutsuimme alan ammattilaisia ja asiantuntijoita.

    Taiteen välittäminen on herättänyt viime vuosina kiinnostusta ja aihetta on tarkasteltu eri yhteyksissä. Visuaalisen taiteen keskus Frame järjesti helmikuussa 2014 keskustelutilaisuuden Kuratointi – välitystä vai häiriötä? Nykytaiteen museo Kiasman kansainvälisessä It’s all mediating -konferenssissa ja siihen liittyvässä julkaisussa (2012) pohdittiin kuratoinnin ja museopedagogiikan rooleja ja funktioita museokontekstissa. Verkkolehti Mustekalassa taiteen välittämiseen liittyviin kysymyksiin on pureuduttu mm. kahdessa numerossa – Kuratointi (3/2013) ja Museopedagogiikka ja taiteen välittäminen (3/2011).

    Kuvataiteen välittäjäportaan määrittely ja tarkka rajaaminen on haasteellista ja riippuu näkökulmasta. Mukaan voidaan laskea laaja kirjo erilaisia ammatteja, kuten kuraattorit, pedagogit/yleisötyöntekijät, taiteen tutkijat, taidekriitikot, galleristit, managerit, art dealerit, tuottajat ja muut visuaalisen alan asiantuntijat, sisällöntuottajat ja taiteen sekatyöläiset. Välittäjien merkitystä tarkastellaan usein kaupallisina toimijoina ja liiketoiminnan rakenteellisena välikätenä, mutta näkökulma jää väistämättä varsin yksipuoliseksi ja yksisuuntaiseksi.[1] Moniulotteisempi, tekijälähtöinen näkökulma välittäjäammattien työhön ja siihen olennaisesti liittyvään asiantuntijuuteen antaa laajemman kuvan kuvataiteen eri osa-alueilla tehtävästä työstä. Tarkastelukulmaamme ja valintojamme on väistämättä ohjannut oma koulutustaustamme taidehistoriassa, mikä toi artikkeleille toisaalta luontevan julkaisufoorumin. Olkoon teemanumero samalla myös yhdenlainen kuva taidehistorioitsijoiden laajasta työkentästä.

    Kantava ajatuksemme lehteä koostaessamme oli, että kuvataide syntyy verkostomaisessa toimintaympäristössä, jossa eri osapuolet ovat sidoksissa toisiinsa. Taide ja kuvataiteilija ovat keskiössä ja katalysaattorina, mutta voidaan ajatella, että tarvitaan monta askelta, jotta taide löytää vastaanottajan luo ja jatkaa elämäänsä taiteentekijän – ja välittäjän – ulottumattomissa. Kuvataide tuotantona on siis monen ammattilaisen summa. Kuka välittää? -artikkelissaan museopedagogi ja taidehistorioitsija Kaija Kaitavuori purkaakin kriittisesti näkemystä taidetuotannosta lineaarisena tavaratuotantoon rinnastuvana teos–esillepano–yleisö-jatkumona. Hän ehdottaa tilalle monisyisempää verkostomallia, jossa taide syntyy olemassa olevalle toimintakentälle ja elää kentän vaikutuksesta. Näkökulmanaan erilaiset käsitykset taiteen yleisöistä, Kaitavuori avaa artikkelissaan tarkemmin museopedagogisen ammattilaisuuden ja erityisosaamisen merkitystä tässä verkostossa.

    Tällä hetkellä todennäköisesti yksi puhutuimmista kuvataiteen välittäjäammateista on kuraattori. Itsensä työllistävä ja vapaalla kentällä työskentelevä kuraattori on vakiintumassa tärkeäksi toimijaksi myös Suomessa mm. uusien koulutusohjelmien myötä. Teemanumeron toisessa tieteellisessä artikkelissa Kuinka tutkia kuraattorien esiinnousua ja roolia nykytaiteen tuotannossa? Taustaa taidesosiologiselle tutkimukselle erikoistutkija ja yhteiskuntatieteilijä Sari Karttunen avaa taiteen välitysammatteja ja kuratointia tutkimuskohteena. Artikkeli pohjustaa Karttusen tulevaa kuratointia käsittelevää tutkimusta. Nyt julkaistavassa tekstissä hän tarkastelee välittäjyyteen liitettyä käsitteistöä, kuraattoreista tehtyä tutkimusta, sekä kuratoriaalisen työn luonnetta, toimintakenttää ja sisältöä taidesosiologian näkökulmasta.

    Lehden Kentältä & Arkistosta -osuudessa kuraattorina ja Visuaalisen taiteen keskus Framen ohjelmapäällikkönä työskentelevä Taru Elfving tarkastelee tekstissään Kuraattori nykytaiteen ekosysteemissä kuvataidekentän ekosysteemin kaltaista luonnetta ja edellytyksiä, sekä kuraattorin asiantuntijuuden merkitystä. Kuten kaikissa ekosysteemeissä, myös taiteen ekosysteemissä toiminta on vuorovaikutteista ja monimuotoisuus on toiminnallisuuden ydin.

    Määräaikaiset projektityöt, itsensä työllistäminen, apurahalla työskentely ja muu epätyypillinen työ ovat arkipäivää kuvataiteen alalla. Heikkoa palkkatasoa, tai jopa palkattomuutta, perustellaan yleisesti kutsumusammatilla. Myös työn tekemisen ehdot ovat muuttuneet ja epävarmuus työn jatkuvuudesta sekä alan sisällä käytävä kilpailu kasvavat. Kolme taidehistorioitsijaa ja alan tehtävissä toimivaa ammattilaista, Linda Leskinen, Oscar Ortiz-Nieminen ja Saara Karhunen, vaihtavat keskustelussaan ajatuksia opiskelutaustastaan ja työskentelystä pätkä- ja silpputöiden putkessa. 2010-luvulla valmistuneen taidehistorioitsijan ura näyttäytyy paitsi lukuisina projekteina ansioluettelossa myös sekalaisena kertymänä työpöydällä. Parhaimmillaan portfoliotyöläisen epävarma arki antaa kuitenkin monialaista kokemusta ja mahdollisuuden valita itselle mielekkäät työprojektit.

    Välittäjäammatissa toimiminen vaatii erilaisten muodollisten ja epämuodollisten roolien omaksumista ja keskenään ristiriitaisten ammatti-identiteettien ylläpitämistä yhtäaikaisesti. Kuinka sovittaa yhteen instituution edustamisen viitta ja taiteen sekatyöläisen identiteetti? Entä mitä opittavaa instituutiolla olisi freelancer-kentältä? Teemanumeron kolumnissa Suomen valokuvataiteen museon intendentti Anna-Kaisa Rastenberger pohtii vastuuta ja mahdollisuuksia toisaalta instituution edustajana, toisaalta vapaan kentän toimijana.

    Teksteissä tarkasteltujen välittäjien työ kurkottaa moneen suuntaan. Toisaalta se pyrkii tukemaan ja edistämään taiteilijan työskentelymahdollisuuksia ja toisaalta tuo taiteen vastaanottajan ulottuville. Välittäjäammateissa toimivat tekevätkin hyvin moniulotteista työtä niin sisällön kuin käytännön tasolla: he työskentelevät yhteistyössä taiteilijoiden kanssa, kuratoivat näyttelyitä, tekevät tutkimusta, kirjoittavat taiteesta, tekevät pedagogisesti vaativaa yleisötyötä, tuottavat tapahtumia, osallistuvat taiteen markkinointiin ja myyntiin, neuvottelevat ja koordinoivat.

    Sari Karttunen tuo artikkelissaan esille näkökulman, joka saattaa joskus unohtua: välittäjä auttaa taidetta toimimaan yhteiskunnassa. Toivoaksemme tämä ajatus kannattelisi välittäjäammateissa työskenteleviä ja motivoisi tarkastelemaan omaa rooliaan myös laajemmassa mittakaavassa.

    Valtaisat kiitokset kirjoittajille sekä Taidehistorian seuralle yhteistyöstä. Kiitos myös Suomen Kulttuurirahastolle.

    Toivotamme antoisia lukuhetkiä Tahitin parissa.

     

    Helsingissä 20.11.2015

    Laura Gelmi & Päivi Lappalainen

     

    Laura Gelmi (FM) on taidehistorioitsija ja taiteen sekatyöläinen, joka on työskennellyt gallerioissa ja taidemuseoissa erityisesti nykytaiteen, näyttelyiden, tutkimuksen ja taidekokoelmien parissa. Tällä hetkellä hän toimii Heinon taidesäätiössä kokoelmavastaavana.

    Päivi Lappalainen (FM, BBA) on taidehistorioitsija, joka on työskennellyt näyttely- ja tapahtumatuotannon, viestinnän sekä sisällöntuotannon tehtävissä visuaalisen taiteen parissa mm. Galerie Anhavassa, Framessa ja Vantaan taidemuseossa.


    [1] Näkökulma korostuu esimerkiksi Taiteen välittävän portaan toimialaselvityksessä (Pink Eminence & Music Finland Vaahto, 2013), jossa kuvataiteen välitystoimintoja tarkastellaan liiketoiminnan ja elinkeinoelämän näkökulmista.

     

  • Vanhan taiteen tutkimus ja menneisyyden aineellinen kuvallisuus

    Kiinnostus teosten esineellisyyteen ja toisaalta niin visuaalisen kuin materiaalisenkin kulttuurin moninaisuuteen on laajentanut 2000-luvulla taidehistoriallista kenttää – tai ehkä oikeammin muistuttanut kentästä, jossa se on alun perinkin liikkunut. Tämä Tahiti-lehden vanhaan taiteeseen keskittyvä teemanumero ottaa huomioon kuvallisuuden ja materiaalisuuden monipuolisuuden. Tekstien näkökulmat liikkuvat kuvien ja esineiden erilaisista rooleista sekä merkityssisällöistä niiden tutkijoihin ja tulkitsemisen tapoihin.

    Esineiden käsin kosketeltava materiaalisuus korostuu Sofia Lahden artikkelissa, joka luotaa viime aikoina keskiajantutkimuksessa enenevässä määrin esillä ollutta esineryhmää eli relikvaarioita. Lahti tarkastelee erityisesti yhtä käsivarsirelikvaariota – juuri ihmisen ruumiinosia esittävät relikvaariot, pyhäinjäännössäiliöt, tuovat esiin ruumiillisuuden monisyisen roolin myöhäiskeskiajalla. Reliikit olivat keskeinen tekijä myös pyhiinvaelluksissa, jotka suuntautuivat katsomaan pyhimysten maallisia jäänteitä. Ulrika Wahlberg kirjoittaa Tampereen Vapriikissa olevasta suomalaisten pyhiinvaelluksia käsittelevästä näyttelystä ja esittää samalla osuvia huomioita keskiajan uskonnolliseen taiteeseen liitetyistä stereotypioista, jotka koskevat kirkon oletettua tukahduttavaa roolia.

    Esineiden ja kuvien mahti sekä niiden hahmottamisen ehdot ovat olleet niin vanhojen aikojen kirjoittajien kuin nykytutkijoidenkin kiinnostuksen kohteena. Lauri Ockenströmin artikkeli tarkastelee kuvien ja magian suhteita keskiajan ja uuden ajan alun ajattelussa, ja José Filipe Silva kirjoittaa kolumnissaan keskiajan havaitsemisteorioista ja niiden vaikutuksista.

    Määritelmä ”vanha taide” viittaa tavallisesti teoksiin, jotka ovat syntyneet ajanlaskun alkamisen jälkeen, mutta ennen vuotta 1700. Tämä aika ei ole ollut suomalaisen taidehistorian tutkimuksen painopisteitä. Tilanteeseen vaikuttaa paljon se, että esihistoriallinen aika jatkuu Suomessa aina 1100–1200-luvuille saakka. Taidehistorioitsijat ovat jättäneet kirjoitettua historiaa edeltävän ajan pitkälti arkeologien haltuun. Hyvä on kuitenkin muistaa, että mitään varsinaista tutkimuksellista katkosta keskiaikaa ja uuden ajan alkua käsittelevässä tutkimuksessa ei missään vaiheessa ole ollut. Varhaiset taidehistorioitsijat kuten J. J. Tikkanen, K. K. Meinander tai Tancred Borenius olivat nimenomaan kiinnostuneita vanhemmista aikakausista. Tähän ryhmään kuuluivat myös Onni Okkonen ja erityisesti varsin tuntemattomaksi jäänyt Klaus Holma, jonka esitelmöinti sodan alla vuonna 1939 Lontoossa pidetyssä XV taidehistorian kongressissa on Risto M. Pitkäsen kirjoituksen aiheena. Tämän pääkirjoituksen vinjettikuva liittyy myös Holmaan: kuvassa on yksityiskohta harppua soittavaa enkeliä kuvaavasta lasimaalauksesta, jonka Alli Holma hankki poikaansa Klausia varten Ranskasta vuonna 1942. Allin mukaan lasimaalaus on sveitsiläisen koulukunnan työtä ja ajoittuu 1400-luvulle. Lasimaalaus kuuluu Lahden historiallisessa museossa olevaan Klaus Holman muistokokoelmaan (LHM 2618). Uudehkoja taidehistorian alan väitöskirjoja arvioivat Fanny Johansson ja Markus Hiekkanen, joista jälkimmäinen samalla tarjoaa pohdittavaksi kirkkojen seinämaalauksiin liittyviä uusia tutkimuslinjauksia.

    Keskiajan esineellinen perintö ei ole millään muotoa vakiintunut ja stabiili kokonaisuus, vaan kasvaa jatkuvasti uusien löytöjen myötä. Visa Immonen esittelee katsauksessaan uusimpia arkeologisia kaivauslöytöjä, ja tuo samalla esiin aineistojen tuntemuksen tärkeää merkitystä tieteellisen tutkimuksen laadun yhtenä rakennuspuuna. Hän toteaa, että aineistokeskeinen tutkimusote vie taidehistoriallisen nykykeskustelun ytimeen. Aineistojen painottaminen muistuttaa visuaalisten esineiden historiallisuudesta ja kuvallisuuden aineellisuudesta, jotka molemmat ovat taidehistoriallisessa teoriassa korostuneita teemoja.

