Villa San Michele – paikka, sankari ja tarina

Oletteko nähnyt Napolin kruunun kauneimman helmen, Isola di Caprin, kelluvan lahden vedessä? Aallot lyövät rikkaampiinkin rantoihin kuin sinun, kaunis saari, suloisemmin leyhyy tuuli Sorrenton lehdoissa ja Luonto jakelee runsaammin vehreää loistettaan Ischian kukkuloille kuin sinun kesäisille kallioillesi, mutta missään ei aurinko paista niin kuin se paistaa Caprilla, eikä missään lahdelma kimmellä niin hohtavan sinisenä kuin sinun kauniilla rannoillasi! — Täällä ruusujen ja ikivihreiden puiden alla uinuu nuoruuden unelma.

1. Capodimonten huipulle voi kävellä kallioon hakattuja vanhoja portaita ja pengerryksiä. Kuva: Riitta Nikula.

Axel Munthe (1857-1949) kävi ensimmäisen kerran Caprilla 1876 ja seuraavan  kerran 1880. Lainaamani teksti on toiselta matkalta. Munthen elämäkerran kirjoittanut Bengt Jangfeldt ei suotta totea, että ylistyslaulu ei ollut Munthen vahvinta kirjallista aluetta, hän oli sekä pateettinen että monisanainen.

Capri on ainutkertaisen kaunis paikka maapallolla ja sen ihanuuden  olivat löytäneet jo muinaiset roomalaiset, mutta vasta Munthen 1929 julkaistu kirja, jonka suomalaiset tuntevat nimellä Huvila meren rannalla, teki saaresta kohteen, jonka “kaikki” haluavat kokea. Miksi?

Munthen tarina San Michelestä on Wikipedian mukaan käännetty ainakin 45 kielelle ja arvioitu yhdeksi 1900-luvun eniten luettuja kirjoja. Luin nyt J. Hollon suomennoksen seitsemännen painoksen niteen vuodelta 1949 päästyäni lopulta itse Villa Lanten ystävien matkalla  tutustumaan Munthen huvilaan.  Capri oli hehkeän alkukesän loistavassa auringonpaisteessa huikea esteettinen elämys, huvila lumoava, mutta Munthen kirjan lukeminen oli matkan jälkeen kummallinen kokemus. Itseään ihailevan kirjoittajan holtittomasti valuttama tarina pakotti miettimään, miten legendoja tehdään.  Mistä sankarit syntyvät?

2. PuutarhassaAxel Munthen veistoskuva isännöi rauhallisesti vierailijoiden jatkuvaa virtaa. Kuva: Riitta Nikula.

Luin kirjan ensimmäisen kerran joskus koululaisena ja liikutuin silloin syvästi tarinasta, kiehtovista paikoista, ennen muuta satumaisesta Caprista, mutta yhtä paljon kirjan kertojasta ja sankarista, tulisieluisesta ruotsalaisesta lääkäristä, joka teki rohkeasti kaikkensa lähimmäistensä puolesta, uhrasi terveytensä koleraan kuolevien napolilaisten, Ruotsin sairaalloisen kuningattaren ja pienten muuttolintujen pelastamiseksi. Lapsen lukukokemusta ei häirinnyt pieninkään ironian tai kritiikin häivä. Uskoin kirjan jokaisen sanan todeksi. Olin onnellinen ihmeellisestä tarinasta ja ihailin sankaria, joka voitti vaatimattomuutensa ja jakoi kirjoittamalla kokemuksensa meille kaikille.

Bengt Jangfeldtin tutkimus asemoi Munthen talon ja tarinan koruttoman  uskottavasti ns. reaalimaailmaan. Tutkimuksen kohde oli ihmisenä oli niin ristiriitainen lahjakkuus, että arvelisin monen tämän päivän lukijan mielellään tarttuvan ensin tutkimukseen ja vasta sen jälkeen Munthen tunteita kuohuvaan tarinaan.

Jangfeldt selvittää, että Munthe osti 1895 vanhalta puusepältä, Vincenzo Alberinolta pienen talon Anacaprin Capodimontesta, vuoren harjalta, 325 metriä sataman yläpuolelta ja kreivi Papengouthilta viereisen kappelin ja muutamia maatilkkuja Ferraron suvulta rajanaapuristaan. Munthen ostaman viinitarhan alueella oli keisari Tiberiuksen huvilan jäänteitä. Tiberius hallitsi Rooman valtakuntaa Caprilta 26-37 AD.

