Metodikentän polte

Asko MäkelaTaidehistorian metodikeskustelua käydään meillä vähemmän. Tahiti 5 -konferenssi Rovaniemellä marraskuussa 2012 pohti tärkeällä tavalla nykytaiteen tutkimuksen metodeja. Tahiti on mainio tilaisuus kokoontua säännöllisesti kuulemaan kollegoita myös muualta Suomesta. Alan ainoan tieteellisen seuran kokoontuminen kertoo muidenkin alojen tutkijoille taidehistorian tilasta. Siksi taidehistorian laitosten vakituisen henkilökunnan poissaolo tuntui oudolta.

Metodisesti vahvaa antia oli Leevi Haapalan psykoanalyyttinen tulkinta Markus Copperin teoksista. Samoin Hanna Johanssonin fenomenoginen ajattelu nykytaiteen teoksista tilan kehien ilmentyminä. Kiinnostava ilmiö oli empirismin paluu turkulaisen Katve-Kaisa Kontturin esitelmässä uusmaterialistisesta tutkimuksesta. Kontturin sanoin: “On tärkeää ehdottaa, ettei tulkinnassa ole olennaisinta medium vaan se millaisia liikkuvia merkityksiä taide esittää ja miten nämä yli perinteisten ilmaisumuoto-rajojen yhdistyvät muuhun kuvakulttuuriin.”

Tämän voisi ajatella sopivan kaikkiin nykyaikaisiin tutkimusnäkökulmiin. Vaihtamalla medium metodiksi ollaan jo ratkomassa nykytaiteen tulkinnan keskeisiä ongelmia: mihin merkityksiin tutkija kiinnittää huomiotaan ja kuinka hänen valitsemansa metodi ohjaa tutkijaa valitsemallaan tiellä.

Sukupuolentutkimus vaikuttaa Rovaniemenkin perusteella jatkavan taidehistorian suurena metodina. Se on kuitenkin liuennut osaksi kaikkea tutkimusta; näkökulmaksi taidemaailmaan ja taideteoksen aiheeseen. Mielestäni tämä kehitys tuottaa mielenkiintoisempia ajatuksia kuin feminismin vuosia sitten paikalleen jääneiden vuorosanojen toisto.

Tärkeää taidehistorian tutkimuksen metodien kehittelyä ja uusien esittelyä tehdään näyttelyiden kuratoinninkin yhteydessä. Aalto-yliopiston tuore kirjanen “Monensuuntaista liikettä”[1] pohtii kuratoinnin ja näyttelypaikkojen välistä suhdetta. Kuraattorin metodinen ajattelu voi parhaimmillaan toimia taidehistorian näkökulmien avaajana. Tuo taidehistorian ja museologian silta on tärkeä osa taidehistorioitsijan leipää.

Sisältöön perustuva tutkimus on syrjinyt perustutkimusta. Perustutkimus ei ole kaikille edes tutkimusmetodi. Taiteilijan elämäntyön ja arkiston luettelointi luo kuitenkin tietoperustan kaikille näkökulmille. Perustutkimusta tehtäessä ei tehdä jotakin ideologian saastuttamatonta. Pikemminkin hyvä perustutkija kykenee jo nostamaan keskeisiä teemoja muiden syvempää tarkastelua varten.

Anita Sepän kirjoittama mainio yleisteos “Kuvien tulkinta”[2] näyttää nykytaiteen laajentaman metodikentän laajuuden. Taidehistoria kiertyy siinä osaksi laajempaa kuvien ja tilojen tutkimusta. Tämä taidehistorian laajentunut kenttä liittyy nykykulttuurin tutkimukseen ja näkyy erilaisina painotuksina taiteellisesta tutkimuksesta taidekasvatukseen.

Tällaisen kuvan tulkinnan perusoppikirjan rinnalle tarvittaisiin suomalaista taidehistorian metodiikkaa syvemmin pohdiskeleva opus. Aiheen pohdiskeluun on hyvin aineistoa moninaisten julkaisujen perustalta. Samalla nousisi aineksia pohtia, mitä on keskiössä ja mikä on jäänyt katveeseen niin taidehistorian metodeissa, kuin aiheissakin. Taidehistorian tutkimuksen avaaminen metodiikan kautta voi kertoa olennaisia asioita taidehistoriasta tieteenä Suomessa 2000-luvun alussa.

Viitteet:

1. Riikka Haapalainen, Jenni Nurmenniemi ja Anna-Kaisa Koski (toim.) Monensuuntaista Liikettä. Tekstejä kuratoinnin ja näyttelypedagogiikan ympäriltä. Aalto-yliopisto, Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu. Espoo ja Berliini 2012.
2. Anita Seppä, Kuvien tulkinta. Menetelmäopas kuvataiteen ja visuaalisen kulttuurin tulkitsijalle. Gaudeamus. Tampere, 2012.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>