    Jo tunnetut esineet puolestaan kutsuvat uusia tulkintoja, mutta myös kaipaavat jatkuvaa vaalintaa. Katri Vuola kertoo käytännön tutkimustyöstään Marttilan kirkossa ja siihen liittyvästä yhteistyöstä. Esille nousee erityisesti konservaattorien panos ja luonnontieteelliset analyysimenetelmät, jotka ovat nykytutkimuksen tärkeä osa-alue, ja toisaalta seurakuntien tärkeä rooli arvokkaan omaisuutensa ylläpitäjinä. Vanhan taiteen tutkimus on luonteeltaan sellaista, että monien ihmisen erityisosaamiselle on tilausta, mukaan luettuna tutkijakollegat. Poikkitieteisyys onkin ominaista nykyiselle vanhan taiteen tutkimukselle. Verkottumisen yksi tärkeä lokaatio ovat kansainväliset konferenssit. Tästä, tutkijantyön paikon ambivalentistakin puolesta, kertoo Katja Fält valottaessaan Leedsin massiivista keskiajan tutkijoiden vuotuiskonferenssia, josta hän ei, kaikesta huolimatta, malta jäädä paitsi.

    Vanhan taiteen tutkimuksen yksi erityispiirre on sen välinearvo uudempien aikojen tutkimuksessa: jos ei hahmota kuvalainoja tai arkkitehtuurin elementtien kierrätystä, on vaikea ymmärtää oman ajan tai esimerkiksi 1800-luvun kuvallisuuden merkityksiä ja viittaussuhteita. Teppo Jokinen on arkkitehti Gustav Nyströmiä käsittelevissä tutkimuksissaan pohtinut tämän asennetta esimerkiksi gotiikasta ammentavaan arkkitehtuurityylin tai sen harjoittajiin, Nyströmin sanoin ”gootikoihin”.
    Menneisyyteen kurottavien kuvalainojen juuriin kaivautuu artikkelissaan Živilė Meškauskaitė, joka esittelee vuonna 1957 valmistettua Kalevala Korun riipusta, ja sitä, miten se kuljettaa hänet 1100-luvun Kaukolan Kekomäelle ja aina Bysanttiin asti.

     

    Helsingissä 17.9.2015

    Elina Räsänen
    Katja Fält

    Visa Immonen

     

    Elina Räsänen on taidehistorian dosentti ja toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa. Hänen erityisalansa on myöhäiskeskiajan taide ja materiaalinen kulttuuri Itämeren piirissä.

    FT Katja Fält on taidehistorian tutkija, jonka tutkimukselliset kiinnostuksen kohteet suuntautuvat pääasiassa keskiajan visuaaliseen kulttuuriin, erityisesti kirkkomaalauksiin ja kirkkotaiteeseen. Tällä hetkellä Fält työskentelee tieteenala-asiantuntijana Tampereen yliopiston erillisyksikössä Tietoarkistossa.

    FT Visa Immonen on arkeologian dosentti ja tutkija Turun yliopiston ihmistieteiden tutkijakollegiumissa (TIAS). Hän on kiinnostunut keskiajan aineellisesta kulttuurista ja kuvallisuudesta sekä ylellisyyskulutuksesta. Lukuvuoden 2015–2016 Immonen työskentelee Getty-instituutissa Los Angelesissa USA:ssa.

     

     

  • Universitetens framtid – en dystopi?

    På sistone har det diskuterats flitigt om universitetens framtid, speciellt med tanke på att det statliga bidraget minskar och universiteten i allt högre grad förväntas inhämta extern finansiering genom projekt och donationer. Aktuellt just nu är det nya regeringsprogrammet som lett till protester och en inte obefogad oro för framtiden. Utbildningssektorn ska spara 600 miljoner och bl.a. universitetsindexet ska frysas. Det betyder kännbara sparåtgärder för samtliga finländska universitet. Detta leder onekligen till farhågor och osäkerhet om hur framtiden ser ut.

    Oroande är att konstvetenskap inte längre finns med på den av undervisningsministeriet utarbetade listan över de ämnen i vilka universiteten är skyldiga att meddela undervisning. Detta gäller samtliga universitet i landet. På listan finns bara ämnen som är så kallade ”skolämnen”, och frågan är om man vid universiteten i framtiden ska utbilda enbart lärare för grundskolans och andra stadiets behov. Konstvetenskapens akademiska framtid ligger alltså i vågskålen. Men vem skulle då överta utbildningen av kompetenser inom vår bransch? Ett sannolikt scenario – ifall universitetsutbildning i konstvetenskap (i värsta fall) inte längre ska förmedlas i framtiden – är att utbildningsansvaret flyttar över på yrkeshögskolorna, som redan nu konkurrerar med undervisning i bl.a. kulturledarskap.

    Universitetsutbildningen ger en bred bas för kritiskt tänkande individer som efter avlagd examen ska ha kompetens att fungera ute i samhället; en konstvetenskaplig utbildning leder till arbetsmöjligheter inom ett flertal olika instanser inom kultursektorn, såsom museer och gallerier, eller inom kulturrelaterade projekt mm. En konstvetare kan även välja den akademiska banan och bli heltidsforskare eller undervisande personal vid universitetet (som förväntas forska vid sidan av andra uppgifter).

    Samtidigt talas det inom universiteten om sammanslagningar av olika huvudämneshelheter och breda kandidatutbildningar, vilket leder till att det är svårt att avgöra var det slutliga ansvaret för att utbilda just konstvetare ligger. Detta leder också till att de studerandes ämnesidentitet minskar; förslaget är att specialisering ska ske först på magisternivå. Var ligger utbildningsansvaret i en sådan situation? Som det ser ut nu kommer utbildningen på alla områden inom kort att se helt annorlunda ut.

    Målsättningen för den breda kandidatexamen är att den ska vara tillräcklig för anställbarhet. Men innebär en sådan examen verkligen att de studerande får tillräckliga kunskaper och färdigheter för att kunna antällas inom de sektorer som kräver kompetens i just konstvetenskap? Därtill efterfrågar de flesta instanser inte kandidater utan magistrar, något som rimmar illa med förslaget att man i framtiden ska utbilda färre magistrar. Den minskningen påverkar också universitetens finansiering i negativ rikting, eftersom en magister ger mer klirr i universitets kassa än en kandidat. Det är således ”lönsamt” för Staten att förespråka en minskad utbildning av magistrar. En logisk bieffekt är att underlaget för rekrytering av forskare till universiteten minskar. Detta alltså samtidigt som både statliga och privata forskningsanslag minskar. Forskarbanan blir alltså ekonomiskt sett en alltmer riskabel framtidssatsning.

    Till detta kommer trycket på universiteten att införa tenure track-systemet för besättande av professurer. Det betyder i praktiken att man inte längre blir utsedd till professor enligt nuvarande praxis, utan att man väljer en professorsaspirant på viss tid (4 år), under vilken ”professorn” förväntas införskaffa både extern finansiering och publicera ett större antal artiklar i tidskrifter som klassificeras på högsta möjliga nivå i JUFO-systemet, helst i internationella tidskrifter. Om professorskandidaten under sin tenure inte lever upp till förväntningarna är det tack och adjö; bollen går vidare till nästa kandidat. Hur detta ska fungera i praktiken vid små ämnen som konstvetenskap förblir oklart.

    Professorskandidaten förväntas skaffa extern finansiering, från t.ex. Finlands Akademi, Tekes eller ERC, vilken är en stor inkomstkälla för universiteten pga. de höga overhead-kostnader som följer med projekten och som kommer hemuniversitetet till fromma. För att minska det ekonomiska underskott som universiteten årligen kämpar med är detta en livsviktig inkomstkälla. Om den externa finansieringen uteblir blir det underskott, och då sneglar man lätt på de ämnen som inte levt upp till kraven – eller inte finns med på undervisningsministeriets ovan nämnda lista. Universitetens villkor börjar alltmer utformas som affärslivets, de är mer karriärinriktade och inskränker i många avseenden på den akademiska friheten. Denna frihet, som hittills utgjort kärnan i universitens och forskarens identitet, vill man nu ersätta med ”strategiska styrkeområden”. Men får konstvetenskapen plats i dem? Det ansvaret ska i framtiden axlas av bl.a. tenure-track-professorn.

    Alla dessa förändringar kommer tvivelsutan att i grunden påverka universitetens verksamhet. Politikernas syn på universiteten som isolerade och sinsemellan konkurrerande affärsenheter mal sakta men säkert sönder den gränslösa akademiska gemenskap som legat till grund för det nordiska och finländska samhällsbygget. Ett talande exempel är den redan tidigare genomförda reformen gällande finansieringen av doktorandskolor, som i ett slag tillintetgjorde samarbete över universitetsgränserna.

    Avslutningsvis är det också viktigt att tänka på landets två officiella språk: finska och svenska. Internationalisering premieras och engelska är kommunikationsspråket både då det gäller projektansökningar och publicerade artiklar. På sikt kommer detta naturligtvis att utarma både det svenska och det finska forskningsspråket, eftersom man inte uppmuntras skriva på sitt modersmål. Som motvikt har vi emellertid tidskrifter som – riktad speciellt till forskare i början av sin karriär men även till mer rutinerade skribenter – som erbjuder en tvåspråkig, fri publiceringskanal för aktuell konstvetenskaplig forskning. TAHITIs agenda är speciellt viktigt för att forskningsterminologi och -begrepp ska kunna utvecklas på landets båda modersmål. Låt oss därför uppmuntra publicering i tidskriften, inte minst som en protest mot de planer som nu smids i undervisningsministeriet och i universitetsvärlden i övrigt!

     

    Pargas den 9 juni 2015

    Marie-Sofie Lundström

     

     

     

  • Rajan toiselta puolen

    Monitieteiset tutkijakoulut, poikkitieteelliset konferenssit, tieteidenväliset keskusteluillat… Odontologinen analyysi Rembrandtista, Elintarvikekemia ja Rubens, Metsänhoidon liiketaloudellisia arvoja paratiisikuvastoissa… Tiedon ylirajaisuuden vaatimuksiin törmää jatkuvasti.

    Viimeisen reilun kahden vuoden ajan olen pyrkinyt vastaamaan näiden vaatimusten esittämään kutsuun asettumalla osaksi eläintutkijoiden värikästä rintamaa. Ekskursioni taustalla on tutkimukseni, jonka kautta olen yrittänyt hahmottaa eläimen asemaa modernistisessa taidekeskustelussa ja jonka vuoksi olen halunnut nähdä mitä myös rajan takana ajatellaan. Kokemukseni on toki ollut pääosin myönteinen, mutta sen tiimellyksessä on käynyt myös nopeasti selväksi että tieteidenvälisyyden rajoitukset löytyvät lähempää kuin haluaisikaan uskoa. Humanisti ottaa vaistonvaraisesti u-käännöksen, kun kuulee esimerkiksi biologin puolustavan nykyaikaista geenitutkimusta eläinten kokemusmaailman hahmottamisen välineenä. Syykin on selvä. Yhteinen käsitepohja on useimmiten aika kaukana.

    Näitä ongelmia on filosofian, kulttuurin tutkimuksen ja yhteiskunta-analyysin kannalta avannut mainiossa teoksessaan La fin de l’exception humaine (Gallimard 2007) ranskalainen kirjallisuudentutkija ja kulttuuriteoreetikko Jean-Marie Schaeffer. Kirjassaan hän pohtii humanististen, filosofisten ja yhteiskuntatieteiden rakentamaa kuilua suhteessa luonnontieteisiin ja ihmettelee siinä sivussa kollegoidensa itsepintaista halua olla hyväksymättä luonnontieteiden edistystä ja vähätellä sitä. Schaeffer paikantaa omalta osaltaan asenteen alkulähteen länsimaisille ominaiseen käsitykseen “ihmisen erikoislaatuisesta luonnosta”, joka vaikuttaa humanististen rakennelmien taustalla. Mutta toisin kuin voisi luulla Schaefferin ajatuksena ei niinkään ole palauttaa aloja toisiinsa tai toivoa humanistifilosofin hylkäävän moraalisen kritiikkinsä modernia tieteellistä edistysajattelua kohtaan. Pikemminkin toiveissa on osoittaa kaikenlaisen kritiikin voimattomuus silloin kun vuoropuhelu tai kosketuspinta puuttuu.

    Tietysti täytyy lisätä, että ainakin Suomessa humanistin varautuneisuuden syyt saattavat toisinaan löytyä muualtakin kuin hankaluuksista ymmärtää. Jos oppialan oma teoreettinen kirjallisuus ei sekään asiaa aina ole auttamassa, ruokkii vallalla oleva yhteiskunnallinen keskustelu myös ymmärrystä, ehkä oikeutetustakin näkemystä, jonka mukaan ajatellaan että humanisti jää altavastaajaksi. Taiteiden tutkijankin harteille helposti kiertyvä marttyyrin viitta on kudottu myös tieteellisiin käytäntöihin. Lyhyt, mutta keskittynyt vilkaisu Suomen Akatemian verkkosivuille ja tutkimusohjelmiin kertoo varmasti tieteidenvälisen asetelman lähtökohdat. Tutkimusten ja hankkeiden suunnitelmien malli, jota hakemusten ohjeistuksissa tarjotaan, tuskin avaa mielekästä esittelyalustaa kenenkään humanistin tutkimukselle.

    Tiedä sitten olenko yksin tai vähemmistössä, mutta jostakin syystä julkisesti esitetty toive tieteiden ylirajaisuudesta saa ainakin minut usein vaivaantumaan. Yksi syy epämukavaan olooni saattaa löytyä jo siitä että taidehistoria on oppiaineena melkoinen hybridi, joka joutuu vastaamaan oman ristiriitaisuutensa herättämiin ongelmiin monella tasolla. Estetiikan ja historian, tai metodin ja empirian, väliset ajoittaiset epäsovut eivät ole näistä pienimpiä; arkkitehtuurin ja kuvataiteen tutkimuksen erot saattavat toisinaan myös tulla kyseeseen; puhumattakaan tietysti tutkimuskohteiden asettamista haasteista oppiaineen koherenssille, jotka taiteiden tutkimuksen kohdalla ovat yleisesti ottaen vailla vertaistaan. Ehkä vaivautuneisuuteni on perua siitä, että olen tottunut tietynlaisiin ylirajaisuuden vaatimuksiin, mutta en osaa ottaa niitä toisenlaisissa muodoissaan vastaan – en tiedä?

    Oli miten vain, taidehistorioitsija joutuu lähes aina tekemisiin tutkimuskohteen kanssa, joka jatkuvasti välttää kategorisointia ja täsmällistä kuvailua. Taiteen synnyttämästä kokemuksesta keskusteleminen ei ole aina helppoa, vaan on useimmiten täynnä umpikujia ja vaiennettuja äänenpainoja. Näin käy ainakin silloin jos väitteet pitäisi vielä perustella toisilta aloilta periytyvien tieteellisyyden vaatimusten mukaan. Parhaimmillaan tai pahimmillaan keskustelu saattaa sivusta seuraajalle nostaa mieleen vanhan surrealistien toiseen potenssiin kehittelemän assosiaatioleikin: yksi leikkijöistä sanoo jonkin sanan, jonka jälkeen toinen yrittää jatkaa leikkiä toisella sanalla joka ensimmäisestä ei tule mieleen.