Kun Munthe kunnosti viinitarhaansa, hän kirjoitti ystäville “kaivaneensa esiin pari huonetta, joissa on hienonhieno mosaiikkilattia ja freskoja, jotka ovat yhtä upeita kuin Pompeijissa – sekä marmorilattioita, joilla keisarilliset jalat ovat astelleet”. Kaivauksissa oli paljastunut myös kreikkalaisia kolikoita ja marmorifragmentteja.

Rakennustyöt saavat Munthen kirjassa satumaisen kuvauksen:

—Yksikään työtoverini ei osannut lukea eikä kirjoittaa, kukaan heistä ei ollut koskaan rakentanut mitään muuta kuin talonpoikaistaloja, jotka olivat kaikki jokseenkin samanlaisia. Mutta mastro Nicola, samoinkuin hänen esi-isänsä lukemattomissa sukupolvissa, tiesi, miten holvikaari rakennetaan, sen taidon he olivat oppineet roomalaisilta. He tiesivät, että minun talostani tulisi aivan toisenlainen kuin mikään niistä, joita he olivat ennen nähneet, ja asia kiinnosti heitä kaikkia mitä suurimmassa määrässä.  Kukaan ei toistaiseksi tietänyt, millainen siitä tulisi, enkä minäkään sitä tietänyt.  Meillä ei ollut mitään muuta ohjetta kuin puutteellinen luonnos, jonka olin itse piirtänyt hiilenpalasella valkoiseen puutarhanmuuriin.  Minä en osaa ollenkaan piirtää, se oli kuin lapsen tekemä. (s. 285)

Munthe ei mainitse apua, jota hän sai monitaitoiselta ystävältään Aristide Sartoriolta, joka oli maalari, graafikko, arkkitehti ja kuvanveistäjä.

Sitten kirjassa seuraa näynomainen kuvaus loggian, pergolan, atriumin ja suuren terassin sommitelmasta sellaisena kuin sen nyt kohtaamme. Maiseman vahva haltuunotto on vaikuttava. Mastro Vincenzon talosta ja puusepäntyöhuoneesta rakentui vähitellen Munthen koti. Hän kirjoitti, että raadettuaan keskeytyksettä viisi pitkää kesää auringonnoususta auringonlaskuun San Michele oli enemmän tai vähemmän valmis.

3. Veistosgalleria pergolan suuntaan. Kuva: Riitta Nikula.

Jangfelt laskee työn lähteidenkin mukaan kestäneen viisi vuotta ja maksaneen paljon. Hän selittää kuitenkin, että Munthelle tilanne oli normaali, tämä oli aina rahapulassa, mutta rahaa tuli myös aina mystisistä lähteistä.  Vanha tukija, kiitollinen potilas tai rakastunut ihailijatar löytyi aina tarvittaessa hoitamaan tohtorin rahahuolet.

Anna Kortelaisen kirja Levoton nainen, hysterian kulttuurihistoriaa avaa Munthen lääkärintyön merkillistä kontekstia. Salpetrièren sairaalan yksinvaltias professori, Jean-Martin Charcot (1825-1893) oli nuorelle Munthelle tärkeä opettaja Pariisissa, vaikka välit myöhemmin katkesivat ilmeisesti siksi, ettei tämä oppilas hyväksynyt “neuroosien Napoleonin” häikäilemätöntä potilasteatteria. Munthen suggestiivinen ote potilaisiinsa ja hänen huomattavat kykynsä hypnotisoijana tulevat kuitenkin Kortelaisen kirjassa vakuuttavasti ilmi – ehkä ne jopa jossain määrin selittävät myös hänen menestysromaaninsa taidokasta viettelevyyttä.

