Katso tarkkaan

- “Kylväkää silmiä katsojiin”, kirjoitti joku – muistaakseni –  teatterikriitikko Suomen arvostelijain liiton tiedotuslehdessä kauan sitten. Se on paras koskaan lukemani vaatimus kriitikon työlle.

Kriitikon ja tutkijan työt ovat pitkälti yhtä, vaikka keskinäisessä arvonannossa ei aina ole kehumista. Tutkijan on vain oltava perusteellisempi selityksissään, kriitikko kun on yleensä kuitenkin ylivertainen ajatustensa tiivistämisessä ja lukijoiden tavoittamisessa – sen lisäksi, että hän on armottoman aikataulunsa vanki. Tutkija tuppaa unohtumaan omien ajatustensa vangiksi, mikä parhaimmillaan puolestaan voi johtaa siihen, että hän pitemmän ajan kuluttua pystyy esittämään perusteellisen ja tuoreen tulkinnan kiinnostuksensa kohteesta, selittämään sen historian ja kontekstin teoreettisesti relevantista näkökulmasta.

Tässä yhteydessä riittänee kevyt viittaus tunnettuihin eläinvertauksiin: jänis ja kilpikonna etenevät eri tavoilla, samoin siili ja kettu. Itse olen perustellut johkaantumistani lehtityöstä tutkijaksi sillä, että uteliaisuuteni on hidasta ja sitkeää, journalistin ja kriitikon on pystyttävä siirtymään sukkelasti asiasta toiseen.

Tutkija ja kriitikko joutuvat kumpikin jatkuvasti kehittämään tarkan katsomisen taitoa. Henkinen laiskuus on aina pahaksi, mutta oman mukavuusalueen kapea rajaus on erityisen kohtalokasta tutkijalle ja kriitikolle. Avoin katse on visuaalisen kulttuurin laajalla kentällä kummankin työn edellytys. Lukijoiden ymmärrys ei kasva, ellei heille anneta uusia oivalluksia.

Olen vuosikymmenten myötä kohdannut tilanteita, joissa kuvataiteita tutkiva kollega on jopa hyvin tunnetusta, monesti analysoidusta ja tulkitusta taideteoksesta huomannut aivan uusia asioita, kuvan esittämän aiheen arkisia yksityiskohtia ja/tai kokonaisuuden keskeisiä  ulottuvuuksia. Tiheimmät ja painavimmat taidetokset eivät tyhjene koskaan.  Tämä lienee niiden kestävyyden ydintä. Historiallisesti kerrostuneen kaupunkiympäristön monia arvoja ei kukaan huomaa, ellei tutkija niitä selvitä ja selitä.

Nykyään moni taiteen harrastaja sanoo olevansa ihastunut “kultakauden” suomalaiseen kuvataiteeseen (tarkoittaen yleensä 1800-luvun lopun maalauksia ja grafiikkaa) tai “suurten mestareiden” teoksiin (viitaten taiteilijoihin, joista viihteellisetkin lehdet joskus julkaisevat juttuja).  “Kultakauden” taideteollisuuden harrastajat puolestaan kilpailevat huutokaupoissa 1900-luvun puolivälin käyttötavarasta jne. Aikakauslehtiä selatessa syntyy käsitys, että taideharrastus on nyt sopivaa määritellä helpoimpien yleistysten mukaan. Kun karamelli tunnistetaan koreasta kääreestä, ei sisällöstä enää ole niin väliksi.

Korrektit taidehistorioitsijat ovat arkuuttaan mukana taideharrastuksen pinnallistamisessa. Suostumme usein vastaamaan kysymyksiin, joilla toimittajat vahvistavat kuluneimpia kliseitä. Emme kehtaa pistää hanttiin, emme esitä vastakysymyksiä. Emme usko tuoreiden ajatustemme millään mahtuvan viihteelliseen mediaan. Happanemme parempien ihmisten surulliseen marginaaliin.

Taidehistorioitsija on visuaalisen kulttuurin esteettisten ja historiallisten ulottuvuuksien erikoisasiantuntija. Visuaalisessa viestinnässä riehuvan brändäyksen “kultakaudella” taidehistorioitsijan osaamiselle olisi tuhannen taalan paikka. Meitä ei vain ole totuttu lukemaan tai kuulemaan. Oma(kin) vika.

Museoviraston tutkijoita vähennetään ja museoita suljetaan samaan aikaan, kun lehtien laihtuneilla kulttuurisivuilla riemuitaan Turun kulttuuripääkaupunkivuoden vaihtumisesta Helsingin designpääkaupunkivuodeksi. On tässä jonkinlainen ristiriita.

Turun tapauksessa kiinnitin huomion siihen, että Alvar Aallon ja Erik Bryggmanin yhdessä 1929 suunnittelemien Turun riemujuhlanäyttelyn mainostolppien pohjalta kehitettiin kaupunkiin kulttuuripääkaupunkitolppia, joissa oltiin ylpeitä vain Aallosta. Turussa on vain kolme Aallon suunnittelemaa rakennusta, Bryggmanin töitä yli 10.

Juhlavuoden organisaatio jätti käyttämättä ainutlaatuisen mahdollisuuden huutaa koko maailmalle, että Turulla on oma modernin arkkitehtuurin mestari, aivan erityinen syy matkustaa juuri Turkuun. Erik Bryggmanin Ylösnousemuskappeli on koko maailman kauneimpia kirkollisia rakennuksia, mutta sen ovia ei pidetty auki kulttuurimatkailijoiden iloksi. Ajoin itse turhaan aurinkoisena sunnuntaina Turkuun kuvatakseni kappelin salia.

Toispaikkakuntalaiset muistavat Turun 1900-luvun arkkitehtuurista yleensä vain rumat purkutyömaat.  Katuja kiertäen näkee kuitenkin edelleen paljon kaunista, mistä on vaikea saada tietoja. Tutkijoilla riittää töitä ja medialla tuoreita aiheita. Inventoinnit ovat kulttuurihistoriallisten museoiden raskasta perustyötä, jonka tulokset eivät itsestään hyppää kansalaisten silmille.  Demokraattisissa maissa on vaarallista kaivaa kuilua asiantuntijoiden ja päättäjien välille. Sillanrakentajia siihen tarvitaan, tutkijoita ja kriitikoita.

Turun Ylösnousemuskappelin ovi on kaunis, mutta se ei aukea satunnaiselle matkailijalle. Kuva: Riitta Nikula.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>