    Leikin ilmeisimmän idean lisäksi sillä saattaa olla myös muita asioita esitettävänään. Tai ainakin, että moniäänisyyden ei aina tarvitse tarkoittaa sitä että mitään kerrottavaa ei ole.

     

    Turussa 20.12.2014

    Roni Grén

     

     

     

  • Onko Suomessa muotoiluhistorian tutkimusta?

    Vuosien varrella olen ollut osallisena monissa keskusteluissa, joissa ihmetellään muotoilun historian tutkimuksen tradition hataruutta ja epävakautta Suomessa. Taidehistorian alueella on vain hyvin pieni joukko tähän alueeseen erikoistuneita tutkijoita ja opettajia. On myös jossain määrin huolestuttavaa, että tämä aihealue ei houkuttele suuria massoja uusia opiskelijoita. Odotettavissa ei ole valtavia virtoja tutkijoita ulkomailtakaan, sillä marginaalisella kielialueella aineistot eivät helposti avaudu globaalin tutkimuksen käyttöön. Suomi on muotoilumaa, mutta kuka tutkii täällä muotoilun historiaa?

    Tämä TAHITI-lehti on professori Pekka Korvenmaalle omistettu juhlanumero. Korvenmaa on useasti nostanut pöydälle kysymyksen muotoiluhistorian traditiosta Suomessa. Turussa vuonna 2002 järjestetyssä tutkijatapaamisessa Symposium on Design, Technology and Cultural History Korvenmaa otsikoi puheenvuoronsa provosoivasti: Is there design history in Finland? Hän pohti kysymystä Taideteollisen korkeakoulun muotoilun ja kulttuurin professorin näkökulmasta. Korvenmaan mukaan muotoilualan haasteena on tuotosten pieni mittakaava ja katoavaisuus. Esimerkiksi arkkitehtien koulutuksessa historian rooli on vahvempi, koska työn tulokset ovat pysyvämpiä. Muotoilualaa on myös haasteellista sijoittaa yhteen akateemiseen tieteenalaan. Innovatiiviset muotoilutuotteet, kuten Eero Aarnion uraauurtavat muovi-istuimet, avautuvat myös teknologian historian kontekstissa. Kolmanneksi, ja erityisesti taideteollisen koulutuksen näkökulmasta, muotoilijoiden harrastaman historiantutkimuksen kysymyksenasettelun dynamiikka tulee väistämättä suunnittelijataustasta. Silloin tullaan kysymykseen, miten motivoidaan tulevaisuuteen suuntaavat tekijät menneisyyden tutkimuksen äärelle, joka on ollut Korvenmaankin huolen ja huolenpidon aihe.

    Kiinnostaako historia muotoilijoita, sitä pohditaan tässäkin julkaisussa Päikki Prihan artikkelissa ”Suomalaisen tekstiilitaiteen historia – EVVK?”. Kysymys muotoilijoiden suhteesta oman alansa historiaan on ollut itsellenikin ajankohtainen, ja olen vastikään saanut kuulla todistuslausuntoja asiasta kahden sukupolven suusta. Kuluneen puolentoista vuoden aikana olemme tehneet Kärt Summatavetin kanssa eläkeikää lähestyvien muotoilija-opettajien elämäkertahaastatteluja. Näistä haastatteluista välittyi paitsi vahva ja kriittinen suhde omaa lähihistoriaa kohtaan, myös huoli oman alan historian arvostuksesta. Historia on konkreettisesti läsnä elämänvaiheessa, jossa omaa uraa analysoidaan ja järjestetään sen materiaalista perintöä jälkipolville. Toinen tilanne, jossa pääsin pohtimaan kysymystä, liittyi Aalto-yliopiston muotoilun kandiopiskelijoiden vierailuihin Designmuseolla. Heidi Paavilaisen vetämän Muotoilun rooli ja merkitys -kurssin ryhmätyön aiheena oli muotoilun koulutuksen kannalta merkityksellinen museokokoelma. Tulokset olivat kiinnostavia. Sain kyllä vastaanottaa tiukkaa kritiikkiä museon esitystapoja ja muotoilukäsitystä kohtaan, mutta kukaan ei pitänyt suomalaisen muotoilun historiaa peilaavaa kokoelmaa tarpeettomana tai turhana. Päinvastoin, tietoa muotoilusta haluttiin lisää: yksilöityä, syventävää tietoa, erilaisista näkökulmista.

    Muotoilijoiden mukaantulo muotoiluhistorian tutkimukseen liittyy Taideteollisen korkeakoulun tutkimustoiminnan kehitykseen, jota Pekka Korvenmaa on aktiivisesti ohjannut. Tänään muotoilija historiankirjoittajana on itsestäänselvyys, mutta muotoilijat ovat vain yksi toimijaryhmä muotoiluhistoriassa. Kirjoittaessamme alan tutkimustraditiota peilaavaa johdantoa tähän julkaisuun, saimme todeta, että julkaistua tutkimusta on kohtuullisen paljon. Tutkimusta luonnehtii monialaisuus: muotoilua valotetaan esimerkiksi kulttuurin, teknologian, taiteen, taloushistorian, aatehistorian ja filosofian konteksteissa, ja nämä kaikki näkökulmat ovat jollain tavoin esillä myös tässä juhlajulkaisussa.

    Paremminkin kuin omana tieteenalana muotoiluhistoria ja muotoilun tutkimus voidaan ymmärtää oppiainerajat sekä tutkimisen ja tekemisen rajan ylittävänä keskustelufoorumina ja verkostona. Tällaisena Jonathan M. Woodham kuvailee alan kansainvälistä toimintaa nykyhetkessä tähän julkaisuun kirjoittamassaan kolumnissa. Tämän TAHITI-lehden muiden toimittajien, Susanna Aaltosen ja Maija Mäkikallin kanssa olimme järjestämässä Tavaratutkijoiden markkinoita Designmuseossa (2004) ja Lapin yliopistossa (2007). Lähtökohtana oli tarve tavata, oppia ja keskustella ja vapaamuotoisissa tutkijatapaamisissa esiteltiin omia tutkimushankkeita. Aiheet liikkuivat esinekulttuurissa laajasti ja näkökulmina olivat muun muassa kulttuurihistoria, käsityötiede ja taiteen tutkimus. Sittemmin esinetutkijoiden yhteistyö on vakiintunut Artefacta-verkoston toiminnassa, jossa muistiorganisaatiot ja yliopistot sekä esineistä kiinnostunut moninainen ”yleisö” tuodaan vuorovaikutukseen keskenään.

    Muotoilusta on tässä hetkessä saatavilla valtava määrä informaatiota printtijulkaisuina ja internetissä. Uudet mediat luovat mahdollisuuden jakaa tietämystä paremmin ja laajemmalle kuin koskaan aikaisemmin, ja myös kutsua uusia joukkoja mukaan tietoa tuottamaan. Muotoilun historia ja nykyhetki vyöryvät netistä muotoilualan tuottajien ja markkinakoneiston julkaisuina, ja antiikkimarkkinat sekä vintage-ilmiö tuovat oman vahvan mausteensa tähän keittoon. Mukana tietoa tuottamassa ovat keräilijät, fanit ja bloggarit. Tutkimuksen ammattilaisilla on aina ollut roolinsa tiedon välityksen foorumeilla, esimerkkinä tästä on Annikki Toikka-Karvosen ura lehtikirjoittajana, jota Satu Kähkönen käsittelee artikkelissaan. Miksei siis nytkin? Muistiorganisaatioiden verkkojulkaisut ja -näyttelyt ja esimerkiksi museoiden nettisivut ovat jakelukanavia, joilta odotetaan entistä laadukkaampaa, ”luotettavaa” tietoa. Vastataan siis haasteeseen ja jatketaan muotoiluhistorian kirjoittamista.

    Tämä TAHITI-lehti toimikoon vastauksena otsikon kysymykseen. Kiitos hienosta työstä, Pekka – onnea!

     

    Helsingissä 28.10.2014

    Leena Svinhufvud

     

     

  • Ohituskaistalta kulttuuriympäristöön

    Ryhtyessäni laatimaan tätä pääkirjoitusta minulle ehdotettiin, että peilaisin omaa tutkimusaihettani, suomalaisen moottoritien maisemaa, kulttuuriympäristön teemaan, joka on seuraavaan Tahiti-konferenssin aiheena helmikuussa 2015. En aluksi ymmärtänyt yhtymäkohtaa, mikä kertoo käsitteestä paljon. Ulkopuolisen näkökulmasta maisemasuunnittelun ideologiaa selvittävä väitöskirjahanke kuitenkin yhdistyi automaattisesti kulttuuriympäristöön – onhan kysymys miljööstä taidehistoriallisen tutkimuksen kohteena. Miten niin kyseessä ei olisi kulttuuriympäristön tutkiminen? Itselleni käsite on kuitenkin tarkoittanut päättäjien avuksi luotua teknistä arvottamisen keinoa. Voisin siis kuvitella turvautuvani siihen selventäessäni oman tutkimustyöni käyttöarvoa: kenties varhainen suomalainen moottoritien maisema pystyttäisiin tulevaisuudessa paremmin näkemään osana aikansa modernistisen kaupunkisuunnittelun estetiikkaa.

    Tutkin tapoja, joilla tätä uudenlaista ympäristöä alettiin promovoida Suomessa. Mitä tulevaisuuteen projisoitiin ja millainen rooli tulevalle liikkumisen ympäristölle annettiin kansainvälisessä viitekehyksessä, jossa eri kirjoittajat olivat yksityisautoilun lisääntyessä pohtineet teiden ja ajamiskokemuksen merkitystä modernin yhteiskunnan eräänä polttopisteenä. Keskeinen suomalainen aikalaiskuvaus aiheesta on arkkitehti Martti I. Jaatisen diplomityönsä pohjalta toimittama oppikirja Tie suomalaisessa maisemassa (1967). Maamme ensimmäistä moottoritietä, vuonna 1962 valmistunutta Helsingin ja Espoon välillä kulkevaa Tarvontietä, käsitellään teoksessa esimerkkinä maisemallisesti onnistuneesta kohteesta. Jaatinen kehuu tien hienovaraisia kaarteita, jotka paitsi auttavat kuljettajaa keskittymään ajamiseen, myös ikään kuin syventävät hänen ymmärrystään ympäristöstä – eräänlainen modernin ajan ylevöittävä kokemus. Näissä osin Yhdysvalloista peräisin olevissa kaiuissa oli kysymys myös luonnonympäristön ja kaupungin välisen rajan uudelleenmäärittelystä.  Tänä päivänä rakennetun ympäristön ja luonnon välinen liukuma on meille arkinen seikka, jota emme välttämättä tule ajatelleeksi lastatessamme ostoksia automarketin parkkipaikalla.

    Käytän vaihdellen termejä luonnonympäristö, miljöö, kaupunki ja rakennettu ympäristö tarttumatta itse kulttuuriympäristön käsitteeseen. Samalla kun selvitän itselleni, mistä moottoriteiden tutkimisessa oikein on kyse, avaamme kulttuuriympäristön käsitettä helmikuussa 2015 Jyväskylän yliopistossa järjestettävässä Taidehistorian seuran kuudennessa Tahiti-konferenssissa Kulttuuriympäristö: käsitteet, keinot ja konkretia. Onko kysymys pragmaattisesta työkalusta, jonka avulla kommunikoida kulttuurihistoriallisten arvojen vaalimisen puolesta vai käyttökelpoisesta tutkimusteoreettisesta muuttujasta? Vai keinosta synnyttää dialogia? Kuten konferenssin call for papers -ilmoituksessa kerromme, tavoitteena on selventää taidehistorian ja visuaalisen kulttuurin asiantuntijuuden suhdetta kulttuuriympäristön tarpeisiin ja luoda vuoropuhelua eri tahojen välille.

    Eri aloja edustavat esitelmänpitäjät saapuvat kertomaan, missä eri kulttuuriympäristöissä he liikkuvat – tervetuloa ottamaan osaa keskusteluun!

    http://www.taidehistorianseura.fi/ajankohtaista.htm

     

    Helsingissä 13.6.2014

    Linda Leskinen

     

     

  • Helsingin yliopistossa tarkastettiin 8.3.2014 väitöskirjani, jonka aiheena oli Önningebyn taiteilijasiirtokunta ja sen moninaisten sosiaalisten verkostojen vuorovaikutus. Valotin siinä verkostoja, joilla oli tärkeä rooli niin 1800-luvun lopun taiteilijasiirtokunnan synnyssä, kuin myös sen toiminnan päättymisessä. Oli kiehtovaa tutkia niitä erilaisia kudelmia, joita taiteilijoiden ympärille punoutui. Ne syntyivät usein jo opiskeluaikana, jolloin taiteilija tuli osaksi opiskelupaikkakunnalle muodostunutta taideopiskelijoiden verkostoa. Saavuttuaan taiteilijasiirtokuntaan hänestä tuli osa sen verkostoa. Taiteilijasiirtokunnan jäsenet tulivat osaksi suurempaa, eurooppalaista verkostoa, kun he esimerkiksi matkustivat yhdessä Pariisiin. Taiteilijoiden ja taiteen eri tyylisuuntien verkostokartoitusta voisi jatkaa loputtomiin.

    Mistä verkostot ovat saaneet alkunsa ja miksi ne ovat niin tärkeitä? J. R. McNeill ja William H. McNeill määrittelevät julkaisussaan Verkottunut ihmiskunta – Yleiskatsaus maailmanhistoriaan (2006) verkon joukoksi yhteyksiä, jotka kytkevät ihmiset toisiinsa ja joissa ihmiset vaihtavat informaatiota ja ohjailevat ja muokkaavat toimintaansa saamansa tiedon perusteella. McNeillit korostavat, että kyse ei todellakaan ole uudesta ilmiöstä vaan ihmisten välinen verkko on ollut olemassa, tosin hyvin yksinkertaisessa muodossa, jo puhekyvyn kehittymisestä lähtien. Jokainen aikakausi on muuttanut verkoston luonnetta ja sen merkitystä. Käsitteenä verkostot ovat vähintäänkin haastavia. Ne eivät ole stabiileja, vaan ameebamaisia – ne muuttavat muotoaan, mutta myös verkoston toimijoiden lukumäärä on jatkuvassa liikkeessä.

    1800-luvun lopun taiteilijat verkostoituivat tehokkaasti, mutta sama pätee myös tämän päivän taidehistorioitsijoihin. Voimme tutustua alan konferensseissa ja symposiumeissa, ainejärjestöissä, erilaisissa virallisissa ja epävirallisissa opintopiireissä sekä tietenkin sosiaalisessa mediassa. Verkostoitumis- ja tiedonhankkimismahdollisuudet ovat lähes rajattomat, mutta jotain tuntuu silti puuttuvan.