Valmiin huvilan kuvaus on kirjassa yksityiskohtainen:

Talo oli pieni ja huoneita oli vähän, mutta siellä oli paljon loggioita, pergoloita ja terasseja, joilta näki auringon, meren ja pilvet – sielu tarvitsee enemmän tilaa kuin ruumis. Vähän huonekaluja huoneissa, mutta se, mitä niissä oli, oli sellaista, ettei sitä voida ostaa vain rahalla. Ei mitään joutavaa, ei mitään epäkaunista, ei mitään koru- ja rihkamatavaraa. Muutamia primitiivisiä maalauksia, eräs Dürerin etsaus ja kreikkalainen korkokuva valkoiseksi kalkitulla seinällä. Pari vanhaa persialaista mattoa mosaiikkilattialla, muutamia kirjoja pöydillä, kaikkialla kukkia kimaltelevissa faenzalaisissa ja urbinolaisissa maljakoissa.  Villa d’Estestä tuodut sypressit, jotka reunustivat kappeliin johtavaa polkua, olivat jo komeita puita, maailman jaloimpia puita. Pieni kappeli, josta kotini on saanut nimensä, oli vihdoin omani. Se oli oleva kirjastohuoneeni. Valkoisilla seinillä vanhoja kuorituoleja, keskellä suuri 1600-luvulla tehty refektoriopöydä täynnä kirjoja ja terrakottafragmentteja. Uurretun pylvään päällä oli valtava basalttinen Horus suurin kaikista näkemistäni. Sen oli tuonut faraoiden maasta joku roomalainen kokoilija, ehkä Tiberius itse. Kirjoituspöydän yläpuolella seinältä katseli minua neljännellä vuosisadalla ennen Kristusta Paroksen marmorista veistetty suuri Medusanpää.— (s. 366).

Huvila meren rannalla antaa mielikuvituksellisia selityksiä antiikkiesineiden alkuperästä. Ne ovat osa myyttiä, jonka Axel Munthe punoi huvilansa ympärille. Munthe nautti saadessaan puhua palturia kokoelmistaan. Arkeologi Amedeo Maiurille hän kuitenkin myönsi, että suurin osa esineistä oli peräisin Rooman ja Napolin antiikkikauppiailta. Asia selviää jopa Villa San Michelen arkistossa säilytetyistä kuiteista. Munthe ei salannut kaikilta sitäkään, että oli teettänyt osan veistoksista vanhojen patsaiden jäljennöksinä.

4. Axel Munthen ruokasali on viritetty Ruotsin barokin jäyhään henkeen. Ikkunat ovat pienet, huonekalut tummia ja raskaita, astiat tinaa. Kuva: Riitta Nikula.

Talon omistaminen ei pitänyt ensin Munthea paikoillaan. Hän purjehti jatkuvasti lähiympäristössä ja vieraili korkea-arvoisten potilaidensa luona Englannissa ja Skotlannissa.

Keväällä 1901 Munthe jätti kokonaan Rooman ja siirtyi Caprille. Potilaat ja seurapiirielämä olivat vieneet hänen voimansa. Huvilan valo oli kuitenkin liikaa Munthen silmille. 1902 hän osti keskiaikaisen tornin Torre di Materitan, joka sijaitsi kauniilla paikalla länteen antavassa rinteessä. Siellä Munthe oli suojassa aamupäivän kirkkaalta valolta. Kirjassa hän lausuu pateettiset jäähyväiset unelmalleen: “Minä olen taistellut taisteluni ja olen joutunut häviölle. Minun on täytynyt lähteä pois San Michelestä, elämäni päämäärästä.—” (s. 422)

Tässä yhteydessä ei ole tarpeen selittää, miten Munthen maa- ja kiinteisöomaisuus vaiheittain laajeni Caprilla.  Kun keskitytään kysymykseen, mikä tämä ihmeellinen huvila oli ja on, tuntuu kirjailija Henry Jamesin kiitoskirje yhden päivän vierailun jälkeen osuvan asian ytimeen:

- Mielikuvituksellisin yhdistelmä kauneutta, runollisuutta ja hyödyttömyyttä, jonka milloinkaan olen nähnyt kasattuna yhteen paikkaan. — Jos se, mikä näin äärettömän kärsivällisyyden, intohimon, työn, hyvän maun avulla oli saavutettu, oli ikään kuin täyttymys vanhalle unelmalle Italiasta, jotakin joka monien viivytysten jälkeen viimein täydellistyy, niin eikö silloin vala siihen ole hurskaasti vannottu ja siemen hellästi idätetty juuri Ultima Thulessa?