    On aika vahvistaa taidehistorioitsijoiden välistä verkostoitumista entisestään ja laajentaa viestintäpalettia. Taidehistorian seura lanseeraa oman Facebook-profiilin keskiviikkona 16.4.2014. FB-profiilin tavoitteena on interaktiivisuus. Sen kautta välitetään tietoa Taidehistorian seurasta ja sen järjestämistä tapahtumista, mutta ennen kaikkea tarkoituksena on luoda taidehistorioitsijoille oma online-keskustelufoorumi, jossa voimme jakaa ajatuksia, ideoita, valokuvia ja videoita ja kehittää uusia yhteistyömuotoja! FB-profiili täydentää Taidehistorian seuran viestintäpalettia, johon kuuluvat myös seuran kotisivu ja tämä verkkolehti.

    Etenemme suunnitelmallisesti kolmen M:n taktiikalla eli Monitor, Mingle and Measure. Olemme seuranneet keskustelua ja nyt osallistumme siihen, ei enää henkilökohtaisten profiilien kautta, vaan Taidehistorian seuran profiilin kautta. Seuraamme luonnollisesti FB-profiilia ja sen kehitystä eri mittareiden avulla. Tavoitteena on saada kaikki taidehistorioitsijat mukaan! Profiili on suljettu ryhmä, johon kutsutaan FB:n tai sähköpostin välityksellä. Kuka tahansa voi nähdä ryhmän ja ketä siihen kuuluu mutta päivitykset näkyvät vain ryhmän jäsenille. Voit lähettää ideoita tai ajatuksia FB-profiilista allekirjoittaneelle anna-maria.wiljanen(at)upmks.fi.

     

    Antoisia lukuhetkiä ja aurinkoista kevättä! Tavataan FB:ssa!

    Helsingissä 26.3.2014

    Anna-Maria Wiljanen

     

     

     

  • Taidehistorian tohtorikoulutus liikkeessä

    Taidehistorian valtakunnallisen tutkijakoulun päätösseminaari järjestettiin Helsingissä 22.11.2013. Vuodesta 1999 toiminut Suomen Akatemian ja opetusministeriön rahoittama tutkijakoulu – sittemmin tohtoriohjelma – on kouluttanut taidehistorian jatko-opiskelijoita mm. järjestämällä vuosittain taidehistorian kesäkouluja. Kuluneen 15 vuoden aikana valtakunnallinen tutkijakoulu on rahoittanut 31 taidehistorioitsijan väitöstutkimusta. Se on tuonut yhteen valtakunnallisesti pienen oppiaineen tutkijoita ja luonut mahdollisuuksia tutkijoiden verkottumiseen ja yliopistojen väliseen yhteistoimintaan. Valtakunnallisen tutkijakoulun rahoituksen ja nykymuotoisen toiminnan loppuminen linkittyy laajempaan tohtorikoulutuksen uudistumiseen Suomessa. Uudistuksessa tohtorikoulutusta on pyritty tehostamaan ja keskittämään luomalla yliopistoihin monitieteisiä ja oppiaineiden ja laitosten synergian hyödyntämiseen tähtääviä koulutusrakenteita. Tässä mielessä tohtorikoulutuksen uudistaminen seuraa loogisesti aiempia yliopistojen rakenteellisia uudistuksia, joissa pienistä oppiaineyksiköistä ja laitoksista on koostettu laajempia hallinnollisia kokonaisuuksia. Rakenteellisilla muutoksilla voidaan kannustaa oppiaineiden väliseen dialogiin ja yhteistoimintaan ja vastaavasti tieteenalojen rajojen liikkeellä voidaan perustella rakenteellisia muutoksia. Kuluneen vuosikymmenen aikana eri oppiaineiden välinen yhteistyö onkin yliopistoissa lisääntynyt monin tavoin – myös tohtorikoulutuksen osalta.

    Taidehistorian valtakunnallisen tutkijakoulun päätösseminaarissa taidehistorian professorit esittelivät yliopistojensa tohtorikoulutuksen viimeaikaisia muutoksia tai meneillään olevaa uudistusta. Toisissa yliopistoissa uudenlaista koulutusmallia on toteutettu jo muutaman vuoden ajan, toisissa uuteen malliin ollaan parhaillaan siirtymässä. Koulutusmalleissakin on runsaasti eroja: toisissa rakenteellinen uudistus on toteutettu kevyemmin, toisissa tohtorikoulutus on organisoitu perusteellisemmin uudenlaisen mallin mukaan. Sekavuutta tohtorikoulutusmalleihin tuo yliopistojen erilainen tohtorikoulutustermistö. Miten taidehistorian tohtorikoulutus on järjestetty sitä tarjoavissa maamme yliopistossa?

    Paikannan Jyväskylän ja Turun yliopistojen tohtorikoulutusuudistukset kevyemmiksi uudistusmalleiksi. Jyväskylän yliopistossa tohtorikoulutusuudistus astui voimaan syksyllä 2011. Uudistuksessa yliopistoon perustettiin yksi koko yliopiston kattava tutkijakoulu, jonka ohjauksessa eri tiedekuntien tohtorikoulutus toteutetaan. Yliopiston tutkijakoulu rakentuu eri tiedekuntien tohtorikouluista. Humanistisen tiedekunnan tohtorikoulutusta johtaa ja koordinoi tiedekunnan Wolmar Schildt -instituutti, jossa on edustus kaikista tiedekunnan laitoksista. Tiedekunnan tohtorikoulu järjestää tohtorikoulutettaville ’yleistieteellistä’ koulutusta, kuten esimerkiksi menetelmäkursseja. Käytännössä tohtorikoulussa koulutus toteutuu laitoskohtaisissa tohtoriohjelmissa. Taidehistorian tohtorikoulutusta antaa siten Jyväskylän yliopistossa taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen tohtoriohjelma, jonka keskeisinä toimintamuotoina ovat laitoksen oppiaineiden järjestämät oppiainekohtaiset seminaarit.

    Myös Turun yliopistossa aloitti syksyllä 2011 toimintansa koko yliopiston laajuinen tutkijakoulu, joka koordinoi yliopiston tohtorikoulutusta kokonaisuudessaan. Sen alla toimivat tiedekuntien alaiset tohtoriohjelmat. Humanistisessa tiedekunnassa tohtoriohjelmia on kaksi: historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen tohtoriohjelma ja kieli- ja käännöstieteiden tohtoriohjelma. Ohjelmat jäsentyvät siten tiedekunnan kahden laitoksen mukaisesti. Taidehistorian tohtorikoulutus paikantuu ohjelmista ensimmäiseen. Tohtoriohjelmat vastaavat koulutustoiminnasta yhdessä oppiaineiden ja niiden omien koulutusaktiviteettien – kuten oppiainekohtaisten seminaarien – kanssa. Ohjelmien tavoitteena on edistää tieteenalojen välistä yhteistyötä ja vuoropuhelua.

    Åbo Akademissa uudistunut tohtorikoulutus astui voimaan vuoden 2012 alussa. Kuten Jyväskylän ja Turun yliopistossa, myös Åbo Akademissa tohtorikoulutus yhdistyy koko yliopiston käsittävässä tutkijakoulussa (forskarskolan), jonka tarjoama koulutus toteutuu käytännössä laitosten yhteistyössä järjestämissä tohtoriohjelmissa (doktorandprogram). Humanistisessa tiedekunnassa tohtoriohjelmia on kaksi: humanististen oppiaineiden tohtoriohjelma ja historiatieteiden tohtoriohjelma. Taidehistoria paikantuu näistä jälkimmäiseen yhdessä yleisen ja pohjoismaisen historian kanssa. Ohjelmassa on siten vahva historiatieteellinen painotus.

    Tohtorikoulutuksen uudistus näyttäytyy radikaaleimmalta Helsingin yliopistossa. Vuoden 2014 alussa yliopistossa käynnistyy neljä tutkijakoulua ja 32 tohtoriohjelmaa. Tohtoriohjelmat ovat pääsääntöisesti monitieteisiä ja useat niistä ylittävät perinteiset tiedekuntarajat. Humanistinen tiedekunta vastaa neljästä humanistis-yhteiskuntatieteelliseen tutkijakouluun sisältyvästä tohtoriohjelmasta. Näistä taidehistorioitsijat sijoittuvat luontevasti esim. historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmaan, sukupuoli, kulttuuri ja yhteiskunta -tohtoriohjelmaan tai filosofian, taiteiden ja yhteiskunnan tutkimuksen tohtoriohjelmaan. Tutkimusaiheesta riippuen taidehistorioitsijat voivat sijoittua myös muihin muiden tiedekuntien vastuulla oleviin monitieteisiin ohjelmiin, joihin humanistinen tiedekunta ja taidehistorian oppiaine osallistuvat. Tutkimusalapainotuksista ja temaattisesta orientaatiosta huolimatta tohtoriohjelmien kuvaukset ovat pääsääntöisesti hyvin laajoja, ja niihin voidaan paikantaa monentyyppistä tutkimusta. Helsingin yliopiston tohtorikoulutusmallissa pyrkimys tieteidenvälisyyteen ja ohjelmien temaattiseen fokusoitumiseen on toteutettu joka tapauksessa rakenteellisesti syvällisemmin kuin Jyväskylän tai Turun malleissa.

    Tutkijakoulutuksen uudistuminen ei sinänsä ratkaise tutkimuksen rahoitukseen liittyviä ongelmia. Päinvastoin: kilpailu rahoitetuista tutkijakoulupaikoista on kovaa ja Helsingin yliopistossa kilpailu näyttää olevan kovempaa kuin muualla. Yliopistojen tutkijakouluissa ja tohtoriohjelmissa taidehistorioitsijat kilpailevat rahoituksesta muiden oppiaineiden tutkijoiden kanssa. Helsingin yliopiston historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmassa oli syksyllä 2013 haettavana viisi nelivuotista tohtorikoulutettavan tehtävää. Ohjelman tulevaksi opiskelijamääräksi on arvioitu noin 350. Filosofian, taiteiden ja yhteiskunnan tutkimuksen tohtoriohjelmassa oli myös haettavana viisi tehtävää – ohjelman opiskelijamääräksi arviointiin noin 250. Molemmissa ohjelmissa rahoitus jaettiin pilkottuna seitsemälle hakijalle. Helsingin yliopiston tohtoriohjelmista rahoituksen sai kaikkiaan vain yksi taidehistorioitsija yhdeksi vuodeksi. Jyväskylän yliopiston humanistisen tiedekunnan tohtorikoulussa oli syksyllä 2013 haettavana sekä tohtorikoulutusapurahoja että määräaikaisia tohtorikoulutettavan työsuhteita. 103 hakijasta vuodenmittaisen apurahan sai 25 ja työsuhteisen tehtävän 11 hakijaa. Lisäksi yhdeksälle hakijalle myönnettiin keskimäärin puolenvuoden mittainen rahoitus. Kaikista rahoitetuista kaksi oli taidehistorioitsijoita. Turun yliopiston historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen tohtoriohjelmassa oli haettavana syksyllä 2013 yhteensä 17 tohtorikoulutettavan työsuhdetta. Hakemuksia saapui 133: yksi taidehistorioitsija sai vuoden mittaisen rahoituksen. Åbo Akademin tutkijakoulun syksyn 2012 tohtorikoulutuksen rahoitushaussa 50 hakijasta kuusi palkattiin nelivuotiseen tohtorikoulutettavan tehtävään. Kukaan heistä ei ollut taidehistorioitsija. Taidehistorian valtakunnallisen tutkijakoulun loputtua sen toimintaa on päätetty jatkaa yliopistojen yhteistyönä ylläpitämänä valtakunnallisena verkostokouluna (Doctoral Network of Art History, DNAH). Tähän verkostokouluun ja muihin valtakunnallisiin verkostokouluihin oli Åbo Akademissa syksyllä 2013 haussa 40 nelivuotista tohtorikoulutettavan tehtävää. Kaksi tehtävistä oli osoitettu taidehistorian verkostokouluun. Niitä haki kahdeksan taidehistorioitsijaa.

    Kuten edellä esitellyistä tohtorikoulutuksen uudistuksista käy ilmi, uudistusten painopisteenä on ollut liike oppiainekohtaisesta koulutuksesta yhä monitieteisemmän ja dialogisemman tohtorikoulutuksen vahvistamiseen. Liike tuntuu luontevalta: samat painotukset ovat vaikuttaneet tieteen tekemisessä ja tiedepolitiikassa jo pitkään. Miten monitieteisyys ja tieteidenvälinen dialogi toteutuvat tohtorikoulutuksessa käytännössä? Toteutuvatko ne? Rakenteelliset muutokset luovat ainakin edellytyksiä niille, vaikka käytännössä keskeisin tohtorikoulutuksen väline olisikin edelleen oppiaineen oma seminaari. Entä voiko tohtorikoulutuksen monitieteisyyttä ja tieteidenvälisyyttä korostava uudistuminen hankaloittaa ns. perustutkimuksen tekemistä – ts. tutkimusta, jonka mielenkiinnon kohteena on tieteenalan ytimeen paikantuvat ilmiöt? Asia nousi esiin taidehistorian valtakunnallisen tutkijakoulun päätösseminaarissa. Helsingin yliopiston professori Kirsi Saarikangas korosti taidehistoriallisen tutkimuksen olevan aina tavalla tai toisella monitieteistä ja dialogissa muiden tieteenalojen kanssa.

    Millainen rooli Tahitilla voisi olla taidehistorian tohtorikoulutuksessa? Tahiti tarjoaa vertaisarvioidun ja moniin muihin julkaisuihin verrattuna nopean kanavan julkaista väitöstutkimuksiin liittyviä artikkeleja, tieteellisiä esitelmiä ja osatutkimuksia. Toimituskunta kannustaa sekä tohtorikoulutettavia että heidän ohjaajiaan hyödyntämään Tahitia taidehistorian tohtorikoulutuksen työkaluna!

     

    Jyväskylässä 22.12.2013

    Tuuli Lähdesmäki

  • Kielistä ja melankoliasta

    Michael Ann Holly tarkastelee uusimassa kirjassaan taidehistorian tieteenalaa, tai sen ”alitajuntaa”, melankolian käsitteen kautta. The Melancholy Art -nimisessä (2013) teoksessaan hän kirjoittaa, kuinka taidehistoriassa tavoitellaan jotain jo mennyttä, jäännettä tai historian fragmenttia, joka kuitenkin on samalla myös keskuudessamme. Emme voi koskaan unohtaa kuinka yksittäinen taideteos ja historiallinen konstellaatio, johon se kuuluu, ovat kuin tähti kaukaisesta galaksista tai auringonvalo arkiston verhottujen ikkunoiden takana; ne resonoivat omassa ajassamme eikä mennyt olekaan kokonaan poissa. Holly siis palaa jo muun muassa Riitta Nikulan juhlakirjassa Rakkaudesta kaupunkiin – For Love of the City (Taidehistoriallisia tutkimuksia 28; 2004) julkaistussa artikkelissa esittämiinsä ajatuksiin. Kirjan kaunis kansi heijastaa onnistuneesti teemaa: lilan väriset kukat nousevat esiin muuten monokromaattisesta taustasta ja belliniläinen Kristus katsoo ikään kuin ulos maalauksesta, värillisiin kukkiin.

    Vaikka Holly korostaa taidehistorian erityislaatuisuuden nousevan juuri sen suhteesta teosten esineellisyyteen ja materiaaliseen läsnäoloon, uusi esseekokoelma keskittyy nimenomaan taidehistorian tieteellisen kirjoittamiseen. Siihen kirjallisen ilmaisun lajityyppiin, minkä olennaisena tehtävänä on representoida kuvat ja esineet kirjoituksen muotoon. Hänen mukaansa taidehistoria kerronnan lajina saa voimansa juuri tuosta melankolisesta suhteesta menneeseen.

    Myös toinen minua viime aikoina puhutellut taidehistorian tutkimus painottaa kirjoittamista – jopa siinä määrin, että se haluaa palauttaa taidehistorian varsinaisen olemuksen siihen, siirtäen syrjään metodologian. Margaret Iversenin ja Stephen Melvillen kirjan Writing Art History. Disciplinary Departures (2010) nimi on siis ohjelmallisempi kuin äkkiseltään voisi ajatella. Kirjoittamisen teoretisoinnin ja Michael Baxandallin esiinnostamisen ohella myös melankolian tarkastelu yhdistää teoksia, sillä Iversen analysoi Albrecht Dürerin kuuluisan Melencolia I -kaiverruksen (1514) tulkintoja. Voimme nyt siis lukea painettuina niitä ajatuksia, joita hän Aby Warburgista esitti esitelmöidessään Helsingissä syyskuussa 2008.

    Lukiessani Hollyn runollista, ilmaisuvoimaista ja leikittelevääkin tekstiä, en voi välttyä tuntemasta tiettyä melankoliaa kirjoittamisen kieleen sidotuista reunaehdoista: en koskaan voi kirjoittaa hänelle, kuten hän voi minulle, omalla äidinkielelläni. Englanniksi kirjoittaessani jään epävarmaksi keksimäni kielikuvan sopivuudesta omaan tyyliini tai puheenparteeni enkä voi muutenkaan viipyillä vivahteissa. Sama ongelma koskee tietenkin muitakin osaamiani kieliä. Saksa, taidehistorian tieteenalan ”äidinkieli” on mielestäni vahvistunut kuluvalla vuosituhannella. Siihen ovat johtaneet monet syyt: toisesta maailmansodasta on kulunut aikaa; Saksan yhdistymisen jälkeen Berliini on profiloitunut taiteen pääkaupunkina; kiinnostus historiografiaan ja toisaalta taidehistorian omaan teorianmuodostukseen on kasvanut; Saksa on taloudellisesti vahvoilla, joten niin tutkimukselle kuin tutkimusten julkaisemisellekin on rahoitusta. Nyt voinen tunnustaa, että kun professorini Henrik Lilius aikoinaan valitteli taidehistorian opiskelijoiden huonoa tai olematonta saksan kielen taitoa (kuuluin tähän ryhmään), suhtauduin kommenttiin tietyllä postmodernilla ylenkatseella, ja taisin lohkaista jotain, mielestäni älykästä, Sigmund Freudin tuntemuksen tärkeydestä. Lilius oli tietenkin syystä huolissaan. Puolustukseni nojaa ajan hengen (sic) lainalaisuuksiin: kun 1980-luvun alun helsinkiläisellä yläasteella valittiin kolmas vieras kieli, oli jokseenkin selvää, että kulttuurista ja taiteesta kiinnostuneet valitsevat ranskan ja liike-elämään ja Länsi-Saksan talousihmeeseen suuntautuvat puolestaan saksan. Katumusharjoitukseni ovat sittemmin olleet moninaiset ja mainittakoon sekin, että pidän tänä syksynä taidehistorian opiskelijoille Erwin Panofskyn tuotantoon keskittyvää opintopiiriä.

    Tahiti-lehden aivan ensimmäisessä pääkirjoituksessa kaksi vuotta sitten Johanna Vakkari muistutti oman äidinkielen käyttämisen tarpeellisuudesta taidehistoriaa kirjoitettaessa; myös minä teen sen nyt ensimmäisessä pääkirjoituksessani Tahitin tuoreena vastaavana päätoimittajana. Vakkari toi esiin tieteellisen kielen ja käsitteistön kehittymisen välttämättömyyden.  Tähän haluan lisätä tarpeen, miksei jopa kaipuun, kirjoittaa omien ajatusten äänellä – en jätä huomiotta sitä, että monilla meistä on monia äidin- tai isänkieliä, tai kenen tahansa kieliä. Silloin voimme paremmin tutkailla, Michael Ann Hollyn houkuttelemana, miksi kirjoitamme taiteesta ja näyttäytyykö melankolia taidehistorian kirjoittamisen perusvireenä. Tahiti-lehti tarjoaa alustan kirjoittaa suomeksi tai ruotsiksi, ja vaikka näiden kielten käyttämisestä ei palkitakaan akateemisessa kilpailussa, toivon että te kaikki, hyvät kollegani, pidätte Tahitia varteenotettavana julkaisukanavana.

    Michael Ann Hollyn pitkäaikainen melankolian tutkimus ei juonna teoreettisesta kiinnostuksesta vaan henkilökohtaisesta menetyksestä, hänen poikansa varhaisesta kuolemasta. Yksityinen ja ammatillinen nivoutuvat yhteen, tunteet rakentuvat pikkuhiljaa ajatuksiksi ja kirjoitukseksi. Tämän Tahiti-lehden numeron koostamista ovat vaikeuttaneet surun ja melankoliankin tunteet. Taidehistorian yhteisömme on kokenut menetyksen, poissaolo on todellista. Tämä Tahiti-lehden numero omistetaan Petja Hovinheimon muistolle.

     

    Käpylässä 27.9.2013
    Elina Räsänen

     

  • Mitä on taidehistorian perustutkimus?

    Perustutkimus kuuluu tiedepolitiikan keskeiseen sanastoon. Perustutkimukseen viitataan niin tieteenalojen ja niiden toimintojen esittelyissä kuin yleisemmin tieteen tilasta käydyissä akateemisissa, poliittisissa ja yhteiskunnallisissa keskusteluissa. Tiedepoliittisesta retoriikasta syntyy helposti mielikuva, että perustutkimuksen käsitteen sisällöistä ollaan tieteenaloilla yksimielisiä ja kaikki tietävät, mitä perustutkimuksella oikein tarkoitetaan. Perustutkimuksen vastapariksi tiedepoliittisissa keskusteluissa hahmottuu soveltavan tutkimuksen käsite, jota sitäkin käytetään ongelmitta – ja sen rooli tuntuu olevan kovin erilainen eri tieteenaloilla.

    Millaisiin tutkimuksen tekemisen lähtökohtiin perus- ja soveltavan tutkimuksen käsitteet kiinnittyvät? Perustutkimus määritellään usein tutkimukseksi, jonka pyrkimyksenä on tieteenalan perustavanlaatuisen uuden tiedon tuottaminen. Sen lähtökohtana on tieteenalan empirian tarkastelu ja siihen liittyvän tiedon koonti ja teoretisointi. Soveltava tutkimus hyödyntää perustutkimuksen tuottamaa tietoa, järjestää ja käsittelee sitä ja pyrkii siirtämään tutkimuksen tuloksia käytäntöön tuottamalla erilaisia sovelluksia. Soveltavan tutkimuksen käsite kiinnittyy siten käytön ja hyödyn näkökulmiin.

    Viime vuosien kotimaisessa tiedekeskustelussa perus- ja soveltavan tutkimuksen vastakkainasettelua on pyritty liudentamaan. Tutkimuksen jaottelu kyseisten kategorioiden mukaan on koettu hankalaksi tai turhaksi. Käsitteiden käyttöön liittyy kuitenkin paradoksi, kuten Reijo Miettinen ja Juha Tuunainen artikkelissaan ’Perus- ja soveltava tutkimus tiedepolitiikan luokittelukategorioina ja retorisina resursseina’ (Tiedepolitiikka 2/2010: 7–16) huomauttavat: jaottelua perus- ja soveltavaan tutkimukseen käytetään yleisesti edelleen, vaikka tieteen historioitsijat ja tiedepolitiikan tutkijat ovat kritisoineet jaottelun perusteita jo 1960-luvulta lähtien.

    Miten perus- ja soveltavan tutkimuksen käsitteitä voidaan soveltaa taidehistorian tieteenalaan? Onko taidehistorian tutkimus luonteeltaan lähtökohtaisesti perustutkimusta ja tehdäänkö taidehistorian piirissä ylipäänsä lainkaan soveltavaa tutkimusta? Onko tietyntyyppinen taidehistorian tutkimus enemmän perustutkimusta kuin jonkin toisenlainen? Hahmottuuko taidehistorian alalla perustutkimuksen vastapariksi jokin muu kuin soveltava tutkimus? Vai tulisiko soveltavan tutkimuksen käsite ymmärtää taidehistorian piirissä ’soveltaen’ kiinnittämättä sitä käytäntöön soveltamiseen tai käytännön hyödyn näkökulmaan? Entä tehdäänkö taidehistorian alalla huippututkimusta ja jos tehdään, miten se määrittyy? Kenties taidehistorian tutkimuksen kenttä hahmottuu muunlaisten jaottelujen kautta – kuten esimerkiksi tutkimusta tuottavien instituutioiden kautta. Taidehistorian tutkimusta tuottavat sekä museot että yliopistot. Eroaako ’museotutkimus’ ja ’yliopistotutkimus’ painopisteiltään ja lähtökohdiltaan toisistaan? Hahmottuuko museoissa tehty tutkimus enemmän taidehistorian perustutkimukseksi ja vastaavasti yliopistoissa tehty tutkimus enemmän akateemiseksi ja teoreettiseksi ’jatkotutkimukseksi’? Mikäli taidehistorian tutkimuksen kenttää hahmotetaan tällaisesta instituutionäkökulmasta, perustutkimuksen käsitteeseen tullee liitetyksi myös arvottavia merkityksiä.

    Tahitin tässä numerossa ilmestyy Anna-Kaisa Rastenbergerin artikkeli ’Sukupolvien tekeminen suomalaisessa valokuvataidekoulutuksessa 1990-luvun alussa’. Artikkelin aineisto pohjautuu ’Pohjan tähdet – Suomalaisen valokuva- ja videotaiteen kansainvälistyminen’ -hankkeessa toteutettuun 20 valokuvataiteen kentän toimijan ja asiantuntijan haastatteluun. Arkistosta ja kentältä -osiossa Helena Lonkila ja Johanna Miettinen esittelevät Syvällä sydänmaassa -näyttelyä ja siihen liittyvää tutkimusta, jossa Lonkila on seurannut ja dokumentoinut Yrjö Blomstedtin ja Victor Sucksdorffin matkoja Kainuussa. Samassa osiossa Fred Andersson esittelee taidekritiikkiin ja ’kansallisen’ ideaan kohdistuvaa tutkimushanketta. Tahitin tässä numerossa julkaistaan kolme kirja-arvostelua. Hanna Pirinen arvioi Albertus Pictoria ja hänen tuotantoaan käsittelevän laajan ruotsalaisen tutkimushankkeen tuottamia julkaisuja. Tuija Hautala-Hirviojan kirja-arvostelun kohteena on Jari Martikaisen taidehistorian väitöskirja, jonka fokus – taidehistorian opetus ammatillisessa tutkinnossa – asettuu taidehistorian, kasvatustieteen ja taidekasvatuksen rajapinnoille. Elisa Heinämäki arvioi Roni Grénin taidehistorian väitöskirjan Georges Bataillen taidetta koskevasta ajattelusta. Tahitin tässä numerossa julkaistaan myös kolme lektiota: Johanna Ruohosen julkista maalausta ja julkisen tilan taidetta käsittelevän taidehistorian väitöksen lektio, Mari Pienimäen valokuvagenreä ja medialukutaitoa käsittelevän nykykulttuurin tutkimuksen väitöksen lektio ja Perti Kaverman häiriötä ja hiljaisuutta nykytaiteessa tarkastelevan kuvataiteen väitöksen lektio. Miten Tahitin tässä numerossa esillä olevat tutkimukset sijoittuvat suhteessa taidehistorian perustutkimuksen ja soveltavan tutkimuksen käsitteisiin?

    Taidehistorian tieteenala on kohdannut merkittäviä muutoksia kuluneiden kolmenkymmenen vuoden aikana. Taidehistoria on ollut ja on toki edelleen muiden tieteenalojen tavoin liikkeessä. Liikkeen myötä taidehistoria on muuttunut yhä avoimemmaksi, joustavammaksi ja refleksiivisemmäksi suhteessa muiden tieteenalojen tietoon, teorioihin ja menetelmiin. Voisi olettaa että myös käsitys perustutkimuksesta on muuttunut taidehistorian tieteenalan muuttuessa. Kuluneina vuosina taidehistorioitsijat ovat sopeutuneet (tai alan tutkijoiden on ollut pakko sopeutua) tiedepolitiikan muuttuneisiin painopisteisiin ja toimintakehyksiin. Moni- ja poikkitieteisyydestä on tullut tieteellisen tutkimuksen arkipäivää. Esimerkiksi Suomen Akatemialta hankerahoitusta hakevat tutkijat ohjeistetaan nykyisin ”laatimaan kunnianhimoisia, uusiin tieteellisiin läpimurtoihin tähtääviä ja tieteenalarajat ylittäviä tutkimussuunnitelmia” (Hakuilmoitus 2012). Voidaanko kyseinen painotus nähdä uhkana tieteenalojen perustutkimukselle? Suomen Akatemialta rahoitusta hakevien tutkijoiden on lisäksi pakko pohtia tutkimuksensa tulosten sovellettavuutta, hyödyntämismahdollisuuksia ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta, sillä Akatemia ohjeistaa hakijoita pohtimaan näitä seikkoja tutkimussuunnitelmissa.