5. Via Kruppin serpentiinien käännökset ovat huimaavan tiukkoja. Saksalainen teollisuussukukin löysi Caprilta täydellisen maiseman Munthen naapurista. Kuva: Riitta Nikula.

Pohjoisten maiden taiteilijoiden unelmia ja kokemuksia Italiasta on viime aikoina tutkittu ansiokkaasti ja eri aikoina kirjoitettuja piirrettyjä matkapäiväkirjoja on julkaistu monilla kielillä. Välimeren rantojen valo ja historia ovat aina olleet pohjoisen sivistyneistölle yhteisen Euroopan konkreettinen ja myyttinen ydin.  Silloin, kun matkustaminen oli vaikeaa, vain varakkaimpien sukujen jäsenet, ansioituneet taiteilijat ja taideakatemioiden parhaat oppilaat pääsivät täydentämään sivistystään kulttuurin kehtoon.

Ensimmäisen maailmansodan kauhujen jälkeisessä Euroopassa rajojen aukeaminen käynnisti Italian ja Kreikan matkojen uuden aallon, joka vaikutti syvästi ja laajasti Pohjolan visuaaliseen kulttuuriiin.  Arkkitehdit löysivät vanhojen planssikirjojen ja monumenttien tilalle Italian pikkukaupunkien ja maaseudun architettura minoren, polveilevien maisemien lempeän kauneuden, jonka mittakaava sopi pehmentämään pohjoista rakentamista. Taidemaalarit tarttuivat uudella vapaudella entistä henkilökohtaisemmin Välimeren seudun maisemiin ja valoon.

1900-luvun arkkitehtien ja taiteilijoiden Italia oli perinjuurin toisenlainen kuin aikaisempien sukupolvien. Historiakäsitys muuttui modernisoituvassa maailmassa nopeasti, mutta Italian kulttuuri edusti pitkään historian parhaita ja kestävimpiä kauneusarvoja, joiden pohjalta uuden maailman arkkitehtuuria ja kuvataidetta lähdettiin kehittämään. Modernismin murroksen jyrkkyyttä on pitkään liioiteltu taidehistorian yleisesityksissä, rakennettu dramaattista tarinaa radikaaleimpien uusien mestareiden ohjelmakirjoituksien ja monumenttien pohjalta sen sijaan, että olisi katsottu laajemmin rakennettuja maisemia.

Axel Munthen Villa San Michele on tämän vaiheen vahva monumentti, vaatimattomista oloista kansainvälisen eliitin hovilääkäriksi nousseen ruotsalaisen miehen unelma ja käsitys siitä, mikä Italiassa ja Euroopassa on kauneinta. Pakkomielteenomaisella ja häikäilemättömällä perfektionismilla toteutettu huvila on täynnä antiikin historiaa, autenttista, kopioitua ja keksittyä.  Se on kokonaistaideteos, joka suvereenisti ottaa paikkansa ylimaallisen kauniissa luonnonmaisemassa. Munthen huvilastaan kirjoittama kirja on ennen muuta kertomus siitä, miten kiihkeä esteetikko, lahjakas ja kunnianhimoinen originelli itse aikansa kauneusarvot ja oman elämänsä koki.

Riitta Nikula

* Kirjoituksen 1. versio on julkaistu kirjassa: ROMA, Villa Lanten Ystävien vuosikirja XII.  Toimittanut Minna Malja. Helsinki 2013, 10-16.

Kirjallisuus:

Levente A. S. Erdeös, Axel Munthe’s villa in the Capri sun. A History of San Michele. Translated from Swedish by Maria MacGregor. The San Michele Foundation 2006.

Bengt Jangfeldt, Axel Munthe – tie Caprin huvilalle. Suomentanut Juhani Lindholm. WSOY 2010 [orig. 2003].

Anna Kortelainen, Levoton nainen. Hysterian kulttuurihistoriaa. Tammi 2003.

Axel Munthe, Huvila meren rannalla. Suomentanut J. Hollo. WSOY Seitsemäs painos 1949. [orig. 1929]

 

 

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>