    Tiedepoliittisessa keskustelussa on viime vuosina esitetty huolestuneita kommentteja perustutkimuksen asemasta nykyisissä poliittisissa linjauksissa, joissa tutkimustulosten sovellettavuuden ja taloudellisen hyödynnettävyyden näkökulma on voimistunut. Esimerkiksi tutkimus- ja innovaationeuvoston vuosiksi 2011–2015 laatiman Tutkimus- ja innovaatiopoliittisen linjauksen mukaan tämänhetkinen ”tutkimustulosten käytäntöön siirtäminen ei ole niin tuloksellista kuin se voisi olla” (s. 29) ja ”osaamisen ja tutkimustulosten käytäntöön siirtämisessä on runsaasti parannettavaa” (s. 30). Professoriliiton puheenjohtaja Maarit Valon mukaan tällaisten linjausten vaarana on tutkimuksen taloudellisen hyödynnettävyyden korostuminen, joka ei hänen mukaansa kuitenkaan sovi perustutkimuksen arviointikriteeriksi (Liisa Tanninen, Perustutkimuksen arvo ei tule sovellettavuudesta, julkaistu 1.3.2011). Paradoksaalisesti myös perustutkimushankkeita on kuitenkin perusteltava esimerkiksi juuri Suomen Akatemialle sovellettavuuden ja hyödynnettävyyden retoriikalla.

    Mistä perus- ja soveltavan tutkimuksen käsitteissä on tiedepoliittisessa keskustelussa lopulta kyse? Jos perustutkimuksen käsitteen merkitykset vaihtelevat eri tieteenaloilla tai sen sisällöt jäävät tieteenalojen piirissä hämäriksi, mihin perustutkimukseen viittaamisella tiedepoliittisissa keskusteluissa oikein pyritään? Reijo Miettisen ja Juha Tuunaisen edellä mainittu artikkeli tarjoaa kysymyksiin vastauksen:

    ”Nähdäksemme käsitteen käyttö onkin parasta ymmärtää retorisena resurssina, jolla pyritään vaikuttamaan harjoitetun politiikan suuntaan. Kun siis esimerkiksi akateemisen yhteisön jäsenet korostavat perustutkimuksen rahoituksen tarpeellisuutta, he eivät niinkään ota kantaa ’puhtaan tieteen’ tai totuuden itseisarvoisen tavoittelun puolesta vaan puhuvat korkeatasoisen ja pitkäjänteisen tieteellisen tutkimuksen edellytysten turvaamisesta, olivat sen perimmäiset motiivit ja tarkoitusperät mitkä hyvänsä.” (s. 14.)

    Perustutkimuksen käsite kiinnittyy siis keskusteluun tutkimuksen taloudellisesta perustasta: perustutkimuksen argumentoidaan tarvitsevan vakaan perusrahoituksen.

    7.3.2013 Jyväskylässä
    Tuuli Lähdesmäki

  • Yleisestä ja erityisestä, marginaaleista ja metodeista

    Loka-marraskuun taite oli taidehistorian kannalta tiivistä konferenssiaikaa. Ensin Tukholmassa järjestettiin pohjoismainen Nordik-konferenssi 24.–27.10. ja sitten vajaan viikon päästä tästä, 1.–2.11. Rovaniemellä viidennet Tahiti – taidehistoria tieteenä -päivät. Asiantuntijoita koolle kutsuvat tapahtumat tarjoavat mahdollisuuden punnita kyseisen tieteenalan nykytilaa: mistä keskustellaan vilkkaasti, mikä vetää kuulijoita? Oman rajauksensa keskusteluille antaa tietysti se miten tilaisuudet on otsikoitu ja rajattu eli miten puhujia on kutsuttu koolle.

    Tukholman Nordikin otsikko oli pikemmin teoreettinen kuin aineistollisesti rajaava: Presentation / representation / repression. Otsikko viittasi tiettyihin tapoihin lähestyä aineistoa, keskeisiin ja ajankohtaisiin käsitteellistyksiin, joiden kautta on hahmotettu kuvallisuutta, mutta taidehistorian kehyksessä se kenties enemmänkin mahdollisti hyvin erilaisten aiheiden ja aineistojen kokoamisen yhden otsikon alle. Liittyi tämä konferenssi-otsikkoon tai ei, teoriapainotteiset ryhmät vetivät selvästi huomattavan paljon yleisöä: Art Theory as Visual Epistemology oli selkeässä suosiossa, myös esitelmän pitäjien näkökulmasta. Ryhmä kokoontui kolme kertaa ja sali oli aina täynnä kuulijoita. Myös useat nykytaidetta sekä teoriassa että käytännössä käsittelevät sessiot olivat suosittuja. Toki kuulijoita riitti hyvin muihinkin ryhmiin.

    Tukholman Nordikin pääpuhujat liikkuivat alueilla, jotka eri tavoin etäännyttivät taidehistoriaa sen perinteisestä fokuksesta eli länsimaisesta ’korkeataiteesta’. Valittu suunta oli selkeä: se yhdisti kaikkia puheenvuoroja. Avajaispäivänä puhunut Pamela M. Lee esitelmöi taiteen ja politiikan yhteyksistä kylmän sodan Yhdysvalloissa ja siitä kuinka formalismi oli paljon muutakin kuin vain taiteen tyylisuunta, se levittyi laajalle jäsentäen niin etnografiaa, salasanomien tulkintaa, paljolti koko poliittista järjestelmää. Charlotte Klonk puolestaan käsitteli katastrofikuvia – ja sitä mitä taiteelle tapahtuu sodankäynnissä tai miten sitä voidaan käyttää sodankäynnin välineinä. Hän teki myös ajatuksia herättävän eettisen valinnan: hän ei halunnut esittää näitä ristiriitaisia, paljon mediajulkisuutta saaneita kuvia. Viimeisenä konferenssipäivänä Mathew Rampley pohti puolestaan mitä antia neurotieteillä voisi olla taidehistorialle.  Rampley oli kovin kriittinen ja monin siteerauksin esitti, miten taidehistorian näkökulmasta neurotieteilijöiden asenne taidetta kohtaan vaikuttaa jopa naiivilta. Esitelmä pani miettimään onko todella niin, ettei taidehistorialla ole neurotieteistä paljoakaan opittavaa.

    Kuten Nordikin Yhdysvalloista, Briteistä ja Saksasta tulleiden pääpuhujienkin valinta viestittää, pohjoismaisuudestaan huolimatta konferenssi suuntautui vahvasti ei-kansalliseen tai alueellisesti identifioituvaan taidehistoriaan – useimmissa työryhmissä olikin mukana muita kuin pohjoismaisia osanottajia, esimerkiksi Saksasta, Englannista ja jopa Australiasta. Pohjoismainen taidehistoria niveltyi näin luontevaksi osaksi laajempaa tutkimusyhteisöä.

    Rovaniemellä järjestettyjen Tahiti-päivien aihe oli sen sijaan aineistollisesti rajatumpi: Suomalainen nykytaide ja sen tutkimus. Pääpuhujia oli kaksi, Helsingin yliopistosta dosentti Hanna Johansson ja museokentän puolelta Kiasman amanuenssi Leevi Haapala. Molemmat käsittelevät aineistojen puolesta suomalaista nykytaidetta tuoreesti aivan viimeisen vuosikymmenen ajalta. Mutta kuten Asko Mäkelä tämän lehden kolumnissa huomauttaa, heidän esitelmiensä ja kenties koko konferenssin erityinen kiinnostavuus oli kuitenkin vahvoissa metodisissa otteissa. Päivien empiristinen lähtökohta eli suomalaisen nykytaiteen aineistot kutsuivat miettimään ja ehdottamaan teoreettis-metodisia avauksia, jotka nousivat tiiviissä ja rikkaassa suhteessa aineistoihin. Johanssonilla rajattu empiristinen lähtökohta avautui keskusteluiksi fenomenologiasta ja sfääreistä ja Haapalalla puolestaan psykoanalyyttisiksi pohdinnoiksi subjektiviteetista ja äänestä. Vaikka Johanssonin ja Haapalan esittelemät ja kehittelemät tutkimusotteet nousivat osaltaan ja poliittisesti tärkeästi juuri suomalaisen empirian käsittelystä, ne olivat selvästi sovellettavissa tai laajennettavissa muualle ja edelleen kehiteltävissä toisten aineistojen kanssa. Niillä on relevanssia paitsi suomalaisen taiteen myös nykytaiteen tutkimuksen rajojen ulkopuolella.

    Siinä missä pohjoismaisia tai suomalaisia aineistoja on joskus pidetty marginaalisina tai ainoastaan marginaalisuudessaan kiinnostavina, molemmat loka-marraskuun taitteen konferenssit osoittivat, että nimenomaan teorian ja metodien näkökulmasta niillä on perustellusti merkitystä niiden oman ja itsestään selvimmän kulttuuripiirin ulkopuolella.

    Reilu kuukausi Tukholman ja Rovaniemen jälkeen osallistuin kulttuurintutkimuksen vuotuiseen konferenssiin Sydneyssä, Australiassa (Materialities: Economies, Things, Empiricism, 4–6.2012). Kiinnostavasti pohjoiselle taidehistorialle ja tyynenmeren alueen kulttuurintutkimukselle tuntui löytyvän yhtymäkohta juuri edellä käsittelemästäni aihepiiristä: siitä miten erityisistä aineistoista ja lokaatioista käsin tehty tutkimus voi olla yleisesti, muutenkin relevanttia. Pitkään Hongkongissa toiminut kulttuurintutkija ja Sydneyn yliopiston kulttuurin- ja sukupuolen tutkimuksen professori Megan Morris kertoi kahnauksista yhdysvaltalaisen kustantaja Duke University Pressin kanssa – nämä liittyivät siihen, että Morrisin Dukelle ja Hongkong University Pressille toimittaman Creativity and Academic Activism: Instituting Cultural Studies -teoksen (2012) käsittelemät tapaukset olivat pitkälti aasialaisia. Duke ei ollut tyytyväinen kirjan ’yleiseen’ otsikkoon, vaan halusi, että aasialaisuus näkyisi otsikossa, joka ilman lisäystä olisi sen mukaan harhaanjohtava. Morrisin sanoin tämä liittyi näkemykseen, ettei yleisesti relevanttia, merkittävää tutkimusta voi nousta angloamerikkalaisen tai mannermaisen kulttuuripiirin ulkopuolisilta alueilta, niiden ’erityisten’ ilmiöiden parista. Pitkien neuvottelujen ja perustelujen jälkeen Morris sai tahtonsa läpi, kirja julkaistiin ilman eri määreitä. Kustantaja ymmärsi, että muu ratkaisu olisi ollut lopulta poliittisesti epäkorrekti. Tämä muistutti siitä, että jokaisen on myös itse muistettava puolustaa työnsä ’yleistä’ merkittävyyttä: ei ainoastaan erityisasiantuntijana vaan sellaisena, jolla on varmasti annettavaa myös laajemmin tiedeyhteisölle, työskenteli hän sitten miten ’marginaalisten’ aiheiden tai aineistojen parissa. Taktiikoita tähän on monia, teoreettis-metodinen suuntautuminen vain yksi näistä.

    ***

    Tämän numeron varsinaisia tieteellisiä artikkeleja on kaksi. Laajasti ottaen molemmat käsittelevät samaa aihepiiriä: taidehistorian ‘perinteisempää’ empiiristä traditiota, toinen attribuointia, toinen öljyväriluonnosten asemaa. Lisäksi tarjolla on pohdintaa CIHAn viimekesäisestä konferenssista Saksassa ja pohjoismaalaisten osallistujien vähyydestä. Viimeaikaisten väitösten monialaisuutta valottaa kaksi lektiota sekä yksi arvio, ensimmäinen käsittelee Turun tuomiokirkkoon kytkeytyvää kuvallista tuotantoa vuosina 1430–1540, jälkimmäinen, ranskalaisen Georges Bataillen taide- ja historiakäsityksiä, ja arvio tutkimusta Oulun Hietasaaren esikaupunkialueesta. Mukana on myös dossier viime vuoden empiria-teemaisesta Tahiti-konferenssista: senkin aiheet virittyvät moneen suuntaan, sisätilan analyysistä maisemamaalauksiin ja taiteilijanarratiiveista tekstiilitaiteeseen.

    Kehotan lukijaa tarttumaan ennakkoluulottomasti koko pakettiin – eikä paneutumaan vain siihen, jonka tuntee omimmakseen. Nimittäin omasta näkökulmasta marginaaliselta näyttävä aihe voi hyvinkin avautua itselle yleisesti kiinnostavaksi, teoreettis-metodisesti tai muutoin.

    Sydneyssä 18.12. 2012

    Katve-Kaisa Kontturi

  • Taiteen ja talouden logiikasta

    Taide ja talouselämä kytkeytyvät toisiinsa monitahoisesti – eikä suhde ole pelkästään ongelmaton. Viimekeväinen debatti Guggenheim-museosta osoitti kyseisen suhteen kipukohdat: kun toiset keskustelijat innostuivat taiteen mega-brändistä, jonka nähtiin kasvattavan luovaa taloutta, kulttuurin kulutusta, maailmalaajuista tunnettuutta ja kaupungin positiivista imagoa, toiset kritisoivat museo-hanketta ArtDonaldsiksi, taiteen franchising-bisnekseksi ja kolonialismin perinteitä noudattavaksi konseptiksi, joka viime kädessä tuottaa rahaa vain hyvinvoivalle säätiölle hyydyttäen ja köyhdyttäen kotimaista taiteen kenttää. Keskustelijoilla tuntui olevan käytössään hyvin erilaiset käsitykset (ja sanasto) taiteen ja talouselämän kohtaamisesta ja etenkin siitä, millainen on tuon kohtaamisen etiikka.

    Mikä on taidehistorian positio taiteen ja talouselämän kytkeytymistä koskevissa kysymyksissä? Onko taidehistoria tällaisten pohdintojen ulko- tai jopa yläpuolella? Kysymykset tulivat mieleeni kuunnellessani Loughboroughin yliopistossa kulttuurianalyysin professorina toimivan Jim McGuiganin esitelmää ’The Saatchi phenomenon and cool capitalism’ kulttuuripolitiikan tutkimuksen konferenssissa Barcelonassa heinäkuussa. Esitelmässä McGuiganin analyysin ja kritiikin kohteena oli taiteen perinteisten tukemis- ja esittämismuotojen muutos uusliberalistisen arvomaailman läpitunkemaksi kaupalliseksi toiminnaksi. Muutoksen lippulaivaksi McGuigan nosti lontoolaisen mainosmoguli ja taiteen suurkeräilijä Charles Saatchin ja hänen taidekokoelmaansa ja taiteellisia kiinnostuksen kohteitaan – etenkin nuoria nykytaiteilijoita – esittelevän Saatchi Galleryn, joka toimii yhteistyössä mm. taidehuutokauppa Phillips de Pury & Companyn kanssa. McGuiganin esitelmän kriittinen kärki kohdistui ennen kaikkea taiteen ja uusliberalistisen ajattelun kohtaamiseen etiikkaan: saatchi-ilmiöksi kutsumassaan toimintatavassa mainonnan ja brändäyksen logiikkaa sovelletaan taiteen esittämiseen, tukemiseen ja taiteesta puhumiseen, taidemesenaatin rooli vaihdetaan taiteen välittäjän rooliin ja taideyleisön makuun ja ostopäätöksiin vaikutetaan ostamalla ja tilaamalla teoksia valituilta taiteilijoita – ja vastaavasti myymällä teoksia otollisella (taloudellisesti tuottoisalla) hetkellä. Kulttuurianalyytikon kritiikki uusliberalististen toimintatapojen etiikkaa kohtaan tuo toki esiin analyytikon oman ideologisen position: ylipäänsä uusliberalismista keskustelevat usein ne, jotka kokevat sen ongelmalliseksi, epäeettiseksi ja tuomittavaksi.

    Oltiinpa taiteen ja talouselämän kytkeytymisen etiikasta mitä mieltä tahansa, on helppo todeta, että logo- ja brändiajattelu ovat nykyisin yhä kiinteämpi osa taiteen kentän normaalia toimintaa. Perinteisen mesenaattiuden sijaan yritysmaailma on jo pitkään pyrkinyt luomaan taiteilijoiden ja museoiden kanssa kumppanuuksia, joissa osapuolten brändien toivotaan hyödyttävän toisiaan. Vastaavasti museokentällä ollaan kiinnostuneita (omaehtoisesti tai taloudellisesti pakotettuna) luomaan kumppanuuksia yrityksiin. Kriittisen kulttuurianalyytikon näkökulmasta kehitys on osoitus yhteiskunnan uusliberalisoitumisesta, jossa yhteiskunnallisesti tuettu museokenttä siirtyy noudattamaan yritysmaailman toimintatapoja ja taiteelle muodostuu yhä välineellisempi funktio hyödykkeenä brändien ja kulutuksen markkinoilla. Toisaalta yritysmaailman tangeeraus museo- ja taidekentän kanssa on tuonut – ainakin retoriikan tasolla – yritystoimintaan erilaisia yhteiskunnallisia tavoitteita. Niinpä taiteen tukeminen hahmotetaan nykyisin usein osaksi yritysten ns. yhteiskuntavastuuta. Kriittisen kulttuurianalyytikon näkökulmasta yhteiskuntavastuussakin on tosin viimekädessä kyse markkinatalouden logiikasta ja hyödyn tavoittelusta, joka retorisesti naamioituu pyyteettömäksi yhteiskunnallisista asioista ja kulttuurista välittämiseksi.

    Karistetaan hetkeksi mielestä kulttuurianalyytikon kyynisyys (tai realismi) ja pohditaan, miten taiteen ja talouselämän kytkeytyminen näyttäytyy kulttuurin ’kuluttajalle’ eli vastaanottajalle? Monelle varmastikin yksinkertaisesti mielenkiintoisina näyttelyinä, teoksina, taidejulkaisuina ja näyttelyiden oheistapahtumina. Vierailu Chelseassa uusklassisessa palatsissa sijaitsevassa Saatchi Galleryssa on aina ollut minusta mielenkiintoinen – näyttelyiden sisältöjen vuoksi. Yksi viimeaikaisista tulokkaista Lontoon näyttelykohteiden kartalla on Anita ja Poju Zabludowiczin näyttelytila, jonka Zabludowiczit avasivat Camdenissa sijaitsevaan entiseen metodistikirkkoon vuonna 2007. Vierailijan silmään näyttelytila vaikuttaa Saatchi Galleryn pikkuveljeltä. Myös Zabludowiczien kokoelman syntyhistoriassa on yhtäläisyyksiä Saatchiin: molemmat kiinnostuivat 1990-luvun alussa brittiläisestä nykytaiteesta (jonka suosion nousuun Saatchi oli itse vaikuttamassa) ja keskittyivät etenkin nuoriin nouseviin taiteilijoihin, joiden kanssa yhteistyötä ylläpidetään ostoin ja tilausteoksin.

    Guggenheim-keskustelun laannuttua kotimaisessa kulttuuriuutisoinnissa taiteen ja talouselämän suhteet ja suhdanteet eivät ole juuri nousseet puheenaiheeksi. Aihetta olisi kyllä ollut. Tässä mielessä yksi kuluneen kesän taideuutisoinnin kohokohdista oli Zabludowiczien yleisöltä suljetun taiteilijaresidenssin esittely Loviisan Sarvisalossa. Toimittajat pääsivät tutustumaan pari vuotta toimineeseen residenssiin elokuun alkupuolella – 300 nopeinta mahtui tutustumaan alueeseen ohjatuilla yleisökierroksilla puolitoista viikkoa myöhemmin. Residenssitoiminta on osa Zabludowiczien ’tallin’ taiteilijoiden kanssa harjoittamaa yhteistyötä ja samalla koko kokoelmaan liittyvän toiminnan laajenemista Lontoon ulkopuolelle. Zabludowicz-taidekokoelman johtaja Elizabeth Neilsonin mukaan ”kokoelma ei ole sijoitus taloudellisessa mielessä vaan kulttuurisesti” (HS 10.8.2012). Toisaalta kokoelman tunnettuuden ja brändin kasvu vaikuttaa väistämättä myös sen yksittäisten teosten ja taiteilijoiden tunnettuuden ja brändin kasvuun. Vaikka Zabludowicz-kokoelma ei tangeeraisi markkinatalouden ja talouselämän kanssa McGuiganin kuvaileman Saatchi-ilmiön kaltaisesti, Zabludowicz-kokoelma ei toimi brändien ja niihin liittyvän taloudellisen hyödyn logiikan ulkopuolella. Taipuisiko Zabludowicz-kokoelma ja Zabludowiczien kiinnostus nykytaiteeseen vastaamaan Guggenheim-keskustelussa esiinnousseisiin toiveisiin kotimaisen taiteen kentän aktivoimisesta ja kehittämisestä?

    Niin, mikä sitten on taidehistorian positio taiteen ja talouselämän kytkeytymisessä? Taidehistorioitsijat ovat tutkineet monia taiteen tekemisen taloudellisten edellytysten ja taiteen ja yhteiskunnan taloudellisten yhteyksien historiaan liittyviä kysymyksiä. Nyky-yhteiskunnan näkökulmasta näitä kysymyksiä tarkastellaan etenkin kulttuurintutkimuksen, kulttuuripolitiikan tutkimuksen ja taidesosiologian piirissä. Mutta myös taidehistorian tutkijoilla on asiantuntemusta pohtia kysymyksiä lähemmin. Tahitin tässä numerossa kirjoittava FM Teija Luukkanen-Hirvikoski tarkastelee tekeillä olevassa taidehistorian väitöstutkimuksessaan yritysten taidekokoelmien merkityksiä. FM Anna Hjortin väitös sosiaalisesta pääomasta taidehuutokaupan strategisena välineenä tarkastetaan Jyväskylän yliopiston taidehistorian oppiaineessa loppuvuodesta.

    Oxfordissa 2.9.2012
    Tuuli Lähdesmäki

  • Kevät 2012 muutti yliopistojen pääsykoejärjestelmän perusteita. Avautuvassa haussa ei enää välttämättä haettu pääaineeseen, kuten taidehistoriaan, vaan laajempaan kulttuuriaineiden kokonaisuuteen. Kandidaatin tutkinnossa opiskelijalla on kuitenkin oltava pääaine tutkintoasetuksen mukaan, joten uudella opiskelijalla on edessään entisestä poikkeava polku taidehistorian valitsemisessa pääaineeksi.

    Miten tulokas alkaa rakentaa identiteettiään taidehistorioitsijana? Yliopistojen uusi tilanne haastaa meitä taidehistorioitsijoita yhteisönä miettimään sitä, keitä me itse asiassa olemme ja missä ja miten yhteisömme ilmaisee itseään.

    Sosiologit korostavat ryhmän merkitystä identiteetin synnyssä. Ainejärjestöllä, vanhemmilla opiskelijoilla ja oppiaineen henkilökunnalla on avainrooli perustan laskemisessa. Samastuminen on kuitenkin yhteisöistä ja ryhmistä huolimatta yksilöllinen kokemus, jolle ovat luonteenomaisia erilaiset vertailut. Ratkaisuja identiteetin rakentamistyöhön on varmasti monenlaisia. Yksilölliset tulkintaerot ja kokemukset vaihtelevat suuresti jo alan valinnan lähtökohdista riippuen.  Samoin todennäköisesti mitä erilaisimpia ovat myös ne polut jotka vievät toisaalle, jos ala ja oletukset siitä eivät kohtaa.

    Akateemiset yhteisöt vaalivat ja uudistavat paikallisia perinteenteitään. Nuorista ihmisistä koostuva kriittinen opiskelijajoukko on aina osannut pitää tuntosarvensa liikkeellä ja katsantonsa ajan hermolla, joten uudessakaan tilanteessa kriittisen massan kohtalosta tuskin tarvitsee kantaa huolta. Enemmänkin on ladattava toiveita koko taidehistorian tieteellisen ja tutkittua tietoa soveltavan yhteisön yhteisöllisyyden tunteen vankistamiseen.

    Taidehistorian valtakunnallisella yhteisöllä, jota edustaa esimerkiksi Taidehistorian seura, on keskeinen rooli yhteisöllisyyden kehittäjänä. TAHITI-verkkolehti on aina tavoitettavissa oleva kanava keskusteluyhteydelle. Valtakunnalliset TAHITI-seminaarit kokoavat taidehistorioitsijoita tuoreiden teemojen äärelle ja mahdollistavat paikkansa alalla vakiinnuttaneiden alumnien ja uusien tulokkaiden kohtaamisen.

    Jyväskylässä 18.5.2012
    Hanna Pirinen

  • Museoista ja arvoista

    Johanna VakkariMuseoalan alkuvuoden uutiset ovat varmasti aiheuttaneet monille unettomia öitä. Museoviraston määrärahojen leikkaukset ihmetyttävät ja huolestuttavat. Oman maan kulttuuriperinnön säilyttämisen luulisi olevan kaikille yhteinen ja tärkeä asia. Suomessa säilytettävää aineellista kulttuuriperintöä on määrällisesti huomattavasti vähemmän kuin monissa muissa Euroopan maissa, esimerkiksi Kreikassa, Italiassa tai Espanjassa, joiden kulttuurisia kerroksia ja säilyneitä monumentteja on näkyvissä antiikin ajoista lähtien, ja arkeologisesta näkökulmasta aineisto laajenee vielä paljon kauemmaksi. Oma kulttuurihistoriamme ei määrästään huolimatta ole yhtään sen vähemmän tärkeää kuin Keski- tai Etelä-Euroopan. Globaalisti ajatellen kaikki laiminlyönnit, joita lyhytnäköisistä säästöistä seuraa, vaikuttavat koko maapallon kulttuurihistorian säilymiseen. Ilman paikallisuutta ei synny globaalia. Monissa muissa maissa yksityisen rahoituksen osuus kulttuuriperinnön säilyttämisessä on paljon suurempi kuin Suomessa. Vaikka meillä päävastuun asiasta kantaakin valtio, myös jokainen yksityinen potentiaalinen rahoittaja voisi miettiä, mihin todella haluaa historian kulussa vaikuttaa. Tuki olisi arvokasta ja tervetullutta muissakin kuin Guggenheim-Helsingin kaltaisissa suunnitelmissa.

    Museovirasto ei ole ainoa museoalan instituutti, jonka tilanne on herättänyt huolta. Kun Guggenheim-projektia on viety eteenpäin, samalla Helsingin taidemuseota näytetään ajavan alaspäin. Kysehän on suurelta osin samoista määrärahoista. On hienoa, että kuvataiteeseen halutaan suunnata niin paljon varoja kuin mihin osa Helsingin kaupungin päättäjistä on nyt ilmoittanut olevansa valmis. Uusien museoiden perustaminen rikastuttaisi Helsingin ja koko Suomen taide-elämää, jos vain olemassa olevat samalla säilytettäisiin ja niitä kehitettäisiin. Olisi ollut huomattavasti rakentavampaa puhua avoimesti erilaisista kehittämismahdollisuuksista, joista Guggenheim olisi voinut olla yksi. Helsingin taidemuseon ja suunnitellun Guggenheim-Helsingin funktiot vaikuttavat tyystin erilaisilta. Viimeksi mainittu ei korvaisi sitä moninaista tehtäväkenttää, joka Helsingin taidemuseolla on. Kunnollisella taloudellisella panostuksella Helsingin taidemuseosta voisi muodostaa aivan uudenlaisen kuvataiteen tulevaisuutta luotaavan museon, josta ajan myötä kehittyisi sekä toimenkuvaltaan että kokoelmiltaan kansainvälisesti ainutlaatuinen. Uudenlaisessa Helsingin taidemuseossa, olisipa sen nimi sitten mikä tahansa, sisältöjen, näyttelyiden ja tapahtumien tuottaminen voisi tapahtua Suomessa kotimaisten ja ulkomaisten asiantuntijoiden yhteistyössä sen sijaan että ne ostettaisiin valmiina muualta. Suomalaisten museoalan ja taidekentän toimijoiden osaamista, uutta luovaa ajattelua ja yhteyksiä kansainväliseen taidemaailmaan ei ole syytä vähätellä. Vaikuttavan uuden museorakennuksen saa aikaan myös ilman Guggenheimin kallista nimeä.

    Myös Valtion Taidemuseon kaventunut budjetti ja museon säätiöittäminen herättävät mietteitä. Vielä ei ole näkyvissä, mitä muutoksia esimerkiksi eri museoiden, Kiasman, Ateneumin ja Sinebrychoffin välisiin painotuksiin on tulossa. Jokainen kolmesta museosta on tärkeä. Vanhan taiteen tutkijana olen ollut tekemisissä erityisesti Sinebrychoffin taidemuseon kanssa, joka on Suomen ainoa vanhaan eurooppalaiseen taiteeseen keskittynyt museo. Se on myös harvinaislaatuinen kotimuseo, jossa on esillä monien suomalaisten keräilijöiden lahjoittamia teoksia. Vaikka kokoelma ei ole aukoton, se tarjoaa maassamme ainoan mahdollisuuden saada jonkinlainen kokonaiskäsitys länsimaisen taiteen historiasta 1300-luvulta 1800-luvulle. Ekologisestikin ajatellen on hyvä, että tällaista kulttuurintuntemusta on saatavissa muutenkin kuin matkustamalla ulkomaille. Olisi toivottavaa, että museon ainutlaatuisuudella Suomen kontekstissa olisi painoarvoa. Sinebrychoffin taidemuseosta voisi kehittää sen jo olemassa olevien perinteiden ja toiminnan pohjalta aktiivisen ja innovatiivisen, ulospäin suuntautuneen tieteiden ja taiteiden välisen toimintaympäristön, jossa vanhan taiteen, erityisesti suomalaisissa kokoelmissa olevien teosten, tutkimus voisi kukoistaa, jolla olisi hyvät kansainväliset yhteydet ja joka tarjoaisi näyttelyineen, luentoineen ja kursseineen yleisölle uudenlaisia elämyksiä.

    Suomen museokenttä on monipuolisuudessaan rikas, mutta valitettavan monet keskeisistäkin museoista joutuvat toimimaan täysin alimitoitetulla budjetilla. Asiaan pitäisi saada muutos. Kuten Asko Mäkelä totesi mielipidekirjoituksessaan (HS 13.3.), ”rahaa pitää riittää myös toimintaan ja sisällön tuottamiseen”. Tärkeä osa museoiden tehtäväkentästä on kokoelmien kartuttaminen, johon on viime vuosina ollut yhä vähemmän mahdollisuuksia. Määrärahojen tuntuva lisääminen ja niiden suuntaaminen siten, että museot ja muut kulttuurilaitokset voisivat toimia innovatiivisesti, on edellytyksenä myös sille matkailijoita houkuttelevalle Suomelle, josta nyt haaveillaan.

    TAHITI-lehden maaliskuun numeron tieteellisissä artikkeleissa kulttuuriarvoja sivuavat omien keskenään hyvin erilaisten tutkimusaineistojensa pohjalta Maarit Mannila ja Minna Valjakka. Merkitysten havaitsemiseen puolestaan kiinnittää kolumnissaan huomionsa Riitta Nikula. Bo Ossian Lindbergin haastattelussa taas nousee esiin huoli siitä, kuinka kykenemme nykyisillä resursseilla antamaan riittävän laadukasta taidehistorian opetusta. Kiitän kaikkia lehden kirjoittajia ja referee-lukijoita.

    Helsingissä 10.3.2012
    Johanna Vakkari

  • Taidehistoria ja verkostot

    “Maa ja ilmanala semmoiset kun Suomelle suodut eivät ole kuvaamataiteille edullisia. Täällä, missä talven hämärä ja pimeys vallitsee enimmän osan vuotta, ja lyhyellä kesäajallakin, jolloin päivä näyttää ijäksi karkoittaneen yön, ilma harvoin on oikein selkeä, oikein läpikuultava, ei silmä samalla tavalla totu tarkkaamaan esineiden muotoa kuin etelämaissa.”

    Näin aloitti Eliel Aspelin-Haapkylä (1847-1917) teoksensa Suomalaisen taiteen historia pääpiirteissään (1891) johdantotekstin. Hän haki selitystä suomalaisen taiteen historian ”köyhyydelle ja vaatimattomuudelle” ilmasto-olosuhteiden lisäksi politiikasta. Hänen mukaansa vasta kansallistunteen nousu loi mahdollisuuden taiteen laajamittaiselle viljelykselle. Tämä ei kuitenkaan lannistanut häntä kirjoittamasta taiteelle omaa historiaa.

    Aspelin-Haapkylä kuului Eurooppaa tiiviisti matkanneisiin tieteentekijöihin, jonka ulkomaanmatkat muodostivat omanlaisensa korkeakoulun. Matkat suuntautuivat kaikkialle, missä oli merkittäviä kokoelmia tai tärkeitä taidekauppiaita. Tämä käy havainnollisella tavalla ilmi Hanne Selkokarin väitöskirjasta Kalleuksia isänmaalle. Eliel Aspelin-Haapkylä taiteen keräilijänä ja taidehistorioitsijana (2008).

    Vastaavasti myös Aspelin-Haapkylän opettaja, professori Carl Gustaf Estlander (1834-1910), oli hakenut oppinsa useilta matkoilta eri puolilta Eurooppaa. Hän vieraili kokoelmissa, kävi maailmannäyttelyissä ja osallistui taidehistorioitsijoiden kansainvälisiin konferensseihin. Samalla hän rakensi ammatinharjoittamisen kannalta olennaisimmat ammatilliset verkostonsa, joihin kuuluivat muun muassa pohjoismaiset taidehistorioitsijat Lorentz Dietrichsonista Julius Langeen. Oppinsa hän purki kirjalliseen tuotantoon, taide-elämän rakenteiden kehittämiseen ja yliopisto-opetukseen.

    Katsaus taidehistorian historiaan osoittaa tieteenharjoittajien välisten yhteyksien ja kokonaisten verkostojen merkityksen. Se kertoo kuka oli kenenkin oppilas, kenen tutkimuksia luettiin, mistä haettiin inspiraatio ja esikuvat. Sen avulla voidaan niin ikään päätellä kuinka kaikki tämä vaikutti tutkimusaiheiden valintaan ja metodeihin – ja miksi taidehistorian historiamme kirjoittui sellaiseksi ja siinä järjestyksessä kuin me sen tänä päivänä tunnemme.

    Tämän päivän näkökulmasta taidehistorioitsijoiden mahdollisuudet ovat lähes rajattomat. Siinä missä vielä 1800-luvulla mustavalkoiset valokuvat olivat harvinaisuuksia, nyt tieto ja kuvat ovat digitaalisten arkistojen ja hakumahdollisuuksien ansiosta yhtä lähellä kuin lähin kannettava tietokone. Matkalaisten ei tarvitse enää odottaa jäiden lähtöä ja suotuisaa tuulta päästäkseen liikkeelle, vaan matkustaminen on halpalentoyhtiöiden siivittämänä demokratisoitunut. Astuminen kansainväliselle kentälle on siis kiinni omasta ammatillisesta kunnianhimosta ja osaamisesta.

    Samalla tarjonta on kuitenkin kasvanut ja kilpailu lisääntynyt. Erottautuminen edellyttää paitsi aktiivisuutta myös suunnitelmallisuutta ja erinomaisia sosiaalisia taitoja. Ja töitä pitää haluta tehdä. Onnistuessaan toiminnan tuloksena syntyy yhteisöjä ja verkostoja, jotka yhdistävät samantyyppisten asioiden tutkijat keskenään. Esimerkkejä on lukuisia.

    Konkreettisista verkottumisen mahdollisuuksia ei tarvitse aina hakea kaukaa. Pohjoismaissa tärkein taidehistorioitsijoiden konferenssi, NORDIK, järjestetään joka kolmas vuosi. Se tarjoaa kaikille pohjoismaisille ja lähialueiden taidehistorioitsijoille loistavan tilaisuuden paitsi kuulla nippu erilaisia esitelmiä, myös tutustua kollegoihin, niin tunnettuihin nimiin kuin tulevaisuuden taidehistorian tekijöihinkin.

    Seuraava NORDIK järjestetään lokakuussa Tukholmassa. Teemana on Presentation/Representation/Repression, The Critical Production of Display and Interpretation in Art History ja call for papers on auki tammikuun puoliväliin saakka. Pitäkää huoli siitä, että olette mukana keskustelussa! Ohjeet löytyvät Nordikin sivuilta osoitteesta www.nordicarthistory.org

    Helsingissä 7.12.2011
    Susanna Pettersson

  • Johanna VakkariTämän TAHITI-verkkolehden ensimmäisen numeron myötä suomalaiselle taidehistorian yhteisölle avautuu mahdollisuus käydä keskustelua säännöllisesti ilmestyvällä oman alan tieteellisellä foorumilla. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, kyseessä on Suomen ensimmäinen taidehistorian alan oma tieteellinen lehti. Taidehistorian seura on kyllä julkaisut Taidehistoriallisia tutkimuksia -sarjaa jo vuosikymmeniä, mutta se on luonteeltaan pikemmin vuosikirja kuin lehti ja koostuu kokoomateosten lisäksi monografioista sekä juhla- ja väitöskirjoista. TAHITI-lehden perustamisen mahdollisti Koneen Säätiön tieteellisille verkkolehdille suunnattu apuraha, jonka Taidehistorian seura sai vuonna 2010.

    Mahdollisuus äidinkielen käyttöön on tärkeä asia tieteellisen argumentoinnin kehittymiselle, ja siksi TAHITI-lehti keskittyy suomen- ja ruotsinkielisten tekstien julkaisemiseen. Tämän hetken tiedemaailmassa välttämätön kansainvälistyminen johtaa meidät yhä useammin kirjoittamaan vierailla kielillä – erityisesti englanniksi – mutta kotimaisilla kielillä kirjoittamista ei tulisi laiminlyödä. On tärkeää kirjoittaa taidehistoriasta myös kaikille taiteen ja taidehistorian eri alueista kiinnostuneille suomalaisille. Uskon, että jokainen kykenee kirjoittamaan nyansoiduimmin sillä kielellä, jolla ajattelee, ja suurelle osalle meistä se on juuri äidinkieli. Koska äidinkieleemme sisältyy myös tieteen kieli, sitä on vaalittava ja kehitettävä yhtälailla kuin mitä tahansa muuta kielen osa-aluetta. Uudet ja osittain vanhatkin käsitteet tarvitsevat äidinkieliset vastineensa, sillä muuten niitä on vaikeaa sisäistää. Suomenkielisenä minulla on kokemusta ennen muuta taidehistorian sanaston suomentamiseen liittyvistä ongelmista – eivätkä ne ole aivan yksinkertaisia. Tästä syystä monia historiallisestikin keskeisiä termejä kuten esimerkiksi attribuointi, on ollut mahdotonta suomentaa yhdellä sanalla. Sen voi kyllä ilmaista suomeksi: teoksen määritteleminen tietyn taiteilijan tuotantoon kuuluvaksi tai lyhyemmin ja samalla epämääräisemmin: tekijän määritteleminen. Silti jotain jää puuttumaan, sillä nämä suomennokset eivät tunnu sulkevan sisäänsä sitä kokonaista tutkimusmetodiikkaa ja taidehistorian suuntausta, jota sana attribuointi heijastaa. Uudet tutkimusalueet ja -menetelmät sekä uudenlaiset teoreettiset lähestymistavat tuovat mukanaan myös uutta kieltä ja sanastoa. Uskon, että TAHITI-verkkolehti voi kaiken muun ohella olla myös se paikka, jossa kieli kehittyy.

    Lehden ensimmäisen numeron keskeiseksi teemaksi muodostui taidehistorian alan näkyvyys tai oikeammin näkymättömyys. Tuntuu siltä, ettei alamme ole profiloitunut kunnolla, vaikka sillä on jo yli satavuotinen akateeminen historia ja vielä pidempi antikvaarinen perinne. Tilanteeseen on ehkä vaikuttanut myös taidehistorian alan laajuus. Kuvataiteen, arkkitehtuurin, taidekäsityön ja muotoilun tutkimuksessa on paljon eroja paitsi aineistojen myös metodien suhteen. Uudet tutkimussuuntaukset laajentavat näitä eroja entisestään. Meidän kannattaa kuitenkin korostaa yhteistä perustaamme ja tarkastella eroja oppialan rikkautena. Opettaja- ja opiskelijaluvuin mitattuna taidehistoria on suomalaisessa yliopistomaailmassa suhteellisen pieni oppiala, mutta se vaikuttaa merkittävään osaan maamme kulttuurielämästä. Lähes kaikki taidemuseoissa ja monet kulttuurihistoriallisissakin museoissa työskentelevät henkilöt ovat opiskelleet taidehistoriaa, samoin kriitikot – olipa heidän kohteenaan kuvataide, arkkitehtuuri tai muotoilu. Alallamme opiskelleita ihmisiä työskentelee myös konservaattoreina, kustantamoissa, kulttuurihallinnossa ja mitä moninaisimmissa muissa tehtävissä. Meillä on vaikutusvaltaa, mutta miksi taidehistoria sanana ja professiona kertoo suomalaisille varsin vähän? Olemmeko harmaa eminenssi, joka vaikuttaa taustalla, mutta ei tule päivänvaloon?

    Harmaus ja näkymättömyys eivät kuitenkaan ole koko totuus. Taidehistorian koulutuksen saaneet henkilöt ovat usein julkisuudessa – mutta eivät suinkaan aina taidehistorioitsijoina tai taiteentuntijoina. Yleisesti ei ehkä mielletä sitäkään, että maamme hienoja ja suosittuja taidemuseoita hoitavat taidehistorioitsijat, tai sitä kuinka merkittävä asema heillä on kulttuuriympäristön vaalimisessa ja rakennussuojelussa. Laajalle lukijakunnalle alaa on tehty tunnetuksi myös tietokirjoin ja näyttelyluetteloin, joiden merkitys taidehistoriallisen tietämyksen edistäjänä on äärimmäisen tärkeä.

    TAHITI-verkkolehti on saanut nimensä 1960-luvun TAideHIstoriaa TIeteenä painottavien nuorten tutkijain piiriltä, joka kokoontui keskustelemaan alan teoreettisista ja metodisista kysymyksistä. Lehden temaattisena edeltäjänä voidaan pitää myös Taidehistorian seuran ja Rakennustaiteen seuran yhdessä vuonna 2000 perustamaa Taiteentutkija-verkkolehteä, jota ei kuitenkaan ole julkaistu säännöllisesti. Taidehistorian seura käyttää TAHITI-nimeä myös taidehistorian päivistä, joita on järjestetty vuodesta 2007 alkaen puolentoista vuoden välein. Seuraava konferenssi, TAHITI 4 – Empiria in Art History on Ateneumin taidemuseossa 14. ja 15. lokakuuta 2011.

    Kiitän Koneen Säätiötä saamastamme merkittävästä apurahasta. Lisäksi kiitän lehden toimituskuntaa eli taidehistorian seuran hallitusta ja erityisesti sihteeriämme ja lehden päätoimittajaa Pinja Metsärantaa väsymättömästä työstä, jota jokaisen uuden julkaisun perustaminen vaatii. Suuret kiitokset myös kaikille kirjoittajille ja referee-lukijoille sekä kolumnisteillemme Riitta Nikulalle ja Asko Mäkelälle, joista kumpikin esiintyy tässä ensimmäisessä numerossa, mutta myöhemmin he kirjoittavat vuorotellen. Verkkosivustomme toteutuksen on tehnyt Ari Palo ja TAHITI-logo on graafisen suunnittelijan Kai Rentolan käsialaa.

    Helsingissä 28.9.2011

    Johanna Vakkari